IRC-Galleria

Mitä rakkaus on?

Keskiajalla rakkautta pidettiin irrationaalisena ja ihmisen omasta tahdosta riippumattomana ilmiönä. Rakkautta määriteltiin sanoilla sairaus, hulluus, vimma, helvetti ja jopa neuroosi. Erään määritelmän mukaan on mahdotonta olla rakastunut ja viisas. Freud jatkaa samaa linjaa määritellessään rakkauden abnormiksi ilmiöksi, jolle on ominaista väkivaltaisuus ja todellisuudentajun puute.

Jokainen tietää, mitä sanalla rakkaus tarkoitetaan, mutta kukaan ei osaa sitä kovin tarkasti määritellä. Usein se koetaan hyvin kokonaisvaltaisena tunteena tai elämyksenä. Voidaankin kysyä, onko rakkaus sitten tietoista toimintaa, jos sitä ei osata sanoin kuvata kovinkaan tarkasti? Onko rakkaus sittenkin jokin tiedostamattomasta kumpuava voima, jota ei voi hallita? Monesti kuvaillut tunteet ovat miellyttäviä ja positiivisia, mutta lähes yhtä usein rakkauteen liitetään kärsimys, masentuneisuus, mustasukkaisuus jne. Kautta aikojen rakkaus on innoittanut taiteilijoita. Ehkä rakkautta voisi kuvata voimavarana, jonka vaikutus voi olla joko kokoava tai hajottava. Voiko tai tarvitseeko rakkautta sitten määritellä? Onko tarpeellista rakentaa teoriaa rakkaudesta? Jos tehdään selkeä vaiheteoria, on vaarana, että se rupeaa toteuttamaan itse itseään.

Kirkkoisät määrittelivät neljä rakkauden eri muotoa: Ensimmäinen on äidinrakkaus, toisena filos, joka on ystävien toisiaan kohtaan tuntemaa toverillista rakkautta, kolmantena eros, joka on eroottista rakkautta ja viimeisenä agape, joka on ylimaallista jumalallista uhrautuvaa rakkautta.

Benedictus De Spinozan mukaan rakastamme tai vihaamme jotakin pelkästään antipatiasta tai sympatiasta, ilman että tietäisimme syytä siihen. Jos rakastamme jotakin, mikä on meidän kaltaisemme pyrimme voimiemme mukaan saamaan aikaan, että saisimme siltä vastarakkautta. Ihmisellä on jatkuva tarve rakastaa ja olla rakastettu. Mitä suurempaa affektia kuvittelemme rakastetun kokevan meihin nähden, sitä ylpeämpiä olemme. Tunteemme nousevat ja laskevat vuoristoradan lailla tunteidemme kohteen osoittamien reaktioiden mukaan. Mikäli kuvittelemme, että rakastettu sitoo itseensä yhtä lujalla tai lujemmalla ystävyydellä jonkun toisen, herää meissä viha rakastettua kohtaan ja tuota toista kadehdimme. Tätä kateuteen liittynyttä vihaa rakastettua kohtaan kutsutaan mustasukkaisuudeksi. Toisaalta taas rakkaus voi pyyhkiä vihan pois. Viha, jonka rakkaus täysin voittaa, muuttuu rakkaudeksi; ja rakkaus on sen tähden suurempi kuin jos viha ei olisi edeltänyt sitä. Tämä toteutuu kuitenkin myös toisinpäin. Mikäli jostain syystä rakkaus muuttuu vihaksi, on tämä viha suurempi kuin jos rakkaus ei olisi edeltänyt sitä. Mitä lihalliseen rakkauteen, toisin sanoen ruumiillisen kauneuden herättämään sukupuoliviettiin tulee, ja yleensäkin kaikkeen rakkauteen jolla on syynään jokin muu seikka kuin sielun vapaus, niin muuttuu se Spinozan mielestä helposti vihaksi, jollei vielä pahempaa - ole hulluuden laji. Tässä tapauksessa se ruokkii enemmän riitaa kuin sopua.

