IRC-Galleria

iphiclides p-s & choran kirkot

Massourin rantakatua kävellessämme, oikealla puolellamme merestä nouseva Telendoksen saari mahtavalla profiilillaan, lensi ohitseni pikkuruinen, lepattava mustavalkoinen viuhka. Mikä ihmeen herhiläinen? Erikoinen luontokappale.

Muutama päivä myöhemmin tapasin tällaisen olennon uudelleen, kavuttuamme muinaiseen Choran linnoitukseen, siinä se lenteli ohdakkeiden keskellä, laskeutui ohdakkeen kukkaan, avasi siipensä tarkastelulle.

Ei mitään sen ihmeellisempää kuin perhonen. Kaunis, sopivassa valaistuksessa lentäessään erikoisen vaikutelman tekevä perhonen. Myöhemmin tälle löytyi nimikin, purjeperhonen. Iphiclides podalirius. Englantilaiselta nimeltään Scarce Swallowtail. Luonto on kaunis.

DODEKANESIAN KIRKKOTAIDETTA CHORAN LINNOITUKSESTA

Choran linnoitus Kalymnoksen saarella rakennettiin bysanttilaisella ajalla. Laajempaan muotoonsa sen rakensivat noin 400 vuotta myöhemmin (1400-luvulla) johanniitat, joiden ritarikunta hallitsi Dodekanesian saariryhmää 1300-1500 luvuilla.

Linnoituksen alapuolella, Kalymnoksen pääkaupungin Pothian ja rantalomakeskus Massouri & Myrtieksen puolivälissä, sijaitsee pieni ja sokkeloinen Choran (Chorio) kylä, saaren vanha pääkaupunki, josta nousevat portaat linnoitukseen: 230 askelmaa johtavat 255 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevan linnoituksen portille.

Joidenkin tietojen mukaan linnoituksessa on kymmenen, toisten tietojen mukaan yhdeksän kirkkoa. Kävimme noin seitsemässä. Länsimaiselle kävijälle linnoituksen kirkot/kappelit ikoneineen ja painokuvineen antavat hyvän kuvan kreikkalaisesta ja laajemminkin ortodoksisesta, olennaisin osin myös katolisesta kirkkotaiteesta. Suurten kirkkojen prameus, kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaat (?) reliikit ja taideteokset, ihmeitä tekevät/välittävät ikonit yms. luonnollisesti puuttuvat täältä.

Pienet kirkot/kappelit edustavat hyvin kansanhartautta. Linnoituksessa sijaitsevien kirkkojen mukaisia rakennuksia tapaa joka puolella saaristoa, vaikeakulkuisten vuorten huipuilla ja usein myös pienillä asumattomilla saarilla. Osa kirkoista on jäänteitä vanhoista luostareista ja/tai linnoituksista. Nämä pienet kirkot ovat pääsääntöisesti auki ja joissain kirkoissa voi tilapäisesti yöpyä, esim. profeetta Elian kirkko Choran ja Vathin välisen vuoriston huipulla, saaren korkeimmalla kohdalla (yli 700 metriä merenpinnasta) on varustettu paitsi makuualustoin myös pienellä keittiöllä.

Kirkoissa on lukittuja lippaita joihin voi sujauttaa raha-lahjan kirkolle. Lippaita rikotaan/varastetaan harvoin. Profeetta Elian kirkossa käydessämme havaitsimme näin tapahtuneen, rinteellä lojui rikottu lipas.

