IRC-Galleria

Hakekaa minut pois, jooko, en jaksa enää olla täällä. En tiedä mutta nyt viikonjälkeen kaatuu seinät kyllä jo täysiä päälle. Voisin jo luovuttaa kaiken kanssa, olo on kamala. Mä haluan pian kotiin, omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Miettiä ja olla rauhassa. Nyt vain ahdistaa ja kun tiuskin minkä ehdin niiin mukavaa ei ole kellään. Multa loppuu voimat vetää hymyllä kun sisällä velloo vaan, kun kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa. Haluaisin käpertyä jotakin vasten (niin enää ei kyllä ole ketään jota vasten nojata) ja itkeä, olla hetken kuin pieni lapsi siipi murtuneena. En jaksa, tuntuu kuin olisin aivan voimaton, kaiken suhteen. En jaksa nyt uskoa edes että jaksaisin päästä tästä sairaudestani ylitse, kuinka olinkaan varma jaksavani nyt kohdata kaiken. siipeni on kuitenkin nyt niin murtuneet, en jaksa.

Miksi hymyillä kun vain itkettää ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Ja kun olen nukahtamassa mietin vain miten ihana olisi luovuttaa ja lopettaa. En minä kuolemalla mitään voittaisi, mutta kyllä se elämä muilla jatkuisi. Kyllähän minä hetken eläisin vahvasti suruna ja muistoina sukulaisien ja tuttavien mielissä, mutta sitten aika jatkuisi. Ei kukaan minua muistaisi pitkään. Minä siinä häviäisin suuresti, monet kokemukset ja onnen hetket. Mutta mitä ne hetket ovat? en osaa sanoa, siksi se ei niin liikuta nyt. Tiedän että silloin olisiin heikko, ihmisistä heikoimpia kun lähtisin oman käden kautta, mutta ei kukaan ole terästä. Olen väsynyt, oikeasti väsynyt.

Miksi taistella kun sattuu? No kyllähän sitä on paljon syitä jatkaa, niitä itsekin toisille sanon ja välillä ne sitten itsekin hukkaan täysin. Ei tätä jaksaisi enää, nyt tämä viikko on ollut ihan hirveää, kohta onneksi kotiin, voi vaikka koettaa soittaa jollekin tutulle ja löytää taas sitä tahtoa jostain. Kun saa olla rauhassa, pohtia ja keskustella ihmisten kanssa. Kun käy taas Majakalla puhumassa, kun näkee psykiatrin, kun käy verikokeet tarkistamassa (helkutan suola-arvot). Niin ja kun pääsee mittanauhan ja vaa´an luokse. Tietää paljonko täällä sitten onkaan lihonut (sanokaa vain että olen jo laiha ja ei enää saisi laihtua, minä tiedän sen mutta jokin taistelee syömistä vastaan niin voimalla että ihan hirvittää. Minusta taitaa tulla se luuranko, häviän tän taistelun, en ollut niin vahva kuin luulin).

kyllä mä vielä eteenpäin kuljen, kuhan tässä jotenkin taas saa levätä. Rankkaa olla kaukana suomesta ja asua hotellihuoneessa veljen kanssa. ja kun ei vaan saa lomastakaan kaikkee irti, ei jaksa ajatukset olla enää mukana. Oli mulla mukava kanoottiretkikin kun yksin letkassa meloessa mietin miten alkaa anorektiset ajatukset vain vallata lisää ja lisää tilaa, miettiä miten voisi laihtua ja miten hyvältä tuntuisi kuihtua pois. Miettiä sukellellessa miten minulle ominaisin tapa tappaa itseni olisi hukuttautuminen. Tuskaisaahan se olisi, siitä ystävästä tulisi vihollinen. Eikä kuolema ikinä olisi niin kaunista kuin ajattelen, mutta sattuhan sitä. En minä tietäisi miltä se näyttää, millaisena minut löydetään enkä voisi tunteakaan sen kuin vain kerran. On hieman heikko olo nyt täällä, haluan jo takaisin Suomeen.

