IRC-Galleria

Sammalet ovat kauneimmillaan syksyisessä metsässä sateen jälkeen. Niihin ei aina tule kiinnitettyä huomiota, ne ovat vain vihreää mattoa josta mustikat ja puolukat kasvavat. Kuitenkin niitä on kymmeniä erilaisia lajeja jotka lähempää tarkasteltuna paljastavat kiehtovat muotonsa.

Aina välillä tajuan etten ole käynyt metsässä moneen kuukauteen, vaikka se on tuossa aivan vieressä. Metsässä kävelystä tulee aina hyvä olo, vaikka sukat kastuisivatkin. Tänään lähdin sateen jälkeen metsään, muuten vaan, ehkä etsimään suppilovahveroita. En ole ikinä löytänyt metsästä yhtäkään syötävää sientä, enkä löytänyt nytkään. Se ei masentanut, sillä sain poimittua suuhuni kirpeitä puolukoita ja muutaman vetisen mustikan.

Metsässä kaikki on samaan aikaan unenomaisen epätodellista ja kuitenkin hyvin konkreettista ja pysyvää. Harhailevat ajatukset saavat selkeämmän muodon. Viime päivät olen surrut jotain, joka tuntuu olevan matkalla kauemmas; samoin kuin kesän valo ja lämpö. Tietenkin syksyssä ja talvessa on omat ilonsa, kun uusiin tilanteisiin sopeutuu aina niin ällistyttävän hyvin. Talvella voi sytytellä sisälle erilaisia valoja ja polttaa puuta uunissa, ja kuvitella elämänsä johonkin kirjaan.

Melkein mäen päällä näissä ajatuksissani säpsähdin, kun hirven vasa karautti karkuun kivenheiton päästä. Vaikka se oli tämän kevään vasa niin se oli hevosen kokoinen. Tovin käveltyäni hirvikärpäset surauttivat kimppuuni, kumimaisen litteitä skorpioneja sai repiä parrasta ja hiuksista irti. Vuosi sitten oli ensikohtaamiseni noiden viheliäisten otusten kanssa, ja nyt osasin ottaa tilanteen kylmän rauhallisesti - ei ne kai pure.

Eilen olin aika onneton, ja sähläsin lasisen uunivuoan ja kurkkupurkin keittiön lattialle. Paljon sirpaleita, niin paljon lisää onnea. Ostin myös marketin poistohyllystä kevyesti itseruskettavaa ainetta. Nyyh, mitä järkeä.