IRC-Galleria

Viimeviikolla työpäivät venyivät taas yömyöhään. Ikäänkuin siinä ei olisi tarpeeksi, soittelivat "kerhon poijaat" joka päivä kysyäkseen että lähdenkö ajelemaan kun kelikin on näin hyvä, vaikka tiesivät minun olevan töissä! Reilua!

Perjantaina töissä alkoi tuntua kurkussa pientä karheutta ja kipua.
Kirosin itseksekseni että vain minun tuurillan tullaan kipeäksi kun edessä olisi vapaa viikonlopppu ja aurinkoinen keli!

Lauantaina sitten olo oli heikko, mutta mitä sitten! Eikun ajelemaan.Visiiriä kun piti hieman auki niin ajoviima piti nenästä ulospyrkivän kuonan pään sisällä.
Tervettä?
No ei varmasti mutta mitä sitten?

Tänään oli sitten se päivä jota maamme ainoa hetero säämies, Pekka Poutakin kehui erityisen aurinkoiseksi ja lämpimäksi.
Päivä joksi olimme sopineen taas menevämme ajelemaan suurella joukolla.
Päivä jolloin minulla takana on yhteensä kokonainen tunti yöunia. Olo on ja on ollut kuin junan alle jäänellä jäniksellä. Kuumemittarissa elohopea kiipeää aina 38 ja sen yli. Ei perkele! Vieläkun sjubelexit soittaa kertoakseen että tunnin päästä lähetään ajelemaan, olen saavuttanut vitutuspisteen johon ei riitä yksikään tunnettu asteikko. Nyt ei pysty! Perkele!

Nyt makaan sohvalla peiton alla ja katselen urheilukanavalta ratamoottoripyöräilyä ja yritän olla kuulematta hämeenkadulta kantautuvia moottoripyörän ääniä...
Perkele kun pitää olla näin tyhmä, hullu ja idiootti!

Viro. Tuo paikka josta suurella osasta väestöstä on jokin kokemus, näkemys tai mahdollisesti jopa molemmat.

Kuten aikaisemmin tuli mainittua, lähdimme vanhojen luokkakavereiden kanssa Viroon!

Pika-aluksella maita erottavan vesistön ylitys ja kirjautuminen hotelliin. Sauna-osasto oli varattu heti saapumisesta alkaen. Aivan niin kuin aikaisempanakin vuonna, tosin tänä vuonna siitä selvittiin ilman vakavia vahinkoja. Saunomisen jälkeen menimme syömään, aivan niinkuin aikaisempanakin vuonna. Syömisen jälkeen olimme valmiita valloittamaan Estooniaaaaa...

Kiertelimme eri baareja, yökerhoja, kuppiloita ja discodeekkejä kunnes saavuimme erään taximiehen suositteleemaan yökerhoon, Hollywoodiin.

Takit jätimme narikkaan, palvelusmaksua vastaan. Kävelimme kassalle ja suoritimme sisäänpääsymaksun. Kaverit edelläni ojensivat sisäänpääsyyn oikeuttavan rahasumman ja saivat kuitin suorituksesta kera vaihtorahojen.
Sitten tuli minun vuoroni. Maksoin vaadittavan rahasumman ja nainen ojensi vaihtorahat. Tämän jälkeen hän alkoi rahastaa seuraavaa jonossa olevaa. Noh, ajattelin ja lähdin kävelemään kohti yläkertaan johtavia portaita. Portaiden alapäässä oli kaksi järjestysmiestä vastassa jotka suorittivat ruumiintarkastuksia edelläni oleville. Sitten tuli minun vuoroni. Ensimmäisenä minulle sanottiin ticket, please. Minä ihmettelin että mikä ticket? Sitten minulle kerrottiin että sisäänpääsynmaksun yhteydessä minulle on luovutettu "the ticket" jota ilman en pääse portaita ylös.

Palaankin siis kassalle ja kysyn että miksi en saanut sisäänpääsyyn oikeuttavaa lippua? Nainen sanoo antaneensa minulle lipun ja jatkaa välinpitämättömänä töitään. Kysyn siis että voinko saada uuden lipun? Se ei kuulemma ole mahdollista. Tässä vaiheessa selviää että eräs toinen seurueemme jäsen on kokenut saman kohtalon. Tässä kohtaa huonosti Englannin Lontoota murtava "head of the security" mies tulee selvittämään tapahtunutta.