Suomessa voisin tehdäkin asioille jotain, ei tarvitsisi yksin kantaa tätä kaikkea sisällä. Täällä en minä vanhemmilleni voi puhua ja velikin vaa huutaa: "Älä oo noin äksy, söisit mielenterveyslääkkeitä". Vanhempani tai isovanhempani eivät tiedä, kerron heille vielä aikanaan. Mutta en halua heidän nyt näitä ajatuksiani kuulevan, se sekottaisi pakkaani edelleen ja toisi ahdistusta, vaikka ei valheessa eläminen helppoa ole. mutta kun tietäisi heidän huolensa ja näkisi sen niin se satuttaisi minua entisestään, veisi voimia toipumisen mahdollisuudelta kun koettaisi entistä paremmin näyttää ettei täs niin suuri hätä ole.

Parisuhteet on maailman vaikeimpia yhtälöitä. Ne satuttaa, mutta ne voi myös antaa enemmän kun koskaan on uneksinutkaan. Aina suhde ei toimi, se vaatii ne oikeat henkilöt, oikeat kemiat. Joskus on aika sanoa heihei, kun yrityksestä huolimatta homma vaan ei toimi. Nyt mulla onkin sitten taas elämä kokonaan omissa käsissä ja ois aika parantaa ittesä kuntoon ennen kun ees haaveilen toimivasta parisuhteesta. Eiköhä sekin sieltä tule aikanaan. Olo on helpottunut, ja kyllä se mies puoliskokin varmasti ymmärtää ettei meidän juttu toiminut vaikka kuinka yritettiin ja annettiin uutta mahdollisuutta toisen perään. Ei iskenyt salama kirkkaalta taivaalta hällekään varmasti. Hetken se sattuu, mutta helpottunut olo on <3

Uusiin tuuliin, uusiin haasteisiin, uusiin mahdollisuuksiin. Tästä mennään vaan eteenpäin. Mulla on vielä monia virstapylväitä saavuttamatta, monet lukot pitää sisältä avata ja vanhat käsitykset tuhota että voin kokonaan rakentaa uutta ja kasvaa ihmisenä, löytää itseni.

Tänne kun on niin paljo tullu kaikkee vuodatettua niin aattelin nyt et jos sitä ihan sit blogiksi asti venyisi. Eli sellainen on nyt sitten, katotaas mitäs sinne sit syntyy. Toivottavasti joku senkin vilasee. Tarkoitus on syventää tietoa myös itsestään ja purkaa ajatuksia. Itsekkäästi siis kaikki kertoo minusta :P Mutta mukava jos joku voi siihen samaistua. En mä kyllä varmaa tännekään kirjoittamista ihan kokonaan ainakaan jätä, kirjoittaminen on mulle kuitenki todella suuri asia.

jos kiinnostaa niin pyörähtää sit

http://penniliini.blogit.fi/

Siellä se oma kulta on palvelustaan suorittamassa tänä viikonloppuna, eli yksin menee tää ystävänpäivä. Periaatteessa nää ystävänpäivät sun muut on ihan turhia, mutta kyllä sitä samalla tässä materiamaailmassa odottaisi että joku muistaisi minua edes jotenkin. En tiedä kuinka monta ystävää minulla on, en tiedä kuinka moni oikeasti välittää, mutta onko sillä merkitystäkää? Itse välitän itsestäni ja tiedän että on minulla ainakin se yksi ihminen joka oikeasti välittää. Ja on minulla niitä ihmisiä muitakin joille en ihan vain ilmaa ole.

Ihmissuhteet ja sosiaaliset tilanteet eivät oikein ole minulle se helpoin juttu. Ei ole helppoa tulkita kaikkea aika väärin ja kokea itsensä merkityksettömäksi ja epäonnistuneeksi. Ei raha, ei mammona, ei menestys tuo hyvää oloa, se onni tulee siitä että on merkityksellinen jollekin. Jokainen polulleni sattunut ihminen on minulle tärkeä, ne harvat ihmiset jotka ovat hetken siinä olleet. Toiset kulkevat vain ohitse, toiset jakavat enemmän. Ystävyys on pyyteetöntä, ei sitä anota, ei sitä osteta. Kyllä mullakin niitä ystäviä on, on olemassa niitä oikeita ihmisiä. Ei se suuri lauma tuttavia ja kavereita, ei se kaiken keskipisteenä oleminen ole mitään verrattuna niihin syviin ystävyydensiteisiin jotka kantavat eteenpäin eivätkä katkea tuosta vaan.

