IRC-Galleria

- "Joko on parempi olo?"
- "Jo."

"Nobody loves no one"

-- Chris Isaak

"Kissa oli tullessaan hyvin pieni ja osasi juoda maitoa vain tuttipullosta, luojan kiitos että Sophian tutti oli vielä tallessa ullakolla. Aluksi kissanpentu makasi kahvipannunmyssyssä, jotta sillä olisi lämmin paikka, mutta kun se oli oppinut käyttämään jalkojaan, se sai nukkua leikkimökissä Sophian sängyssä. Sillä oli oma tyynynsä Sophian tyynyn vieressä.

Se oli harmaa kalastajakissa ja se kasvoi nopeaan. Eräänä päivänä se lähti leikkimökistä ja muutti taloon asumaan, siellä se vietti yönsä sängyn alla tiskikopassa, sillä oli nimittäin aivan omia aatteita jo silloin. Sophia vei kissan takaisin leikkimökkiin, hän teki parhaansa ollakseen mielin kielin, mutta kuta enemmän hän rakasti, sitä sukkelampaan kissa taas palasi tiskikoppaan. Kun koppa tuli liian täyteen, alkoi kissa rääkyä ja silloin jonkun oli pestävä tiskit. Sen nimi oli Ma Petite ja kutsumanimi Mappe.

Rakkaus on omituista, sanoi Sophia. Kuta enemmän jotain toista rakastaa, sitä vähemmän se toinen välittää.

Tuo pitää paikkansa, huomautti isoäiti. Ja mitäs sitä silloin tekee?

Rakastaa aina vaan, Sophia vastasi uhkaavasti. Aina vaan kovemmin ja kovemmin.

Hänen isoäitinsä huokasi eikä vastannut."

Näin tänään Mariannaa pitkästä aikaa ja sain siltä yllättäen hamsterin. Siis hoitoon, ainakin toistaiseksi. Hamtaro on kai jo aika vanha tyttö, mutta hurjan söpö. Järjestelin keittiöstä sille oman jyrsijäystävällisen huoneen jossa se saa nuuskutella ympäriinsä vapaasti. Ainoa vähän arveluttava kohta on seinään kiinnitetty sähköpatteri, jonka virtajohtoa hamsu saattaisi innostua pureskelemaan. Yritän keksiä tuohon vielä jonkun suojan.

Nuuhk, nuuskuti: http://www.youtube.com/watch?v=vfcWrz3CpU0

Koko viime viikon olin oudon tasapainoinen ja onnellinen. Metsässä vietetyt hetket omien ajatusten parissa ovat varmasti auttaneet. Kävin tosiaan eilen vuorokauden reissulla Helsingissä, ihan vaan ulkona, näkemässä ihmisiä. Tutustuinkin muutamaan uuteen tyyppiin. Nyt on kuitenkin vähän surumielinen olo. Tyypillistä muuten että usein tulee kirjoitettua blogia tai vastaavaa juuri silloin kun on surullinen; kaipa sitä kaipaa sitten huomiota ja ystävällisiä sanoja. Ja eikös yltiöonnellisia hehkutuksia olisikin vähän tylsä lukea!

Mietin jo hetken pitäisikö poistaa täältä galtsusta tunnus ja alkaa käyttämään vain Facebookia. Ehkäpä ei vielä. Irkkigalleria on kuitenkin oma tavallaan hieman intiimimpi yhteisönsä. Hyvin vakiintunut ja selkeä. Facebookin kehitystä on kuitenkin ollut hurjan kiinnostava seurata. Saa nähdä miten ja mihin sitä käytetään vaikkapa vuoden kuluttua. Asensin kännykkääni sovelluksen (Cityware) jolla näen onko lähelläni muita Facebookin käyttäjiä. Homma toimii niin että kännykästä laitetaan bluetooth-id julkiseksi ja jokainen rekisteröi oman id:nsä Feissariin. Tavallaan aika kuumottavaa mutta myös futuristista! Jos en satu muistamaan missä ja kenen kanssa olen baari-illan viettänyt niin sen voi käydä tarkistamassa netistä. Huh.

No niin. Olipa kiva kertoa teille juttuja. Tuli parempi mieli. Hyvää yötä, Hamtaro tuolla tuhisee jo pehkuissaan.

PIIMÄ!

No, menin tänään taas metsään. Mulla oli päällä punaisten verkkarien yläosa, ja kirkkaanvihreiden alaosa, hämmentävän tyylikästä. En edelleenkään löytänyt syötäviä sieniä, mutta punaisia kärpässieniä löysin. Kai niitäkin voisi vähän maistaa.

Melkein samassa paikassa kuin eilenkin oli taas hirven vasa. Tällä kertaa minä huomasin sen ensin, joten sain rauhassa tarkkailla kun se ruokaili. Lopulta hipsin kotia kohti. Ehkä meistä tulee vielä ystävät. Hirvenmetsästyskausi alkaa kahden viikon päästä.

Sammalet ovat kauneimmillaan syksyisessä metsässä sateen jälkeen. Niihin ei aina tule kiinnitettyä huomiota, ne ovat vain vihreää mattoa josta mustikat ja puolukat kasvavat. Kuitenkin niitä on kymmeniä erilaisia lajeja jotka lähempää tarkasteltuna paljastavat kiehtovat muotonsa.