Kirkoissa olevia "pyhäinkuvia" ei myöskään uskalleta varastaa, koska moinen teko toisi ankaran kirouksen. Kreikkalaiset ovat paitsi äärimmäisen uskonnollisia, usein myös hirvittävän taikauskoisia. Uskonnollisten rituaalien, ikonien, pyhimystenkuvien, ristinmerkkien ja rukousten lisäksi turvaudutaan silmä-amuletteihin, jotka "tuottavat onnea" ja "suojaavat pahalta". Usein tällainen amuletti annetaan lapselle kastelahjana ja amuletteja roikkuu mm. kalastajaveneissä sulassa sojuvassa ristien ja pyhimyskuvien kanssa. Vielä yleisempiä nämä silmät lienevät naapurimaassa, muhamettilaisessa turkissa, missä niistä käytetään nimitystä Nazar. Amulettien merkitys on siis pitkälti samanlainen kuin ikonien. Jumalan sijasta turvaudutaan taikaesineisiin, joiden ajatellaan edustavan Jumalan tai ainakin hyvien voimien suojaa.

Vaikka amuletit kuuluvat kansanhartauteen kirkoista niitä ei sentään löydä. Kirkoissa "amuletin virkaa" toimittavat ikonit ja kuvat. Ikonien ei ajatella ainoastaan esittävän kuvaamiaan kohteita vaan edustavan niitä niin, että ikoni on ikäänkuin portti tuonpuoleiseen maailmaan; se ei ainoastaan johda ajatuksia pyhiin asioihin vaan välittää kyseisen pyhimyksen läsnäoloa ja apua.

Kirkot on nimetty Raamatussa mainittujen henkilöiden tai ortodoksiseen perinteeseen kuuluvien "pyhien" mukaan. Jokaisessa kappelissa on ainakin tuota "pyhää ihmistä" edustavia (ja hänen apuaan välittäviä) kuvia sekä "Neitsyt Marian" kuvia. Maria lainausmerkeissä, koska minä en usko, toisin kuin ortodoksit ja katoliset, että todellisella neitsyt Marialla, Jeesuksen maallisella äidillä, on mitään tekemistä näiden kuvien kanssa. Enemmän kuin kristinuskoon Maria-kultin historia on liitettävissä demoniseen Astarte-kulttiin, lähi-idässä ennen kristinuskoa vaikuttaneeseen epäjumalanpalvelukseen, jossa sekoittuivat astrologia, muinainen spiritismi sekä hedelmällisyyden ja seksuaalisuuden palvonta.

Kuulin tapauksesta jossa kristitty oli evankelioinut harrasta katolilaista ja kehoittanut tätä kääntymään Jeesuksen puoleen pelastuakseen. Lopulta katolilainen oli ärsyyntyneenä puuskahtanut: "Mihin minä Jeesusta tarvitsen! Meillä on isä Roomassa ja äiti taivaassa."

Kirkon nimessä esiintyvää pyhimystä ja Mariaa esittävien kuvien lisäksi kirkoissa on myös muiden pyhimysten ja ortodoksisten kirkkoisien kuvia. Painotukset luonnollisesti vaihtelevat. Choran kirkoissa on varsin paljon Johannes Kastajaa kuvaavia ikoneita ja painokuvia.

PARASKEVA

Choran linnakkeen kirkoista yksi on omistettu pyhälle Paraskevalle, englantilaisittain Church of St. Paraskeva. Ikoneissa Paraskeva kantaa silmiään lautasella, kuten Johannes Kastaja irtihakattua päätään, osoituksena hurskaudesta ja uhrina Jumalalle?