Haluan sanoa teille kaikille ketkä tunnen, jokainen teistä on jättänyt merkkinsä minuun. JA yhtään hetkeä, yhtään merkkiä, en halua pyyhkiä itsestäni pois. Kiitos teille!


Ei ystävä ole markkinatuote
eikä ystävyyttä voi ostaa.
Ystävä on henkilö aito
ja ystävyys tuo voimaa.
Ystävvyyden sidos kestää läpi vuosien
ystävä on ihminen oikein merkityksellinen.
Ystävää muistaa aina,
ei vain päivän verran.

Olet tärkeä,
tahdon sanoa Sinulle sen
edes kerran!

Voi tätä nyky-yhteiskuntaa, pitää kokoajan tehdä jotain, suorittaa, olla täydellinen. Sitten meillä on näiden täydellisten ihmisten sairauksia (syömishäiriöt, ahdistuneisuus, masentuneisuus) ja menetettyjä unelmia (lapsettomuutta, oman biologisen kellon käydessä loppuun).

Ei kaikki niin suoranaista ole, itsekin sairastan näitä täydellisen yhteiskunnan sairauksia. Haluan pois tästä kierteestä jo. Ei mun tarvi olla se kaikkein laihin, se kaikkein nätein, se joka tekee kaikki työnsä tädellisesti. Siitä on vaikee vaan päästä yli, siitä että yrittäsi tavoitella sitä mitä ei ole. En mä ole se nätti ja laiha tyttö joka tekee parhaita tuloksia. Minä haluan olla minä, enkä voisi olla täydellinen muutoin. Sen kun vielä saa ymmärrettyä.

Syöminenhän tässä on suuri haaste, mutta kuka tuolla pallon toisella puolella alkaisi ruuasta nirsoilla ja jättää syömättä kuihduttaen itsensä kun ruokaa on nenän edessä. Niin, tämä on niin hullua. Tässä taistelua käydään, itsensä kanssa. Tää taistelu pitää kyllä voittaa, tää pilaa mun elämää. Kyllähän se 5 vuotta erilaista tasapainoilua itsensä kanssa, syömisellä temppuili, kehon satuttamista (ei se jatkuva sairastelu ja menkkojen heittely niin nannaa ole, eikä ne luut niin kauniita voi olla, persekin puutuu heti kun ei siellä enää mitää pehmikkeitä ole). Sitä on hukassa ja itkee maailman kurjuutta, vaikka kaikkihan on hyvin. Joskus se sisäinen taistelu vaan vie mukaansa täydellisesti, eikä mikään tunnu miltään. Kuka lopettaisi tämän mun taisteluni? ei siihen avaimia ole muilla kuin minulla.

Kuka tässä maailmassa kulkee meidän jälkeemme? Suurinosa kavereista kammoksuu sitoutumista, haaveilevat kuitenkin perheestä. Mutta perhe tulee sitten joskus, kun on koulutus ja työ ja koti ja kaikki. Silloin on biologisesti ehkä jo myöhäistä. voi kuinka minä haluaisin jo pikkuisen nyt. Onhan asioista keskusteltu vakavasti ja avoimesti tuon kumppanin kanssa. Eikä me nyt sanota suoraan että ensin pitää opiskella ja saada vakaa talous. Se helpottaisi varmasti asiaa, mutta materiako se tekee onnelliseksi? Itse huomaan että olen jäänyt eniten vailla sitä jotain lämpöä, ei lapsia rahalla osteta, rakkaus riittää. Rajat on rakkautta, rakkaus on läheisyyttä ja sitä että toisesta pidetään huolta. Voi minun pikkuinen, sinulle tahdon olla hyvä äiti, etkä sinä minua varmasti syyttäisi jos sinut saisinkin jo nyt parinkymmenen ikävuoden tienoilla. Varmasti rikastuttaisit elämääni ihan eritavalla, voisit pelastaa minut ja minä sinut.