Aikamme asiaa selviteltyämme meille kerrotaan että nyt meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko maksamme uudelleen lipun tai poistumme ulos. Tässä vaiheessa rupesi allekirjoittanutta vituttamaan siinä määrin että äänen ulostulo volyymi nousi pari naksua. Ei se nyt iso summa ollut mutta periaatteesta on taisteltava! Huusin ovimiehelle että kuinka tyhmänä te meitä pidätte? Kun kaikki myöntävät että olemme maksaneet sisäänpääsyyn oikeuttavan rahasumman mutta silti emme pääse sisään? Tämähän on silkkaa kusetusta! Päästätte osan seurueesta sisään, jätätte muutaman jätkän ilman lippua ja ajattelette että kyllä me maksamme sisäänpääsyn uudelleen jotta pääsemme kavereidemme kanssa ylös??!!

Pian huomaankin että ympärillämme on kaikkiaan viisi (5) kpl turvamiehiä. Tästähän saimme vielä lisää virtaa ja siksi valitan ja vittuilen entistä enemmän ja entistä kova äänisemmin! Onneksi en ole kovinkaan voimakkaasti humalassa sillä jos olisin, olisi nyt suomi-viro vapaaottelu käynnissä! Aikamme turhautuneisuuttamme verbaalisesti purettuamme suuntamme kuitenkin ulos rakennuksesta. Mehän emme tuplasti maksa noille saatanan huijareille! Soitamme vielä kavereille yläkertaan ja kerromme tapahtuneesta ja siitä että vaihdamme baaria!

Otamme taxin keskustaan ja taas meitä yritettään kusettaa! Taximies ajaa muutaman korttelin ympäri ylimääräistä hurua, että saa muutaman kruunun lisää taksa mittariin. Puuttuuko näiltä idiooteilta itsesuojeluvaisto vai mitä vittua?

Tilanteen selvettyä painellemme toiseen yökerhoon. Tällä kertaa hyvään sellaiseen. Pian muut seurueemme jäsenetkin saapuvat paikalle ja hauskanpito voi alkaa. Siellä viihdymmekin sitten aina aamuyöhön jolloin väsymys lopulta ottaa vallan ja suuntaamme mielenkiintoisen grillin kautta hotellille nukkumaan.

Puoliltapäivin oli huoneen luovutus ja ennen sitä aamiainen joka syystä tai toisesta kärsi pienestä osanottaja pulasta... Tämän jälkeen meille jäikin siis useita tunteja aikaa kierrellä ristiin rastiin Tallinnan katuja kunnes oli aika lähteä kohti saatamaa. Satamaa kohti kävellessä ystäväni, jota kutsumme tässä kertomuksessa "Jorkaksi", summasi koko reissun loistavasti ja noihin sanoihin on hyvä tämäkin merkintä lopettaa, mutta ensin haluan kiittää kaikkia osallistujia. Kiva oli taas mukavaa! Ensivuonna taas uudestaan! Mutta nyt. "Jorkan" syvä-analyysi reissusta:
"Ihan kiva reissu! Känniin tultiin, rahaa paloi ja munuaisiakaan ei varastettu!"

Seison Katajanokan terminaalin pihassa.
Palaan muistoissani reilun vuoden taaksepäin. Seisoin silloin tässä samassa paikassa. Olimme silloin ja olemme nyt lähdössä vanhojen koulukavereiden kanssa perinteiselle retkelle Viroon.

Se oli noin vuosi sitten kun viimeksi olimme tällä reissulla ja tuon reissun innoittamana kirjoitin ihka-ensimmäisen päiväkirja merkintäni galleriaan. Reissu oli hurja ja allekirjoittanut kärsi myös fyysisen vahingoittumisen. Onneksi ryhmämme ensiaputaidot ovat ensiluokkaiset ja repeytynyt varvas saatiin tuettua muihin varpaisiin kiinni. Näin pääsimme nauttimaan yöelämästä ja huolehtimaan kipulääkityksestä eikä minun tarvinnut tutustua paikallisen terveydenhullon toimivuuteen. Suomessa sitten kävin sitä näyttämässä oikeille terveydenhuolto-alan ammattilaiselle ja siellä sitä ihmeteltiin ja tuumattiin että on se kova! Ilmeisesti jotain oli kuitenkin tehty oikein sillä sain pitää varpaani ja nykyään sen saa myös koukistettua, muiden lajitovereidensa tavoin.

Elikkäs kaikesta päätellen odotuksen tästä reissusta ovat kovat. Hengissä yritetään pysyä mutta muuta en uskalla luvata...