Paraskeva mitä ilmeisemmin on todellinen, 200-300 -lukujen vaihteessa Rooman valtakunnassa elänyt henkilö, joka kuoli kristittyihin kohdistuvassa vainossa. Paraskeva lahjoitti rahaa köyhille ja ilmeisesti julisti evankeliumia ei-kristityille. Katolinen kirkko oli jo tuolloin lahkoutunut alkuperäisestä kristinuskosta ja asettanut sen tilalle kirkkoinstituution. Harhautuksen onnistumiseksi kristinuskon juutalaiset juuret häivytettiin, muun muassa Vt:n juhlapäivien esikuvallinen merkitys. Näiden tilalle alettiin sitten asettaa kirkon pyhimykseksi julistamien henkilöiden juhlapäiviä ym. Myöhemmin katolinen kirkko itse ryhtyi vainoamaan kristittyjä eri syistä, muun muassa valdolaisliikkeen aikana (valdolaiset käänsivät Raamatun kansankielelle, että tavallisella kansalla olisi mahdollisuus lukea mitä Raamattu sanoo eikä se olisi enää pelkästään katolisten oppineiden, pappien ja munkkien selitysten varassa) poltettiin kokonaisia kyliä joiden enemmistö kuului valdolaisliikkeeseen tai sen vaikutuksen piiriin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettei myös katolisessa kirkossa olisi tuolloin (ja edelleen!) ollut todellisia sydämen kristittyjä, jotka uskoivat Jeesukseen, joskin heidän uskoonsa sekoittui katolisia uskomuksia ja sääntöjä. Kaikki katoliseen kirkkoon kuuluvat eivät ottaneet osaa ei-katolilaisten kristittyjen vainoihin. Myös suuri joukko katolilaisia on joutunut oman kirkkokuntansa inkivisition eteen syytettynä muun muassa harhaoppisuudesta.

Meidän on helppo huomata raamatullisesta, juutalaistaustaisesta kristillisyydestä erkaantuneen katolilaisuuden erehdykset ja tuomita pyhimysten rukoileminen Raamatun kieltämänä vainajahenkien kutsumisena eli eräänlaisena kristillisyyteen pukeutuneena spiritismin muotona. On varmasti oikein tuomita katoliset harhat ja korostaa raamatullista rakkauden evankeliumia, mutta emme saa ajatella, että katolilaisen on mahdotonta olla kristitty. Voimmehan itsekin olla kristittyjä, koko sydämestämme Jeesukseen uskovia ja turvaavia ihmisiä, ja samalla sokeita omassa elämässämme vaikuttaville epäkristilliselle tavoille, ehkä jopa vääristyneelle uskonnolliselle tapakulttuurille. Tärkeää on tehdä ero olennaisten ja epäolennaisten asioiden välillä.

Mielestäni kristitty voi hyvinkin viettää joulua Jeesuksen syntymän muistojuhlana, vaikka on todistettu ettei Jeesus todellisuudessa syntynyt jouluna. Tonttujen sekoittamista kristilliseen joulunviettoon en sen sijaan ymmärrä. Ovathan ne henkiolentoja kuten maahiset ja humanoidit, joiden muodossa pahat henget ovat ilmestyneet ja yhä ilmestyvät joillekin ihmisille, jotka näiden kanssa seurustelevat. En kuitenkaan tuomitse kristittyjä jotka ymmärtämättömyydessään leikkivät tonttuleikkejä ja ehkä puhuvat lapsilleen ikkunan takana kurkistelevista tontuista!

Paraskevan ympärille on sittemmin rakennettu useita legendoja, erityisesti katolisen kirkon julistettua hänet pyhimykseksi, eikä tarinoilla välttämättä ole paljonkaan yhteyttä todelliseen henkilöön. Joka tapauksessa uskotaan, että Paraskeva jo ennen marttyyrikuolemaansa (mikä ilmeisesti tapahtui keisari Diocletianuksen aikana 300-luvun alussa) joutui vainon kohteeksi. Paraskevan selviytymiseen vainoista liittyy tarina, jonka mukaan neitsyytensä säilyttänyt nuori Paraskeva haluttiin häpäistä viemällä hänet maksulliseksi naiseksi ilotaloon, mutta Pyhä Henki teki Paraskevan niin painavaksi, ettei häntä kyetty siirtämään edes vetohärillä. Tämän jälkeen häntä poltettiin kiehuvalla öljyllä. Öljy ei polttanut Paraskevaa, mutta roiskui kiduttajan päälle, joka menetti näkönsä. Paraskeva rukoili kiduttajansa puolesta ja Jumala paransi tämän silmät. Tapaus vaikutti keisariin niin että tämä joksikin aikaa lopetti kristittyjen vainon. On mahdotonta tietää missä määrin kertomus on vain katolista legendaa, mikä siinä on todellisuuteen pohjautuvaa.

