IRC-Galleria

Tuulen vinkuna, sateen taukoamaton ropina. Läpimärkänä astelen eteenpäin, ohi lammikosta johon halusin mutaiset tennarini kastaa. Huti. Kuu näyttää kelmeältä, tähdet kaukaisilta… pisteiltä? Silti pimeys on kaikkialla, mustimmillaan minussa. Tyhjissä ajatuksissani, sokeissa silmissäni. Ja varmasti sydämessäni, minkä annoin katukauppiaalle leipäpalasta vastaan. En tarvitse ajatuksia, ei ne saa minua pois sateesta. En tarvitse silmiä, sillä ei ole merkitystä minne kuljen. Sydän vain satutti minua. En tarvinnut edes sitä leipäpalaa, jonka sain kauppiaalta. Sen annoin orpolapselle, joka katsoi suurin surullisin silmin minuun. Silmin, joissa oli kuitenkin vielä toivoa huomisesta. Olkoon se viimeinen sydämellinen tekoni.

En ole surullinen, vihainen tai katkera. Olen vain… luopunut elämästä? En ole aave, vaikka sellaiseksi haluaisin haihtua. Kadota sumuun, joka kietoo edessä olevan metsän salaperäisyyteen.
Puita, suuria ja tummia hahmoja usvan valkeassa pimeydessä. Vaikea uskoa, että tässä metsässä olisi ainuttakaan elollista olentoa minun lisäkseni. Lohdullista. Märkä sammal allani kutsuu minua heittäytymään sen syliin. Tottelen, tahtoa vailla kaadun ja nukahdan. En pelkää, tai näe unia. Olen vain… poissa hetken?

Herään, tulen pois sieltä minne olisin jo halunnut jäädä. Sumu on edelleen yhtä valkoisen pimeä. Nousen ja jatkan matkaa. Puoliksi maatuneet lehdet ja risut kruunun irvikuvana hiuksillani. Tunnen kuinka jokin seuraa minua. Menneisyyteni, varjon lailla hiipii kannoillani. Eikö riitä, että luovuin ajatuksistani, silmistäni ja sydämestäni? Mitä elämä vielä tahtoo minusta? Juoksen, minkä risaisista tennareistani pääsen. Keuhkot huutavat kipua, mutta minä luovun kivusta. Annan sen menneisyyteni varjolle, toivoen sen luovuttavan takaa-ajon. Nyt olen.. tunnoton? Menneisyys jatkaa jahtia, kuulen kuinka oksat napsahtavat poikki sen askelten alla. Kieltäydyn kuulemasta sitä. Maailmani on… äänetön?

Ei ajatuksia, ei silmiä. Vailla sydäntä, ilman kipua, hiljaisuudessa. Menneisyys jää ja minä olen yksin metsässä, sen valkoisessa pimeydessä. Rauhallisuus ja levollisuus täyttävät sieluni joka sopukan. Olen vielä… elossa? Mutta nyt tiedän, mistä minun on vielä luovuttava. Ruumiistani. Metsälammen rannalla, rauhallisin liikkein riisun yltäni maallisen omaisuuteni rippeet. Levollisena kahlaan lampeen ja käyn selälleni kellumaan. Odotan hiljaa taivaan valopisteitä. Ne laskeutuvat päälleni ja hyväilevät hellästi alastomuuttani. Lopulta, solu solulta, katoan niiden mukana.

Kirkas valo, ei silmiä vihlova, vaan… ystävällinen? Makaan jossain pehmeässä ja mukavassa. Minulla on lämmin ja ilma tuoksuu orkideoilta. Jossain lähellä solisee suihkulähde. En ole taivaassa, jotenkin vain aistin sen. Mutta kuinka vahvasti tunnenkaan sen, että olen olemassa. Ajattelen näkemääni ja sydän sykkii tasaisesti rintani alla. Tunnen sen sykkeen, ja patjani pehmeyden. Kuuntelen veden heleää ääntä. Menneisyys on poissa, ja tulevaisuus käsillä. Sillä, missä ja miksi vietin viime yön, ei ole… merkitystä?

-R.I.P-


P.S Se on vain... tarina?