LAUANTAI.
Kuten jotkut teistä ovat lukeneet aikaisemmasta merkinnästäni edellinen yö oli vietetty pyörätallilla eli unenriistolaboratoriossa.

Aamulla kauneusuneni katkaisee puhelimestani kantautuva musiikki. MP-Kerhomme soittoääni: Danny feat. Beats and styles - Pommitajat biisi kantautuu eetteriin diskanttivoittoisesti.
Sjubelexit soittaa kiittääkseen minua siitä sadetanssista jonka suoritin alkuviikosta, jolla oli tarkoitus estää se ettei jätkän pääsisi ajelemaan, koska oma moponi oli vielä silloin osissa. Tanssi tosin tuntui purevan vasta nyt. Kun katson ulos voin todeta omin silmin että vettä sataa ja kaikkia vituttaa! Taisi pilkka kapsahtaa omaan nilkkaan.

Suljettuani puhelimen, alkaa kyseinen biisi soimaan pian uudelleen. Vastaan puhelimeen ja tällä kertaa kurkunkastaja toteaa varovasti: "olisit sä sen tänäänkin kerenny kasamaan..." tarkoittaen pyörääni. Kiva kun kerroit!

Kerättyäni sängynpohjalla vitutusta riittävästi, pomppaan pystyyn ja kävelen peilin eteen! Katson kuvaa peilissä ja kulmat rytyssä huudan: "JA MULLEHAN EI VITTUILLA!!!""
Puen ajokamat päälleni ja lähden hakemaan pyörää tallilta.

Pienen ajolenkin jälkeen mies ja varusteet ovat likomärkiä mutta siitäkin huolimatta mies vaan vuoroin hymyilee ja sitten virnistelee vittumaisesti. On se kova!

SUNNUTAINA olikin jo sitten hieman paremmat ajokelit.
ISO KIITOS sinulle BMW kuljettaja joka varoitit ryhmäämme noista sinisistä ritareista, jotka hiustenkuivaaja kädessä meitä tienposkessa odotteli... Ilman sinua osa ryhmästämme, minä mukaan lukien, olisi mitä ilmeisemmin KÄVELLYT tänä aamuna töihin. Olisihan se ollut hienoa luovuttaa "licenssi" suomen virkavallan hellään huomaan heti toisena ajopäivänä. Harvinaisen Hieno Mies tuo BMW kuljettaja.

Maanatai aamu ja taas sataa! Mutta tänään en uhkaa luonnovoimia vaan pyörä saa seisoa tallissa. Ehkä!

Nyt jos joku vielä miettii että oliko se valvominen kaiken tämän arvoista, niin voin kertoa. OLI!

Eilen, (perjantaina) työvuoron venyessä aina pitkälle yli puolenyön, mietin mitä tehdä tuon aiemmin mainitsemani dilemman kanssa, elikkäs pyöräni. Tai oikeammin sen mutterikasan joka joskus oli pyöräni.

Jos kasaisin sen alkuperäiskuntoon seuraisi siitä vittuilua.
Jos taas odotan osien valmistumista seuraa siitäkin vittuilua. Ei ole helppoa. Järkevänä miehenä tein nopean päätöksen. Kuuntelen mieluummin vittuilua ja nautin ajamisesta kun kuuntelen vittuilua ja kärsin muiden ajamisesta.

Se on myönnettävä että sen verran on kusta päässä allekirjoittaneella että jos jotain päätetään, se tehdään. Aikaa tai paikkaa katsomatta. Siksipä kun työauton keula tavoitti lopulta kotoisan Riihimäen ja kellon näyttäessä tuolloin 02.00, otin itselleni uuden suuntiman. Pyörätalli.

Pyörä pukille ja palapeliä kokoon. Harmaita hiuksia ja ennenaikaista kaljuuntumista estääkseni olin lajitellut osat hyvin ja työ kävikin melko ripeästi. Tunnin sähellyksen jälkeen olinkin onnistuneesti piilottanut katteiden sisään tuhansia kilometrejä sähköjohtoja, erinäisiä antureita ja releitä.
Olen siis yhtä pätevä kuin insinööri Japanista.