Paraskevaa oli vaikea saada hengiltä myöhemminkään... Legendan mukaan hänet surmattiin lopulta kaulan läpi isketyllä tikarilla tai mestaamalla. Myöhemmin syntyi toinen, protestanttisissa maissa tunnetumpi legenda, jonka mukaan kosija ahdisteli Paraskevaa. Paraskeva oli omistanut elämänsä Jumalan ja pyhän Agathan (Cataniassa vuonna 251 neitsyenä kuollut ja pyhimykseksi julistettu marttyyri) palvelemiseen eikä siksi voinut mennä naimisiin. Mies oli erityisen ihastunut Paraskevan kauniisiin silmiin. Välttääkseen ahdistelun Paraskeva tuhosi silmänsä.

Katolinen kirkko pitää Paraskevaa erityisesti sokeiden ja näkövammaisten auttajana ja näiden suojelupyhimyksenä. Myös kaulan alueen kasvaimista ja nielemisvaikeuksia kärsivät rukoilevat häneltä apua vaivoihinsa - tämä mahdollisesti juontuu Paraskevan (oletetusta) kuolintavasta.

JEESUS: USKONNOLLINEN HAHMO VAI YLÖSNOUSSUT, ELÄVÄ VAPAHTAJA?

Yllättävää kyllä myös Jeesus on Choran kirkoissa edustettuna runsaasti, ei ainoastaan Neitsyt Marian, Pyhän Jumalansynnyttäjän ja Taivaan Kuningattaren, sylissä lepäävänä kiiltokuvamaisena seimenlapsena (jonka tapaa myös protestanttisessa uskonnollisuudessa) vaan Getsemanessa rukoilevana, ristille naulittuna ja lopulta ylösnousseena.

Kreikan ortodoksinen kuvataide on mielenkiintoinen sekoitus raamatullista ja siitä erkaantunutta uskonnollista kuvastoa. Kuvat eivät välttämättä ruoki hengellistä elämää, mutta ainakin sielulle ne tarjoavat ravintoa kauneudellaan ja symboliikallaan, synnyttäen inhimillistä hartautta. Voi hyvin kuvitella, kuinka väkeviä ja herkkiä tuntoja kuvamaailma herättää sellaisessa ihmisessä, jolle uskonnossa on kyse yhtä hyvin kansallisesta identiteetistä kuin kuulumisesta oikeana pitämäänsä kirkkoon uskomusrakennelmineen...

Toivoa sopii, että kirkkojen kuvamaailma saisi johtaa kulkijoita, niin paikallisia kuin meitä turisteja, todellisuuden edessä kysymään: mikä on totuus, voiko sen löytää? Ja että antaisimme sen löytää itsemme.

Uskon että kun suostumme riisuutumaan omista varmuuksista, tulemaan oikealla tavalla köyhiksi ja riippuvaisiksi, voi Pyhä Henki monien välikappaleiden, vajavaisten ja rispaantuneidenkin, kautta johtaa meitä evankeliumin todellisuuden äärelle, armon salaisuuteen ja ihmeeseen, jossa Jumalasta tulee läheisesti koettava todellisuus. Tällöin amuletit ja ikonit - jumalallisen läsnäolon ja varjeluksen välittäjinä - kuin myös Maria ja pyhimykset taivaallisina esirukoilijoina - menettävät merkityksensä. Yhden ainoan, kerta kaikkisen uhrin kautta on jokaiselle, myös heikoimmalle ja langenneimmalle ihmiselle, avattu yhtäläinen pääsy Jumalan sydämelle.

- - -

Kristillisen uskon käytännöllinen todellisuus on ilmaistu lähetyskäskyssä sekä ns. pienoisevankeliumissa Joh.3:16.

"Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi."
(Lähetyskäsky Mark.16:15-18)

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen."
(Joh.3:16-18)

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme."
(1.Joh.4:9-11)

Selkeimmin evankeliumin ydinsisältö on esitetty kokonaisuudessaan Roomalaiskirjeen luvuissa 5-8.

"Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman..."
(Room.6:3-4)

"Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: 'Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina'.
Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.
Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."
(Room.8:35-39)

PARASKEVA = LUCIA

Länsimaissa Paraskeva tunnetaan nimellä Lucia. Lucia-myytissä yhdistyvät aiempi ja myöhempi legenda.

" -- hänen kerrotaan repineen ulos silmänsä ihailijan karkoittamiseksi, mutta silmät paranivat ihmeen kautta. Lucian hylkäämä pakanallinen kosija antoi hänet ilmi kristittynä, ja hänet tuomittiin elämään prostituoituna ilotalossa - mutta ihmeen kautta vartijat eivät pystyneet liikuttamaan häntä. Jumalallinen voima esti myös yritykset polttaa hänet. Lopulta hänen kaulansa sivallettiin poikki miekalla."
(Elizabeth Hallam: Pyhiä miehiä ja naisia, Karisto 1996, s.114)

" -- hurskas neito Lucia taivutti äitinsä antamaan itselleen etukäteen myötäjäisensä, ja lahjoitti ne paikkakunnan köyhille. Tästä suuttuneena hänen sulhasensa kääntyi roomalaisten käskynhaltijan Paschasiuksen puoleen syyttäen Luciaa kristityksi. Käskynhaltija aikoi rangaistukseksi siirrättää neidon porttolaan, mutta tätä ei saatu liikutetuksi paikaltaan. Lucian ympärille sytytettiin silloin rovio, mutta tuli ei kyennyt vahingoittamaan häntä ja niinpä hänet lopulta surmasi pyöveli, joka syöksi miekan hänen kaulansa läpi. Erään nuoremman legendan mukaan Lucia kiskoi kerran irti silmänsä, joiden kauneus oli lumonnut nuoren miehen, ja lähetti ne tälle vadilla, minkä johdosta nuorukainenkin kääntyi kristityksi. Jumala lahjoitti Lucialle myöhemmin uudet, entistä kauniimmat silmät...
Sisiliasta Lucian kultti levisi pian koko Italiaan, ja hänen nimensä liitettiin jo 500-luvulla roomalaisen messun kaanoniin. Kirkkoja alettiin vihkiä hänen kunniakseen, ja Ravennan San Apollinare Nuovo -kirkon kuuluisissa mosaiikeissa Lucia esiintyy pyhien neitsyiden joukossa... 900-luvulla Lucian kultti levisi Ranskan (Lucie) kautta Saksaan (Luzia) ja Englantiin (Lucy). Kultin leviämiskeskuksina toimivat erityisesti ne paikkakunnat, joiden hallussa oli Lucian pyhäinjäännöksiä, tärkeimpänä Napoli, jonka aarteisiin kuuluivat Lucian irtireväistyt silmät. Keskiaikaisista runoilijoista Dante on ylistänyt Luciaa taivaallisen valon ja viisauden esikuvana, myöhemmistä kirjailijoista taas Selma Lagerlöf on kuvaillut Luciaa pimeyden poistajana Pohjolan yössä."
(Vuotuisjuhlat Joulu: Lucia. SKS. www.finlit.fi)

"Pyhimyskulttien sisältö ja käytäntö sekoittuivat Suomessakin aikaisempiin pakanallisiin palvontamenoihin. Kun suomalaiseen parannusperinteeseen kuului erilaisten loitsujen lukeminen, siirtyivät kansanmytologian aivoitusten mukana kristillisten pyhimystenkin nimet tautien synty- ja parannusloitsuihin.
Pyhän Lucian merkitys Suomen kirkossa katolisena kirkon aikana näyttää olleen vähäinen ja huomaamaton. Uskonpuhdistus kielsi Suomessa 1500-luvun alkupuolella pyhimysten palvonnan. Siitä huolimatta Lucian palvonta on jättänyt jälkensä suomalaiseen kansanmytologiaan. Huomattavaa on, että Suomessa muistiin merkityt asiat liittyvät nimenomaan Pyhän Lucian legendan varhaisempaan kerrostumaan ennen 1300-lukua.
Esimerkkinä mainittakoon Elias Lönnrotin vuonna 1828 Tohmajärvellä tai Ilomantsissa muistiin merkitsemä "kuvun luku", kaulakuvun parannusloitsu..."
(Arno Forsius: Pyhä Lucia)

