IRC-Galleria

nyt on lapset taas satutuokion aika...
ja koska kyylitäti taisi heittää veivinsä jo hetki sitten
taitaa tämä tarinoiden kertominen jäädä täysi minun kontolleni...
(ja kaikille ihan vaan tiedoksi,
ettei sitten kannata jäädä odottelemaan mitään kuvallista demonstraatiota,
se puoli oli kyllin heiniä ja minun älykkyysösamääräni,
saati sitten käsien ja puheen samanaikainen hallinta eivät siihen millään riitä...
ettekä te mitään minun rustauksistani kuitenkaan tajuaisi....)

elikkäs, koska nykyään jatkoosat ovat niin kovin kovassa huudossa,
palataanpa meille jo niin kovin tuttuun aiheeseen:
päiväni töissä!!!!

nyt kun olen palannut vuokratyöläisen ihmeelliseen arkeen,
saan kiertää jos jonkinmoisia työpaikkoja läpi..
nooh näissä paikoissa törmää jos vaikka millaiseen väkeen
ja aina toistaan kiehtovampiin työnkuviin...

tässä päivänä eräänä menin reippaana tyttönä töihin
ja sain jo tutuksi tulleessa paikassa valita kahdesta työtehtävästä haluamani...
päätin jäädä linjan toiseen päähän, koska kyseisellä paikalla on aina joku seurana
ja päivä sujuu rattoisammin rupatellessa...

ikäväkseni tajusin kovin nopeasti,
että puhuminen kyseisen henkilön kanssa olisi mahdotonta
seuraavan kahdeksan tunnin kuluessa,
sillä tämä tapaus oli jokseensakin ahdistava...
noin viisissäkymmenissä oleva mies,
joka hyräili jatkuvasti kovaan ääneen uskomattoman epävireisesti
ja selvästikin luuli, etten häntä kuullut...
(outoa, koska siinä koneiden vieressä saa jo aika kovaa hyräillä...)

nooh ajattelin sitten, että ei tässä mitään, senkuin ollaan ja odotellaan että päivä loppuisi...
tai että työ vaihtuisi johonkin mielikuvitusta herättävämpään...
(olen kuitenkin tehnyt montaakin tappavan tylsää työtä, joten en kovin helposti säikähdä..)

pikkuhiljaa minulle alkoi kuitenkin selvitä,
että edessä olisi yhdet elämäni pisimmistä tunneista...
eteeni tuli linjaa pitkin tuskastuttavan hidasta vauhtia tex willer pokkareita..
laskin viisi tex willeriä, pinosin ne...
laskin seuraavat viisi, pinosin ne...
laitoin jälkimmäisen pinon edellisen päälle toisin päin...
ja aloitin alusta....
viisi texiä, yksi-kaksi-kolme-neljä-viisi, ja toisin päin...

tunnin jälkeen minulla oli tylsää...
kahden tunnin jälkeen olin turhautunut..
kolmen tunnin jälkeen aivoni alkoivat tehdä kuolemaa...
neljän tunnin jälkeen olin varma, että jos vieressäni hyräilevä pappa vielä päästäisi äänenkin,
hirttäisin hänet niputuskoneella, jos vaan mitenkään siinä onnistuisin...
viiden tunnin jälkeen tunsin olevani fiksu, kun ajattelin murtolukuja ja tex willer vaikutti uskomattoman kiehtovalta lehdeltä...
viiden ja puolen tunnin jälkeen olin varma, että minun pitäisi ostaa tex willer...
kuuden tunnin kohdalla tajusin, etten ikinä normaalioloissa haluaisi lukea tex willeriä
ja kirosin vaikutusalttiuttani...
seitsemän tunnin kohdalla ajattelin olevani mahtava työntekijä,
koska en enää laskenut lehtiä vaan niput syntyivät automaattisesti...
(hetken kuluttua tajusin, että se ei tehnyt minusta fiksua, vaan se teki minusta passiivisen idiootin....)
kahdeksan tunnin jälkeen olin jo niin pihalla, etten tajunnut, mikä on kellokortti,
pelkäsin, että tukehtuisin kohta omaan kuolaani, koska en enää osannut mitä muuta, kuin himoita tex willerin ketotilausta ja laskea viiteen...

kurvasin hullua vauhtia kotiin ja toivoin vielä jonain päivänä löytäväni aivoni jostain, vaikka ne olivatkin tuona aikana surkastuneet mikroskooppiseen kokoon...

tarinan opetus:
ihmiset, jotka tekevät kymmeniä vuosia liukuhinatyötä,
eivät voi olla erikoisen kiehtovaa seuraa....