Puolituntia lisää ja olin onnistuineesti kiinnittänyt pyörään mm. tankin, jota en vastoin kaikkia ennakko odotuksia ja karman lakeja onnistunut tiputtamaan lattialle. Outoa! Kaikki meni kohtuullusella vauhdilla paikoilleen ja kellon näyttäessä 04.00 oli pyörä valmis! Avain virtalukkoon ja vehje käyntiin. No ei ihan. Pitihän se arvata! Ei kaikki voi mennä putkeen. Koskaan.
Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa. Akku oli vain päässyt tyhjenemään pitkän "talven" aikana. Siispä hakemaan laturi töistä ja akku lataukseen.

Aamulla sitten räjähtää! Jos on hyvä keli niin pyörä räjähtää käymään ja jos on huono keli, räjähtää luonnollisesti kuljettaja!!!
Nyt nukkumaan.

Viikon alussa asetin itselleni tavoitteen. Seitsämän (7) päivää ilman. Siis ilman galleriaa.

Ensimmäinen päivä ilman galleriaa oli ja meni. Toinen päiväkin ehti pitkälle ennenkuin se lopulta tapahtui...

Töissä kiire muuttui odotteluksi päivän kääntyessä iltaan ja tästä tylsistyneenä käväisin tarkistamassa kommentit. Olihan siellä niitä mutta oliko se sen arvoista? Toisaalta olo oli helppottunut, toisaalta vitutti kun pientä oravaa jonka käpy oli jäässä. Enkö oikeasti pysty olemaan täältä viikkoa poissa? Pystyisitkö sinä?
Se siis siitä tavoitteen saavuttamisesta.

Toinen tätä miestä rotan lailla syövä dilemma ja häpen lähde makaa muttereina pitkin mp-kerhomme tallin lattiaa.
Tuo harmaita hiuksia jo monesti aiheuttanut rahan hukkaus laitos on seissyt nyt jo useita kuukausia edistymättä yhtään. Kuin kirsikaksi kakun päälle kerhon muut jäsenet ovat jo ajelleet ristiinrastiin eteläsuomea.

Ongelma ei ole se ettenkö saisi pyörää kasattua vaan siinä että muutokset pyörääni ovat pahasti kesken ja osat vasta rakenteilla. Kaikki muutokset tehdään kuitenkin uusiin ja/tai korvaaviin osiin, jotta pyörä voidaan tarvittaessa palauttaa alkuperäiseen asuunsa. Tästä johtuen pyörä olisi koska tahansa mahdollista kasata noilla em. alkuperäis osilla mutta kertokaapa. Kuka sitä vittuilun määrää jaksaa kuunnella, jos pyörä ensin puretaan osiksi kera kovien suunnitelmien ja sitten kasataankin samaan kuosiin kauden alkaessa? En minä ainakaan!

Tästä johtuen olenkin keksinyt useita "lisäsyitä" joilla voin itselleni perustella sitä että miksi muut ajaa ja minä en. Ensimmäisenä on se että koska nykyinen pyörä vakuutukseni sisältää seisonta-ajan, on taloudellisesti kannattavampaa jos otan pyörän ajoon vasta ensikuussa. Toiseksi. Jos kasaan pyörän noilla vakio osilla, joudun purkamaan pyörän uudestaan uusien osien valmistuttua...

Niin niin ja lässyn lässyn! Enhän mä ketään huijaa! Tietenkin toivoisin nytkin olevani pyörän selässä, kestopäällysteellä, jossainpäin suomea, virnistämässä vittumaisesti, jättäen asfalttiin taakseni mustaa, savun verhoamaa vanaa! Perkele.
Kyllä harmittaa ja hävettää oma saamattomuuteni!

-"Saanko nyt laskea housut?" Kysyn hoitajalta jo ennenkuin pääsen edes kunnolla sisään operaatio huoneeseen.
-"miten vaan parhaiten saat sen esiin... " sanoi hoitaja. Johon minä tietysti heti vastaamaan:
-"Oletan että puhumme edelleen tikeistä?"
Vastaukseni saan naisen punastuneilta kasvoilta jotka hymyilevät minulle.

Itse tikkien poistohan ei ole mikään iso eikä kivulias projekti. Ainoastaan yksi tikeistä osoittaa mieltään vihlomalla kun hoitaja ottaa sitä pois jalastani. Saatuani tikittömän jalan jälleen käyttööni huomaan että jalka tuntuu jotenkin kevyemmältä, vapaalta. Jalassani on nyt vain kevyt "lappu" joka imee itseensä haavasta mahdollisesti vielä vuotavat nesteet.

Olen lähdössä takaisin työmaalle ja nousen autoon varsin huolettomasti jalkaani koukistaen. Per ja kele! Repesiköhän se nyt? Eikai sentään... Ei onneksi. Ainakaan vielä.