"Pyhän Lucian muistopäivä 13.12. otettiin 1300-luvulla katolisen kirkon viralliseen pyhimyskalenteriin. Siihen aikaan talvipäivän seisauksen aika oli juliaanisessa kalenterissa 14.12., sillä kalenteri oli ajanlaskun virheellisyyden vuoksi jäänyt 8 vrk jälkeen aurinkoajasta. Virhe korjattiin gregoriaanisessa ajanlaskussa... Lucian muistopäivä jäi kuitenkin entiselle paikalleen. Todettakoon samalla, että protestanttisessa Ruotsissa, johon Suomi silloin kuului, gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön vasta vuonna 1752.
Pyhän Lucian muistopäivä liittyikin keskiajalla eri kulttuureissa juuri vuoden pisimpään yöhön ja sen aikoihin vietettyyn keskitalven juhlaan, jonka jälkeen päivä alkoi taas pidentyä. Sen vuoksi Lucia oli vertauskuvallisesti "valon tuoja". Viittasihan pyhimyksen nimikin valonkantajaan, Luciferiin...
Uskonpuhdistuksen jälkeen pyrittiin Pohjois-Saksassa pääsemään eroon katolisista pyhimyksistä, mm. Pyhästä Nikolauksesta, jonka muistopäivää vietettiin 6.12. Häntä korvaamaan tuli valkeisiin puettu tyttönen kynttiläseppele hiuksillaan. Pohjois-Saksassa muotoutuneesta jouluneidosta tuli Jeesuslapsen (Christkindchen) vertauskuva. Kansan suussa sen nimeksi muotoutui "Kinkejens", joka oli väännös sanoista Kindchen Jesus, siis pieni Jeesus-lapsi. Kun Pyhällä Nikolauksella oli ollut seuranaan pukki, "syntipukki", on mielenkiintoista todeta, että myös jouluneidon seurassa kulki paholaisolento, Düwelskater (paholaiskolli), ruotsiksi dyvelskatter tai lussekatter.
Suomessa Lucian päivä, lussinmessu, jäi jossakin määrin muiden kirkollisten juhlien varjoon, sillä meidän vanhassa kalenterissamme paljon tärkeämpi Pyhän Annan päivä oli samoihin aikoihin eli 15.12. Vanhan perimätiedon mukaan sanottiin "Lutun yö, Annan aatto, kukko kolmasti orrelta putoo". Sillä tarkoitettiin, että 13. ja 14.12. välinen yö oli vuoden pisin yö, mikä pitikin paikkansa 1400-luvulla. Näin tämä Lucian päivään liittyvä sananparsi juontaa aikoihin yli 500 vuotta sitten..."
(Arno Forsius: Pyhä Lucia)