Omasta mielestäni rakkauden vastatunne ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Viha on niin lähellä rakkautta, ettei siihen kykene ilman jonkinasteista tunnetta toista kohtaan. Toisesta on oltava kiinnostunut, jotta kykenee vihaan, eli maallisemmin sanottuna toinen on vielä ihon alla. Välinpitämättömyydessä toisesta on tullut yhdentekevä, ja se satuttaa eniten. Kun rakkaus kuolee, ei sille pidetä hautajaisia, mutta silti sitä surraan - oli toinen merkinnyt elämässä sitten vähän tai paljon.

Toisinaan ihmiset rakastuvat rakkauteen ja/tai addiktoituvat tunteeseen. Tällöin heidän koko olemisensa päämääräksi muodostuu jatkuvasti kasvavan tunnetarpeen tyydyttäminen. Kohteesta muodostuu epäolennainen tekijä; tärkeintä on oman tyhjiön täyttäminen. Usein vaihtuva kumppani on pelkkä statisti, jonka vuorosanat on ennaltamäärätty pelissä jota tunnekyltymätön näyttelee. Voiko tuota tarvetta sitten koskaan tyydyttää? Ei, sillä kuten sanonta sanoo nälkä kasvaa syödessä. Mikään määrä romantiikkaa ei poista tyhjyyttä. Se, että kykenee aidosti rakastamaan muita ja vastaanottamaan rakkautta vaatii sen, että pitäisi osata rakastaa myös itseään. Ja se on yllättävän vaikeaa.

Ihmiset tuntevat vetoa eri asioihin. Ja luonnollisesti niitä etsitään myös kumppanista; oli kyse sitten ulkoisesta piirteestä tai luonteenlaadusta. Vaikka jokainen meistä etsii elävää ja hengittävää, käsinkosketeltavaa paria, on kautta aikojen kyetty myös rakastumaan mitä ihmeellisempiin asioihin. Entisaikaan kirjoiteltiin kirjeitä joiden perilletulo kesti kuukausia ja nykyisin maailma on pienentynyt sähköiseksi verkostoksi, joka yhdistää ihmisiä eri puolelta maailmaa. Yksi asia on pysynyt entisellään ja se on kyky rakastua sanoihin ja niiden synnyttämiin mielikuviin.

Mielikuvat hallitsevat ihmiskuntaa ja sen tekemistä. Kun vedotaan järkeen, taustalla olevat mielikuvat sanelevat järkevyyden päämääriä. Mielikuvamaailmaa voi hallita viha ja tuhoavuus yhtä hyvin kuin eroottisuus ja ahneus. Tai rakkaus. Ihminen rakentaa mielikuvan toisesta oman maailmakuvansa kautta ja tulkitsee kaikkia saamiaan viestejä sen perusteella ja sen kautta. Unohdetaan, että viesti lähtee lähettäjältä A:na, muuttuu matkalla ja saavuttaa kohteensa viestinä B, ja usein se vielä tulkitaan viestinä D. Ihminen siis useinkin värittää itse viestin ja sen tarkoituksen ja sanoman ja lukee sen sellaisena kuin haluaa - omien toiveidensa ja pelkojensa kautta. Kuten usein on todettu, on kirjoitettu sana näin ollen puhuttua sanaa voimakkaampi ja tästä syystä ei ole lainkaan uskomatonta, että ihmiset rakastuvat lauseisiin.