Ajelen takaisin töihin ja yritän sisäistää ajatusta että, vaikkei sitä enää niin selvästi tunne, niin nyt se vasta helposti repeää kun siinä ei niitä ompeleita enää ole... Varovasti nyt.Muistaisinpa tämän vielä huomenakin...

Mutta jos käy niin että sen unohdan, voitte olla varmoja että tulen täällä siitä kertomaan!

Jääkäämme siis jännityksellä odottamaan... X)

Humala. Tila jossa todellisuus hidastuu ja tajunnan määrä rajoittuu. Kävin viikolla keskustelua elämästä ja sen tuomista arvista jotka koristavat ihmisvartaloa. "Arvet kertovat elämästä" oli minun näkemykseni asiasta. Keskustelun toisen osapuolen mielestä usein on myös niin että "Arvet kertovat humalasta". Kuinka oikeassa hän olikaan...

Eilen oli siis Tallimme viralliset avajaiset. Siellä alkomahooli virtasi lailla solisevan puron ja nauru täytti sfäärit. Hauskaa siis oli. Lopulta tilataksi oli tallimme edessä ja siirtyminen paikallisiin ravitsemusalan liikkeisiin voitiin aloittaa.

Ensimmäiseksi kohteeksi valittiin "yläkylällä" siatseva baari, lähinnä sen takia että osa seurueestamme oli hankkinut porttikiellon lähes kaikkiin muihin ravitsemusalan liikkeisiiin. Siellä sitä sitten istuskeltiin, juotiin viina, oltiin komeita, rikkaita ja kauniita. Asiat etenivätkin varsin mallikkaasti kunnes eräs kerhomme jäsen, tiskiltä tullessaan, yllätti minut täysin.

Olin juuri laskenut lasini pöydälle kun joku yllättäen kietoi kätensä kaulani ympärille ja höpisi samalla jotain jostain kuristusote-lukosta. Silmieni kulmasta näin että kyseessä oli coju. Oman kerhon miehiä. Naureskelin hänen lukolleen hetken. Sitten hymyni hyytyi kun coju kiristi otettaan. Rauhallisena miehenä istuin kiltisti paikallani kunnes tunsin kuinka happi aivoistani, tai siitä herneestä niiden tilalla, pakenee ja uutta en tilalle saanut. Sen verran hyvä oli cojun esittämä lukko. Nousin ylös coju kaulassa roikkuen. Otin miestä jaloista ja päästä kiinni ja heitin baarin lattialle. Cojun pää kolahti aika pahasti maahan ja se tietysti harmitti mutta samassa tunsin kuinka jalassani olevat tikit ilmaisivat läsnäolonsa kivun muodossa.

Tuon jumppatuokion seurauksena minulla oli naarmuja ja verenpurkaumia kaulasta aina otsaan asti ja silmän alusta koristi yksi isompi mustelma. Kova oli lukko ilmeisesti ollut ja kovaa oli coju lopulta ilmeiseti puristanut. Ilmeiseti siinä irtoamisvaiheessa olivat jäljet syntyneet. Msitä näitä tietää?

Niskat jumissa istuin takaisin pöytään ja coju istui viereeni. Joimme itsemme mukaviksi ja nauroimme ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä siinä oikeastaan mitään tapahtunutkaan. Perus känni-hevosenleikkiähän se kaikki oli.

Baaria vaihtaessa porukka sitten hieman hajosi mutta yksin ei tarvinnut kenenkään jäädä. Ainakaan minun tietääkseni. Viina virtasi aamuun saakaa ja vaikka nöyrä kertojanne menikin nukkumaan niin osa sankareista oli lähtenyt tallille jatkoille ja viettänyt siellä yönsä.
Ei se väärin ole!

Kivaa oli joten tämä täytyy taas uusia.
Kiitos ja anteeksi.

Tunnustan kuuluneeni niihin ihmisiin jotka ihmettelivät jo partiossa ja myöhemmin armeijassa että kuinka sitä ihminen onnistuu lyömään kirveellä omaan jalkaan puita pilkkoessaan? Sellaisia tapauksia kun aina välillä näki tai kuuli... Tänään sitten opin ymmärtämään heitäkin vähän paremmin.

