Kun ihminen on tarpeeksi yksinäinen ja tarvitsee toista ihmistä ei mun mielestä silloin ole kyvykäs suhteeseen jota voisi nimittää rakastamiseksi? Mielestäni rakastaminen on yhtä kuin toisen kunnioittamista, toiseen luottamista, toisen huomioon ottamista omat tarpeensa myös huomioiden. totaalista riippumattomuutta. Turvallisuuden tunne ei saisi olla sidoksissa suhteeseen. ja pelko suhteen kariutumisesta kertoo jo melko paljon ns rakastamiseen syntyneistä riippuvuuksista ja vaatimuksista. Toista ei mielestäni voi muuttaa joten kunnioittava parrisuhde on sitä että hyväksyy toisen ns huonot puolet tai on hyväksymättä ja tekee päätöksen olla rakastamatta.
Rakastuminen huhheijaa se on taas sananparsi joka aiheuttaa kylmiä väristyksiä. Sen pitäisi olla referoituna pitkäselitteisemmäksi virkkeeksi joka pitäisi sisällään tosi seikat kuten ( huumaava tunne tila jonka kaltaista olotilaa tunnetaan myös päihteitä käyttäessä. ajantaju saattaa mennä tunteet menee miten sattuu ja kosketus todellisuuteen on jotain aivan muuta kuin varmaa) joten rakastamisen jättäisin vain keinoksi tutustua lähemmin toiseen ihmiseen ja tietysti naturaaleista tavoista huumaantua elämänsä varrella ilman kemikaaleja. tai toisaalta synnyttäähän se rakastuminen itsessään aivokemiallisia reaktioita kuten dopamiinin ja serotoniinin osalta. aivan kuten huumeetkin. hyvänolontunnetta ilman huumeita. mielenkiintoista. mutta niiiin monimutkaista. tunnenko itseni täysin normaaliksi kun autot tööttäilevät olessani totaalisen unohtunut keskelle suojatietä suutelemaan ihastuksissani parempaa puoliskoani.ja mitä tästäkin jäi käteen? käteen ei mitään mutta blogiini iloinen dialogi ;D Rakastakaa, rakastukaa ja rakentakaa!