Uskooko kaikki rakkauteen ensi silmäyksellä? Onko sitoutuminen kammoksuttavaa? Kammoksun ajatusta siitä, ettei olisi sitä kumppania vierellä. Enkä usko siihen rakkauteen ensi silmäyksellä,se on joku vale, onko tulinen rakkaus sitä kestävää arjen jakamista joka säilyy vuodesta toiseen? Eikö rakkaus synny arjesta, jaetuista hetkistä ja huolehtimisesta, välittämisestä.

Me eletään oikeessa avioero yhteiskunnassa, kaikesta uutisoidaan. Toiset tuntuvat menevän kihloihin tuosta vaan, häät ei olekaan kerran elämässä juttu, huomenna onkin jo eropaperit vetämässä. Mitä kihlat merkitsee? Se on lupaus naimisiin menosta, lupaus lopun elämän jakamista, kaikkine myötä ja vastamäkineen. Kyllähän tuostakin ollaan jo puhuttu, kihloista ja naimisiin menosta. Ei kihloihin mennä tuosta vaan, kyllä minusta olisi hyvä silloi jo naimisiin menosta puhua, päättää hääpäivä. Sitä voi toista rakastaa koskaan kihlautumatta tahi menemättä naimisiin, mutta kyllähän se avioparina eläminen tiettyä laillista turvaa tuo. Silloin myös on lupaus ainakin pyrkiä elämään yhdessä siihen kunnes kuolema erottaa.

Mun rakas, on aika ikävä sinua. Tässä haaveilen siitä tulevasta, meidän pikkuisesta, meidän yhteisestä elämästä. Se on tulevaa ja jokin voi rikkoa suunnitelmamme päivässä. Ihmisellä on silti tapana haaveilla ja pyrkiä toteuttamaan haaveita ja toiveita. Odotan niin sitä että saan sinut viereeni taas rakas, vaikka hyvä välillä onkin erossa olla. Tämä aika taas vahvistaa meitä, samoin kuin minun Saksassa oloni. Näiden kokemusten jälkeen olemme varmasti valmiita muuttamaan yhteen ja jakamaan vihdoin elämämme. Kasvaa ja elää yhdessä, kasvattaa meidän pikkuisia ja vanheta yhdessä.

Minä en usko rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä usko pika siirtoihin. Ei saa edetä liian nopeasti, harkitsematta, mutta ei saa odottaa sitä oikeaa koko elämää ja harkita asioita niin kauan, että onni on kävellyt jo ohitse. Monet ovat sitä mieltä etteivät teininä solmitut liitot kestä, näen kuitenkin pitkät nuorena aloitetut suhteet kestävämpinä kuin keski-ikään asti kestävä kumppanin hakeminen. Ihmiset kun kasvavat yhdessä, silloin he saavuttavat jotain suurempaa kuin jatkuvat lyhyissa suhteissa elävät.

Minulla on paljon asiaa, mutta kuten näkyy jäsentely taidot eivät ehkä niin hyvät ole. Ja se teksti vain tulee ja tulee ja tulee. Toivottavasti joku ehkä tämänkin lukee ja voi jotain kertoa omista mietteistään. Olisi kiva keskustella syvällisiäkin uusienkin ihmisten kanssa. Kun tämän nyt olette lukeneet, kertoisitteko omia kantojanne. Tässä pintaraapaisin taas masennusta, syömishäiriötä, seurustelua, vauvakuumetta, kihlautumista, rakkautta. Samalla puran ikävääni rakastani kohtaan, kaipuuta joka ei kuitenkaan ole raastava. Tiedän että me nähdään pian.

Sinne se ukko sitte lähti. Voi tulee hirmu ikävä, mutta näin on paras. Pehmee lasku pidemmästä erosta, nyt näkee sua sentään sitten viikonloppuisin. Ja parastahan on se, että kun tulet armeijasta rakkaani niin sitten muutetaan omaan kotiin, yhteiseen kotiin. Jos olet vuoden rakas, sitten minä menen jo edeltä meidän kotiin ja sinä tulet sitten viakuun. Ja sitten pidetään kunnolla toista viakutuksessa. Ollaan viakussa vaan.

