Suukkoja, loppumattomia, kuljetan sulle mun vanhassa autossa, takaluukussa, lukossa
penkin alla laatikollinen veljen kasetteja
punkkia, jazzia ja kaksi rakkauslaulua
ajan lujaa, liian lujaa, täällä taajamassa, tässä maassa
liikennevaloja, mulle ne on mustavalkoisia, kun on kiire sun luo
en taida varoa nyt mitään
asfaltitkin syö suojatiet
pientareella lapsia, ilman suojelusenkeliä hyppii narua
hidastin, turvavyön kiinnitin, kartan etupenkille heitin
viime keväänä
rivitalon takapihalla
otit lanteista kii
kosketin ajattomii pilvii
vain tähdet kilpailee lennosta maahan
ne sanoo, näyttäytyä kylän asukkaille saanhan
meteoriitit nauraa niille
pellolla kymmeniä joutsenia, vaaleanharmaita, vapaita
pisaroita poskilla ja suunnatonta tähtisumua
sadetta sunnuntaina, peilaavia lätäköitä maantiellä
täytyi kääntää sulle selkää ja nousta bussiin
yrität pitää kii
piirtää huurteiseen ikkunaan mulle isoja sydämii
siivooja ne viikon päästä pois pyyhkii
niist tulee rikkinäisii
hän kiroo paskoi rakastavaisii
mut me oltii vähä erilaisii
ei mitää sormuksii
vaan tähtisumuu, joka jäi sun silmiin jäänsinisii
pitäis mennä nukkumaan, mutta eiliseen jään aina pikkutunneiksi hukkumaan
käsivarsiis nojaamaan, vaahteran luo kasvonpiirteitäs jälleen kelaamaan
laskin öisin kanssas lampaita
ja sun syntymämerkkejä ristiselässä
viltin alla sun vieressä oli helppo olla
kello nolla nolla
patjalla hymyilit ujostellen, esitit kysymyksen, mistä oot oikein kotoisin,
sieltä ylhäältäkö, missä vain tähdet saa happea
vai vesirajan alta, jossa värikalat pelkää matokoukkua
minuutti välähti,
olin hiljaa kai vieläkin
kuiskasit: sä taidat olla toisesta maailmasta, siellä painovoima nostaa jalkoja
-en tarvi ku yhden elämän, sun kanssas just tälläisen, utopisen
me oltii erilaisii,
me oltii paskoi rakastavaisii
me ei tarvittu sormuksii
josta pikkulapset rukouksen aikana uneksii