Eilen aloitimme loputtomalta tuntuvan urakan. 1500m pitkä ja 8m leveää väylä, puuttomaksi, keskelle metsää. Moottorisahat lauloivat ilta myöhään ja puuta lakosi kolmesta miehestä, kahdesta moottorisahasta ja yhestä vesurista koostuneen legioonamme edessä.
Tänään sama, suloinen moottorisahojen ja miesten pärinä jatkui heti aamusta. Noin kello 10.00 suoritin jälleen polttonesteen ja teräketjuöljyn lisäys operaatiota jonka jälkeen saha oli jälleen valmis taistoon. Saha käymään ja puuta nurin.

Sahasin isohkon koivun ja katselin kuinka latva kaatui haluttuun suuntaan. Samassa kun kaatamani puu tavoitti maan se osui toiseen maassa olleeseen puuhun joka sinkoutui ilmaan osuen saahani. No saha taas puolestaan upposi terä vinhasti pyörien vasempaan reiteeni, juuri polven yläpuolelle. Salamaakin nopeammin heitin sahan lumihankeen ja yritin tarkastaa vahinkojen vakavuutta nostamalla housujeni punttia. No punttihan ei teitenkään noussut niin ylös mutta reittäni pitkin valuva veri puhui omaa kieltään siitä että ihan pinta naarmulla ei nyt selvitty.

Huuto työkaverille että nyt lähdetään polille! Työkaveri kuuli ilmeisesti että lähdetään kahville koska huusi huolettomana takaisin ettei ihan vielä. Nähtyään verta valuvan reiteni hän havahtui kuitenkin siihen ettei edessä ehkä olisikaan ihan perinteinen kahvitauko.

Terveyskeskuksen kiltti täti puhdisti haavani jonka jälkeen toinen kiltti täti, lääkäri merkkinen nisäkäs tuli, puudutti jalan, poisti repaleet ja lopulta ompeli jalkaani rivin tikkejä. Hoitajan pyörittäessä sidettä jalkani ympärille ihmettelin ääneen että eikö housuja saanutkaan ottaa kokonaan pois?

Ainakin kymmenkunta tikkiä sain lasketuksi jalastani ennenkuin hoitajan levittämä harso peitti jalkani syleilyynsä. Hoitoohjeet käteen ja tikkienpoistosta pitää soitella sitten reilu viikon päästä. Selevä. Kiitos ja anteeksi.

Tälläistä taas tänään. Mitähän huomenna?

Tiputan kolme kappaletta avaimia valkoiselle keittiön pöydälle. Katson kelloa ja totean että on puoliyö. Käännyin ympäri ja katson ympärilleni. Viisi vuotta tuli yhteensä näitä seiniä katseltua. Sen tiedän että jos nämä seinät osaisivat puhua, olisi niillä monta mielenkiintoista tarinaa kerrottavana. Se on varma.

Painan ulko oven viimeisen kerran kiinni perässäni. Oven lukon loksahtaessa kiinni mietin ketkä kaikki ovat tuosta ovesta kulkeneet sinä aikana kun minä olen siinä asunut ja miksi. Vaikka tuossa "pommisuojassa" onkin moni ihminen käynyt niin jotenkin se ei ole koskaan ollut sellainen paikka mihin voi pyytää kaverit viettämään perjantaista pokeri iltaa... Siellä käyneet tietävät kyllä mitä tarkoitan.

Astuessani rappukäytävästä pihamaalle hymy nousee korviini kun silmäkulmassa näen naapurin-kyttääjä-mummon ilmestyvän taas ikkunaan, niinkun aina ennenkin. Heilutan mummolle hymyillen ja katson kuinka kaihtimet kääntyvät salaman nopeasti kiinni. Tuolta tarkkaavaiselta seinänaapuriltani ei mikään eikä kukaan jäänyt huomaamatta ja jonka mielenrauhaa tulin järkyttäneeksi useasti joskus sillon nuorempana. Kerrostalokyttääjien kermaa.

Autoon noustessani mietin että kuinkahan monta kertaa sitä vielä tulee ajettua tänne vanhalle parkkipaikalle ennenkuin sitä sisäistää sen asian ettei enää asu täällä. Nimittäin viikonlopun aikana ajoin kaksi kertaa tälle samalle parkkipaikalle kun minun piti suunnata kotiin. Noh vaikka vanhat tavat istuvat lujassa niin eiköhän se vanha koirakin opi vielä uusia temppuja.

Saavun uudelle asunnolle ja katson sen seiniä. Mietin että mitäköhän nämä seinät tietävät minusta muutaman vuoden kuluttua. Virnistän ja menen nukkumaan hymyillen...