Mussukissu on aikas maukukatten rakastus <3

Siellä sä olet armeijassa, kasvat mieheksi ja voit oikein hyvin. Opit uusia asioita ja pääset vähän leikkimään sotaa. Pääset inttiin syömään hyvin ja lepäämään työnteosta ja lomillasi saunotan sinua, pesen ja peittelen. olet viakussa.

Ei ole yksin kiva mennä nukkumaan, mutta olet varma että sinun antamasi Katze Kissen , sekä sinulta saatu nalle ovat viakuituksessa. Nukuthan sinäkin hyvin, olet ajatuksissa rakkaani <3 Tiedän että voi hyvin ja ajattelet minua. Minäkin sinua niin hirmuisesti. Tämä on vain vaihe elämässä, lyhyt vaihe joka voi antaa paljon. Otetaan kumpikin siitä kaikki irti.

Nauti sinä siellä olemisesta ja vapaudestasi. Kasva ja tule kuuliaiseksi, tutustu uusiin ihmisiin ja löydä hyviä kavereita. Saa monia ainutkertaisia kokemuksia. Minullakin on tehtävä täällä kotona, minun tulee selvittää ajatukseni, parantua. Ei olisi reilua että ottaisit minut kokonaan taakaksesi, haluan tuntea maan itsekin jalkojeni alla. Minun pitäisi enää vain olla rohkea ja astua eteenpäin, jotta sinäkin rakas voit olla ylpeä minusta.

-mushukatten

joulut takana ja Suomea näytettiin pintaraapaisuna Brasilian kaverille. Oli loistavaa, nyt alkaa sit arki kun eilen heitettiin hänet lentokentälle. Tässä viikossa sain huoneeni kaaokseen ja tässä sitä siivoilee. samalla kun kuuntelee todellakin radiota, suomalaista.


Fiiliksen on oikein hyvät. Saa nukkua oman kullan kainalossa ja olla muutenkin vaan tutuissa piireissä. Tosin hajuakaan ei ole siitä mitä tässä nyt alkaa tekemään. Kyllä se tässä vielä selviää, aivan varmasti. Hmmm olen sosiaalipummi tai no pummina oleskelen kotona. Pittää kyllä varmaa ryhdistäytyä. ettiä jostain töitä, alkaa oleen ihmisiks. Mutta eipähä tarvii palata Saksaan. Näin on varmasti paras.

Vielä pitää asioita ittesä kanssa käsitellä ja opetella syömään ja sellasta pientä. Elämän pieniä suuria kysymyksiä. Päiväkerralaan etiä päin, nyt ollaan tässä, katotaa mitä huominen tuo tullessaan.

Olen onnellinen.

Olipas oikein reipas ja säpäkkä kotimatka. No matka alkoi S2:lle ja vaihdoin S8 päärautatieasemalla. Eihä tuo S8 ollut kuin täysi ja oikein rupuvanhan juna. Siinä sit laukkui kaa seiso ovien eessä, samassa välikössähän oli vielä kolme muuta seisojaa, joista yhdellä oli pyörä ja toisella kanssa hieman kantamuksia. Ei kukaan enää sitten niistä ovista päässytkään sisälle.

Lentokenttällä sit ihan alhaalta ihan ylös sitten rullaportaita, kyllä hiki virtas kun skylinelle pääsi. Sit tiesti tää tosi maalaistollo käveli laukkujen kaa eka väärässä hallissa ties kuin ja kauan. Sen jälkeen sit istuinkin ja odottelin koulukaveria. Yhdessä chek-in. Laukut painoi muuten 20,1kg. Kaverilla hieman enempi eikä sillekää sanottu mitään.