Internetin aikakautena voisi kuvitella, että ihmisiä kaikessa rakkaudenjanossaan kuitenkin ohjaisi varovaisuus. Näin ei kuitenkaan ole. Viestittelyn interaktiivisuus on osasyyllinen siihen, että sanoista näytöllä tulee "totta". Koska kohde inhimillistetään liikaa ja häneen asetetaan kaikki mahdollinen toivo ja häneen halutaan uskoa, ja kaikki tämä tapahtuu rakkaudennälässä ja tarpeessa, on helppo unohtaa että jokainen voi tässä anonyymissä maailmassa esittää juuri sitä mitä haluaa. Vaikka lähes päivittäin vastaan tulee kauhukertomuksia nettimaailman karikoista ja siellä surffailevista tunne-elämältään epätasapainossa olevista ihmisistä, ei kukaan koskaan usko, että oma ihmistuntemus voisi pettää. Kun on rakentanut toisesta kauniin mielikuvan johon haluaa vakaumuksellisesti uskoa, ei voi kuvitellakaan, että itse asiassa se ihana romeo joka kirjoittaa kauniita asioita onkin kiimalimaa näppäimistölle vuodattava hikinen äijä. Ja kun toinen lupaa sata hyvää ja tuhat kaunista, ei ensimmäisenä tule mieleen, että lupaukset ovat todellisuudessa katteettomia. Vai tuleeko? Kuka tahansa joka on hiukankin viettänyt aikaa netin ihmeellisessä maailmassa ja omaa edes rohtusen maalaisjärkeä osaa kyllä lukea tietyt signaalit. Siinä vaiheessa kun luvataan olemattomia ja mahdottomia eikä itsestään paljasteta mitään ei kannata alkaa maalailemaan ruusuisia tulevaisuudennäkymiä.

Minä en muutoinkaan osaa arvostaa nettisuhteita. Toki allekirjoitan sen tosiasian, ettei rakkaus katso paikkaa missä se syntyy ja syttyy, mutta aika nopeasti suhteen pitäisi kehittyä toiselle tasolle kuten puhelinkeskusteluihin ja tapaamisiin jos sen haluaa kestävän alkuhuumaa pidemmälle. Elämme kuitenkin aikaa, jossa on kehittynyt internetihmisten alalaji, joka elää ja hengittää netissä. Siellä on helppo luoda oma turvallinen maailma, jossa voi esittää mitä tahansa kenelle tahansa, uskoa olevansa kaikkea sitä mitä muutoin ei ole ja ylläpitää illuusiota. Yhä suureneva joukko populaatiosta pakenee Internetiin vain koska he eivät kykene kohtaamaan todellisuutta syystä tai toisesta. Netin käyttö mahdollistaa kaiken kontrolloinnin, kaiken paitsi itsensä. Myös netin käyttö addiktoi. Jopa hyvin vahvasti. On tutkittu mitkä ominaisuudet altistavat nettiaddiktoitumiselle. Ja yksi kenties minusta kenties oleellisin huomio on, että ihmiset ovat tavalla tai toisella rikki. On myös mielenkiintoista havaita, että ihmiset kokevat rakkauden parantavana voimana, joka korjaisi mystisesti kaiken, niin tulevaisuuden kuin menneisyydenkin, puhumattakaan nykyhetkestä. Näiden osasten yhteissummana huomaamme että netistäkin etsitään rakkautta. Tutkimuksen mukaan nettisuhteet kestävät keskimäärin kolmisen kuukautta, joten kestävää se ei tokikaan näyttäisi olevan. Ei ainakaan kun se jää pelkiksi sanoiksi näytölle, joilla ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon edes painoarvoa.

"Ihminen tarvitsee ihmisen ollakseen ihminen ihmiselle." Ihminen tarvitsee kosketusta, silitystä, kannustusta ja huomiota. Ihminen tarvitsee niin paljon enemmän kuin pelkkiä sanoja. Jos sanoista eläisi riittäisi kirjan avaaminen tyydyttämään tarpeen.

Jokainen parisuhde kokee oman arkensa, eikä elämä ole jatkuvaa romantiikkaa rakkaudenvaloineen ja kynttilänloimuineen. Useimmiten niitä sattuu vain televisiosarjoissa. Rakkaus ei myöskään ole jatkuvaa rakastelua ja tuntikausia kestävää esileikkiä. Parhaimmillaan sen löytää pienistä asioista joissa kumppania huomioidaan sen kyvyn mukaan ja niiden resurssien mukaan joihin itse kykenee. Kukaan ei ole superihminen, joka tulee väsyneenä töistä kotiin ja muuttuu samantien uskomattomaksi harlekiinirakastajaksi. Joskus rakkautta on antaa toisen olla oma itsensä.