IRC-Galleria

meni yö vähän harakoille. ei paljon unta näkynyt.
maailmanmeno mietitty pientä viiviä.
mä en oikein tiedä miten mä tähän laittaisin että pääsisin
asian ytimeen, mutta.
haluaisi ajatella, että milloin tämä kaikki loppuu,
luulen että niin tekee aika moni minun suppeasta mutta
sitäkin laadukkaammasta ystävä piiristä.
ikävä todeta, mutta epäilen että "nyt se vasta alkaa",
aika kuluu, me vanhetaan ja meidän läheiset vanhenevat.
ei sen kuitenkaan minun ajatusmaailmani mukaan
kuuluisi mennä niin että lapset laskevat haudan lepoon
omia vanhempiaan jo tässä iässä, varsinkaan jos vanhempien ikähaarukka on 40-50.
pinttynyt ajatukseni sanoo, että kuolema on luonnollinen
vanhana tai jonkin vakavan sairauden uuvuttamana. ei se tunnu hyvältä silloinkaan, mutta silloin siihen osaa ikäänkuin valmistautua, jos nyt kukaan koskaan osaa tai pystyy valmistautumaan. ei niin, että se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
herää niin paljon kysymyksiä ja ennenkaikkea MIKSI? siihen jos joku osaisi kertoa vastauksen, olisi maailmanvaltias ja auttaisi meitä monia monella tapaa.
ajan myötä menetyksen kanssa ehkä oppii elämään ja jopa hyväksymään tapahtuneen, mutta ihmismieli on monesti niin periksiantamaton, ettei voi ohittaa kysymystä MIKSI?
niin hullulta kuin se kuulostaakin jonkin ajan kuluttua, joidenkin vuosien päästä, saatat ajatella että siitä seurasi jotain hyvääkin. mahdollisesti. minä ainakin olen huomannut, mutta ei ole tapahtunut mitään korvaamatonta. ei kukaan pysty korvaamaan ketään.
tällä hetkellä mielessäni pyörii niin paljon asioita, jotain aiheeseen liittyviä ja aiheen vierestäkin. päällimmäisenä on mielessä toisten ihmisten hyvinvointi ja jaksaminen.
tiedän, että ottaa aikansa ennenkuin tajuaa että tällaista tämä nyt on ja näillä mennään. kuinka tuntuu että koko maailma romahtaa eikä ole voimia enää mihinkään. valitettavasti joskus käy niinkin, ettei sieltä "suosta" pääse ylös. siihen olen kuitenkin oppinut luottamaan, että vaikka kuinka vaikealta rakkaan ihmisen poismeno tuntuisi, viimeisenä hän toivoisi ja haluaisi että sinä jatkat elämääsi kaikesta huolimatta. niin vaikealta kuin se tuntuukin. ikävöidä saa ja pitää, samoin surra. ja ennenkaikkea käsitellä tapahtunutta. jos tuntuu vaikealta läheisten tai ystävien kanssa, on siihen ammatti-ihmisiä olemassa, ei pidä pelätä niihin turvautumista. uskoisin, että joissain tapauksissa se auttaa vielä enemmän. tiedän miltä tuntuu, ettei enää voikaan soittaa tuttuun numeroon ja kertoa kuinka maailma murjoo tai kuinka ihanaa elämä on. tai soittaa ja kysyä esimerkiksi missä meidän vasara on. ylipäätään nähdä tai kuulla hänen ääntään.
onneksi kannat mukanasi ihania muistoja yhteisistä hetkistä ja vaikka kaikki muistot eivät olisikaan niin mahtavia, olet silti saanut elää ne hetket juuri hänen kanssaan. väitämättä ajattelet kuitenkin aluksi niitä viimeisiä hetkiä, kiukuttelitko vai mitä? mitkä jäivät sinun tai hänen viimeisiksi sanoikseen? mitä teitte viimeksi kun näitte, halasitteko kenties? jos ei sitä heti muista, tulee ne asiat mieleesi ehkä myöhemmin. kuten kaikki "omituisetkin" pienet yksityiskohdat, kuten saatat muistaa vaikka mitä sinulla oli päällä tai hänellä. miten hän sinua saattoi katsoa kun kerroit jotain. se on ihan normaalia. pienen hetken päästä menetyksestä, oikeastaan heti, alkaa kaikki käytännön asioiden hoitaminen, silloin ei oikein tajua mutta heti kun kaikki on ikäänkuin hoidettu, on aikaa alkaa käsittelemään. silloin ei pidä unohtaa itseään ja keksiä kokoajan jotain tekemistä tai menemistä. se voi kostautua myöhemmin. täytyy muistaa että et ole yksin, vaikka siltä vahvasti tuntuisikin. meitä on niin moneen junaan ja ystävät ja läheiset ovat varmasti se tärkein tuki ja turva, kun uskallat vain luottaa.
on se opetteleminen uuteen elämäntilanteeseen melkoista. oli se tilanne sitten mikä tahansa.



ei helvetti. nyt katkesi ajatus, mutta jatkan jos suinkin saan taas kulkemaan.

voimia kaikille läheisensä menettäneille! rakastakaa toisianne ja eläkään elämäänne päivä kerrallaan niinkuin se olisi viimeinen. tai jotain.