Aina välillä tajuan etten ole käynyt metsässä moneen kuukauteen, vaikka se on tuossa aivan vieressä. Metsässä kävelystä tulee aina hyvä olo, vaikka sukat kastuisivatkin. Tänään lähdin sateen jälkeen metsään, muuten vaan, ehkä etsimään suppilovahveroita. En ole ikinä löytänyt metsästä yhtäkään syötävää sientä, enkä löytänyt nytkään. Se ei masentanut, sillä sain poimittua suuhuni kirpeitä puolukoita ja muutaman vetisen mustikan.

Metsässä kaikki on samaan aikaan unenomaisen epätodellista ja kuitenkin hyvin konkreettista ja pysyvää. Harhailevat ajatukset saavat selkeämmän muodon. Viime päivät olen surrut jotain, joka tuntuu olevan matkalla kauemmas; samoin kuin kesän valo ja lämpö. Tietenkin syksyssä ja talvessa on omat ilonsa, kun uusiin tilanteisiin sopeutuu aina niin ällistyttävän hyvin. Talvella voi sytytellä sisälle erilaisia valoja ja polttaa puuta uunissa, ja kuvitella elämänsä johonkin kirjaan.

Melkein mäen päällä näissä ajatuksissani säpsähdin, kun hirven vasa karautti karkuun kivenheiton päästä. Vaikka se oli tämän kevään vasa niin se oli hevosen kokoinen. Tovin käveltyäni hirvikärpäset surauttivat kimppuuni, kumimaisen litteitä skorpioneja sai repiä parrasta ja hiuksista irti. Vuosi sitten oli ensikohtaamiseni noiden viheliäisten otusten kanssa, ja nyt osasin ottaa tilanteen kylmän rauhallisesti - ei ne kai pure.

Eilen olin aika onneton, ja sähläsin lasisen uunivuoan ja kurkkupurkin keittiön lattialle. Paljon sirpaleita, niin paljon lisää onnea. Ostin myös marketin poistohyllystä kevyesti itseruskettavaa ainetta. Nyyh, mitä järkeä.

Vaikka rahvaan ruuaksi raakattu härkäpapu sointuukin sulavasti supisuomalaisiin juures-sapuskoihin, muotoutuu tuo viehättävä virnakasvi moneksi.

Joulu oli ja meni sen kummemmitta kommelluksitta. Sain lahjaksi mm. villasukat, tehosekoittimen, pari paitaa, Love-kirjan ja pesukoneen! Ruoka oli hyvää mutta vatsa meni kuralle. Oon nyt joustanut veganismista vähän esim. konvehtien muodossa, mutta eiköhän tässä taas skarpata kun arkeen palautuu.

Joulupäivänä meni Kikka-remixin tuhannen latauksen haamuraja rikki. Kuus gigaa liikennettä. Koskahan tulee noottia hostaajalta?

Sitten sain kans Make-sedältä senkin. Siis senkki, sellainen huonekalu. Senkin roudaukseen tarvittiin peräkärry, ja sitä pitää lähteä palauttamaan huomenna Porvooseen. Olisin halunnut olla kotona vähän pidempään...

Torstaina on keikka, Flam-klubilla Kuudennella Linjalla. Mukana myös Toni Aalto ja Mekaanikko. Vapaa pääsy, auki 21-03. Tervetuloa <3

Näin eilen ketun. En tarkoita kaakaon pinnalle muodostuvaa äklöä kalvoa, vaan ihka-aitoa eläintä, Vulpes Vulpes. Ikkunasta, suoraan tästä tietokoneeni äärestä, keskellä kirkasta päivää. Aluksi luulin sitä naapurista karanneeksi koiraksi, joka on kerran aiemminkin jolkotellut taloni ohi. Pian kuitenkin tajusin että sen täytyy olla kettu: turkki oli punaruskea, rinnassa vaalea laikku, häntä tuuhea ja pitkä, ja liikehdintä ei niinkään koiramaista vaan ... villieläimellistä.

Punanuttu oli ilmeisesti metsästänyt jonkin pienjyrsijän tyhjillään olevan naapuritalon pihasta, se tonki ja hypähteli hauskan näköisesti saaliinsa kimpussa. Siinä se ruokaili noin minuutin ja lähti kupu täynnä myyrää tepastelemaan pellolle muina kettuina. Hei vaan, kaitakuono repolainen!

Olen nähnyt ketun puolen vuoden sisään jo kolme kertaa. Ensimmäisen kerran kesällä stadissa Pakilan tienoilla yöllä pyöräillessäni ja toisen kerran tien poikki auton valokeiloissa juosta vilahtaen. Tätä aikaisemmin en ole kettua nähnyt kuin jossain eläinpuistossa. Aika jännää?

Tuntuu siltä, että useat tämän kaltaiset havainnot saapuvat ihmisen elämään yllättävänä rykelmänä. Saattaa kulua kymmeniä vuosia niin että joudut vain katselemaan kirjoista tai telkkarista revontulia, tähdenlentoja, alastomia tyttöjä, kettuja... Lista on loputon. Sitten yhtäkkiä sellainen pläjähtää livenä verkkokalvoillesi. Ja tyypillisesti tämä tapahtuu pian uudestaan, vieläpä useita kertoja. Sitten siinä ei olekaan enää mitään erikoista. Nyyh.