"Luhdin tontulle tarjottiin vadillinen valkeaa puuroa ja lintuja varten asetettiin ulos puimaton lyhde. Eläimille annettiin ylimääräinen rehuannos ja niille syötettiin korjuuaikana pellolla viimeksi sidottu kauralyhde (löktneken, lusselyhde). Lopuksi levitettiin olkia tuvan lattialle, maattiin niiden päällä ja leikittiin olkinukeilla tai olkiin puettuina ihmisinä. Toisinaan lusselyhde tuotiin tupaan ja puettiin "lusse-morsiameksi", jonka ympärillä tanssittiin.
Lucianyön tavat, joista osa siirtyi joulutavoiksi, ovat ilmeisesti jäänteitä esikristillisestä talven juhlasta. Ruotsissa syötiin Vänernin seuduilla 1600-luvulla Lucian yönä erityinen ateria, "lussebiten" tai "lussefrukosten". Silloin nautittiin Lucianpäivänä teurastetusta jouluporsaasta valmistettuja liharuokia, jotka olivat kiellettyjä alkavan paaston aikana. Ruokien katsottiin antavan ydintä luihin, niin että ihmiset ja eläimet paremmin kestäisivät pimeän ajan rasitukset. Samalla tällä ruoan ja juoman tarjoamisella on haluttu edistää seuraavan vuoden hyvää vuodentuloa viljalle ja väelle.
Pohjoismaiden kansanperinteessä Luciaan liittyy muistumia pimeydessä asuvista pahoista voimista, mihin on vaikuttanut myös yhtäläisyys Luciferin kanssa. Norjassa kerrottiin Lucian yönä tapahtuvista "lussinmatkoista" (Lussereien tai Lussefärden), joilla oli usein naispuolinen johtaja.
Lucian yön kansantapoihin liittyi kielto tehdä kiertämistöitä, kuten kehräämistä tai jauhamista. Lucia oli vahtina ja se sai toimia myös lasten pelottajana. Pyykkiä ei saanut myöskään pestä, sillä pahansuopa Lucia hakkasi silloin rikki ulkona riippuvan pyykin. Norjassa ja paikoin Ruotsissa kerrottiin, että lähteissä ja vesisuonissa virtaava vesi muuttui yöllä viiniksi tai etikaksi. Myös tyttöjen naimaennustuksia oli tapana tehdä."
(Arno Forsius: Pyhä Lucia)

Suomalainen Lucian päivän vietto on siis verrattain uusi ilmiö, etenkin nykymuodossaan. Pyhimyksen muistopäivä on muuntunut vastaamaan kultuurillisia tarpeita ja odotuksia.

"Keski-Euroopasta ja erityisesti Saksasta siirtyi 1600- ja 1700-luvulla monia joulutapoja Ruotsiin. Länsi-Ruotsissa saksalaisten "Kinkejens" yhdistettiin Lucianpäivän viettoon ja joulutyttöselle annettiin Pyhän Lucian nimi... Helsingin triviaalikoulun rehtori Henrik Forsius mainitsee omaelämäkerrassaan, että 13.12.1774 koulunuoriso vietti Lucian päivää vanhan tavan mukaan tynnyrinvannetanssia leikkien.
Muutokset Lucian päivän vietossa vakiintuivat 1700-luvun puolivälissä kalenteriuudistuksen seurauksena. Silloin syntyi myös uudenlainen "lussebruden", Lucia-morsian, joka valkoisiin puettuna ja kynttiläkruunu hiuksillaan tarjosi Lucianpäivän aamuna unesta heräävälle talon väelle kahvia ja syötävää... Tietoja Lucian hiuksillaan kantamasta kynttiläkruunusta on olemassa 1800-luvun alusta.
Lucian päivän vietto yleistyi myös Suomessa ja "lusiaiset" tansseineen olivat normaalina tapana Porvoon lyseossa 1860-luvulla. Kouluista Lucia-juhla levisi myös yksityisiin koteihin. Perheissä tavallisimmin nuorin tytär sai aamulla valkoisiin puettuna, puolukanvarvuista punottu kynttiläkruunu päässään, kantaa vielä nukkuvien perheenjäsenten vuoteen vierelle aamiaistarjottimen...
Nykyinen Lucianpäivän vietto valon juhlana 13. p:nä joulukuuta on peräisin Ruotsista 1920-luvun lopulta. Stockholms Dagblad herätti nimittäin vuonna 1927 henkiin uuden Lucia-kultin, Lucia-neidon valitsemisen ja kulkueet. Lehti järjesti vuonna 1928 ensimmäisen kerran Lucia-neidon vaalin, kruunaamisen kynttiläkruunulla ja mahtavan kulkueen läpi kaupungin."
(Arno Forsius: Pyhä Lucia)

Lucian päivän juuret ovat edelleen olemassa vaikka juhlapäivän/muistopäivän yhteys todelliseen henkilöön, uskonsa tähden marttyyrinä kuolleeseen Paraskevaan ja kaikkien kristillisen uskon tähden vainottujen muistaminen, kuin myös tähän sekoittuneet katoliset pyhimyslegendat ja kansanuskomusten mukaan liittämät pakanalliset tavat, eivät enää olekaan selkeästi nähtävissä.