Sit tytöt ettii turvatarkastuksen. Nooo siellä reppu auki, läppäri erikseen, kaikki taskut tyhjäks, kellot kaikki pois. ja portista läpi: piiip. sit vaa sellaseen kopperoon, kädet levälle ja kunnon tarkastus. kyllä se kaikki metallit sit sai piippaa, ja kengät meni vielä valaisuun. Hyvä valinta nuo saappaat muutenkin, mut jeah.

Nooo sitte väärälle portille oli opastettu, ei oltu ainuat. Iha ajoissa oltiin kyllä sit portilla. Koneeseen vaan alko lastauskin siihen aikaan kun sen piti lähteä. Mikäs siinä, sitten vihdoin koneessa. Kattoo et jooo arvioitu laskeutumis aika alkaa lähetä tuota jatkolennon aikaa aika uhmaavasti. Seuraavana kuulutus: tultiin myöhässä jo Frankfurttiin ja nyt ollaan puolisen tuntia jo myöhässä, niin ja meille seuraava vapaa ilmaan nousu aika on arvioitu puolentoista tunnin päähän. mutta me laitettiin ready kutsu, nyt vaa odotetaa ja katotaa mitä käy. Tuntuipa siinä vaiheesa tosi hyvältä. Kuitenkin onneks päästiin melko pian ilmaan. sit jännää et pääseekö jatkolle, soittivat ne koneesta kentälle (ei oltu ainuat jatkolaiset jonnekinpäin)

Noo kone oli 10 min ennen kun jatkon piti lähtee Helsinki-vantaalla. Sit juosten portille joka annettiin Saksasta. SE oli VÄÄRÄ. ja juosten taas takaisin sinnepäin mihin kone oli tullut. Päästiin koneeseen, naama punaisena ja oikein läkähtymispisteessä. Kuopion kone vallattu. Seuraava kuulutus: Odotettiin jatkolaisia ja nyt päästään lähtee kun siivet on eka käsitelty. Sää Kuopiossa ei ole kovin hyvä lentämisen kannalta, mutta vielä voidaan laskeutua. Lähetään katsomaan että päästäänkö laskeutumaan.

Päästiiin laskeutumaan kuopioon, mutta laukut sit nyt jäi kuiteski jonnekin. KYllä siellä kovasti sanoivat et sit huomenna tulee laukut. Laukkuja tässä odotellessa siis. Ja minäk kun olin jo helsingissä näkevinäni että ne ois meidän laukut vielä tuonut. Ei sit, mutta ei siellä ole kuin joululahjat ja vaatetta. Onneksi nyt tuli kotiin ja tänne olikin jäänyt enemmän vaatteita kun olin ajatellutkaan.

Suomi on ennallaan, koti on koti ja kaikki on hyvin. Ah tässä voisi jouluun jo alkaa laskeutua.

Ihanaa, huomenna kotiin. Tosin noh oli kiva aamulla herätä, tiedote meni näin: Toisella lapsista oksennustauti, ei pysynyt maito äskenkää vielä sisällä. Eli heh, oli olo et nyt viedää tältä lapselta tikkarikädestä kun kuitenkin ite alan laattaa täs tänään tai huomen aamulla viimestää ku illalla ois sit tarkotus huomen lentää kotiin! No mutta onneksi tilanne on parantunu, ei oo aamun jälkee muksu oksentanut, eikä oo itellä mitää oireita. Hieman kyllä oli et tää tästä vielä puuttuu et jään lasten kaa itekseni kotiin ja ne oksentaa.

Onneksi kyllä asiat sit suttautu. Hostmama jäi kotiin koska ajatteli ettei voi viedä tautia työpaikalle. Eli sain keskittyä siivoamiseen. oma huone tulikin sit siivottua täydellisesti. Niin täydellisesti että kappas mun lipaston taa oli tullut hometta :( Mutta siis ei se siellä oo kauaa ollut ja lähti pyyhkimällä seinästä, liian huonosti tuuletettu siis suihkujen jälkeen etc. Eli joka säällä pitää tuulettaa väh. puol tuntia päivää, minen oo sitä tehnyt niin täs oli tulos. Mutta tuuletus on tosiaa tosi tärkeetä täällä saksassa siis, pelottavaa.

Mitäs muuta, laukut on pakattu, pitää vielä punnita niitä tänään ja jakaa kilot tasaisesti. Sitte lasten kaa meni ulkona sellai pari tuntia tuossa (sillo olin alkanut tuulettaa suihkun pesun jälkee --->ikkuna 2 tuntia auki, huone aikas viileä, mut kyl täää nyt alkaa lämpee). Oli tosi mukavaa lasten kaa touhuta, tosi varpaat jäätyi kun olin kesäkengillä. Talvikengät odottelee minua iloisesti onneksi kotona, voi koti <3

Nyt houkuttais päiväunet, mut kattoo nyt mitä tässä vielä touhuaa kun onkin vapaampi ilta kuin piti olla. Huomenna vielä odottaa alakerran siivous, omien petivaatteiden pois ottaminen, sängyn imurointi, vessojen pesu ja sitten koht Frankfurtin kenttää :P

Pian ollaan kotona :P ja siellä pääsee varmaa joulufiilikseenkin. Sitä ei ainakaa vahvistanut kun lapset rullaluisteli tänään xD

nam nam, tänään tein pitsaa. Ihana oli leivoskella :P

Haa nyt pääsen lentääkin kerralla sitten kunnolla. Tultii siihe tuloksee et varattiin mulle jatkolento Helsingistä Kuopioon :P Eli Kuopiossa pitäs olla 00:30 20.12. Hurjaa, kohta kotiin. Nyt vaa kauhee jännitys et tuleeha laukut perille vaihdossa onnistuneena. Syytä olisi niin pääsisi saksan totun lahjatkin pukin säkkiin. Kauhee muute huomata et laukuissa ei oikeestaa oo omia vaatteita, siellä vaa on suklaata ja lahjoja :P

Tänää meni tavaraa paljon Paolalle. sit kävin raatihuoneella ilmottaa itteni täältä lähteväks. Niin ja rahatkin nostin tililtä ja sekin on nyt finito. Parasta oli vielä nähä mun bussi tyyppi linkussa, kuinkas muute. Hää oli koettanut soittaa, mutta ei jostai syystä numero toiminut. sitä sit siinäkin koetettiin ku olin tarkistanut et kyl se mun numero on, eihä se tullut. Mutta kummasti kun mää soitin niin sillä näkyi et Jenni Finland soittaa. Niin ja mullakin näköjää oli sen oikee numero vielä puhelimessa. Nyt sitä vaa sit oottaa sähköpostia hältä. Ei ehdi enää näkee huomenna kun olen kooooooooooooooooooooooooko päivän töissä. Mutta ihan mukava päivä varmaan tulee, viimeinen päivä täällä :P

Niih ja taksi Hofheimista lentokentälle ois kuulema taksikuskin mukaan 23e. Hmmmm, pohdin tarkkaa ja katon säätä. Jos on paskailma niin junat on luotettavimmat. Saksahan on kaaoksessa jos sataa lunta, ja nyt tuolla jo räntää tihuttaa. Oli muute pelottavaa olla linkussa kun siel rupes haisee palaneelta ja kuskiki kävi pari kertaa ulkona kattoo jottain. No mut pääsimpä elossa kuitenkin tänne. Työtodistus ootti sängyllä ja sain lentolipunkin vielä tulostettua.

Nyt sit vaan enää 2 yötä, hmmmmmm tuntuupa hyvältä. Vaikka kauheen haikeetakin on, tänne jää kavereita. Mutta sehä siis tarkoittaa et meikä menee Brasiliaan, se on eka kaukomaan matka minkä teen sit omilla varoilla. Venetzuelahan oottaa helmi/maaliskuussa, mut porukat kustantaa mukaan. viimeisiä mahdollisuuksia reissata isovanhempien kanssa. Voi kyllä tuo Brasilia kiehtoo kovasti nyt kun on siitä kuullut ja kun tietää et siellä mua sit oottaisi opas :P ja majapaikka ;) Sinne sit vaa häämatkalle.

Nyt on oikein hyvät fiilikset, jänskättää vaa tuo kotiin tuleminen.