KATOLILAISUUDESTA LUTERILAISUUTEEN

Ei ainoastaan uskonto muokkaa kulttuuria vaan yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri arvolatauksineen muokkaavat uskonnollisia käytäntöjä. Erityisesti tämä pitää paikkansa relativistisesti painottuneissa länsimaissa ja ehkä aivan erityisesti pohjoismaissa. Katolisen kirkon ehdottomuudesta, jossa kirkon perinteet korvaavat Jumalan kutsuvan rakkauden ja evankeliumin vapaan vastaanottamisen, on menty toiseen äärilaitaan, jossa armo käsitetään syntielämän hyväksymiseksi ja kristillinen lähimmäisenrakkaus latistuu ihmisen haluja ja toiveita palvelevaksi humanismiksi.

Suomalainen luterilaisuus nykymuodossaan on monella tavalla outo sekoitus katolisuudesta periytyviä käytäntöjä (esim. kasteoppi arveluttavine painotuksineen), kansanhartauden myyttisiä aineksia ja liberaaliteologian vääristämää evankeliumia. Toki jäljellä on vielä uskonpuhdistuksen suuri löytö - vanhurskautuminen yksin armosta, ilman tekoja - mutta tätäkin löytöä vääristävät edellä luetellut ainekset.

Siellä missä Pyhä Henki saa vaikuttaa yksilön sydämessä, on pelastus armosta ilman omia ansioita todellisuutta, on ollut ja tulee olemaan. Jumala sitten myös johtaa elämään armossa niin että elämä kauttaaltaan alkaa uudistua:

"Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee."
(Tiit.2:11-14)

Luther ei tätä tuonut kristinuskoon koska tämä on aina ollut Pyhän Hengen välittämän ja vaikuttaman kristillisyyden ydintä. Uskonpuhdistusta sanotaan uskonpuhdistukseksi, koska Luther katolisena munkkina oli niin katolilaisuutensa pimentämä ettei kyennyt löytämään armoa Raamatusta, vaikka se on siellä selkeästi, kuin rautalangasta vääntäen ilmaistuna (etenkin Roomalaiskirje ja Galatalaiskirje). Kun Pyhä Henki sitten Raamatusta avasi hänelle armon ulottuvuuden, halusi hän tuoda löytönsä katolilaisuuteen ja "puhdistaa" katolilaisuutta vääristä aineksista, joihin kuuluivat muun muassa anekauppa ja pyhimysten palvonta.

Evankelisluterilaisen kirkon alkuperä on katolilaisessa kirkollisuudessa. Voidaan sanoa, että vallitsevaan, kirkolliseen kristinuskoon uskonpuhdistuksen myötä tuli tervettä raamatullisuutta alkuperäisestä, Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhön ja Pyhän Hengen pyhittävään vaikutukseen perustuvasta kristillisyydestä, mutta sittenkin evankelisluterilaisuus kirkkona monessa kohtaa vain jatkoi katolisen kirkon perinteitä...

Ei ainoastaan Suomen Evankelisluterilainen kirkko vaan jokainen kristitty kirkkokuntaan ja herätysliikkeeseen katsomatta tarvitsee herätystä ja uudistumista. Pohjimmiltaan se on päivittäistä "uskonpuhdistusta" antautumisena elämänyhteyteen Jeesuksen kanssa, joka sanoo itsestään: "Minä olen viinipuu, te olette oksat" (Joh.15:5). Puun elämä virtaa oksissa, jos vain olemme yhteydessä Häneen. Silloin olemme sisällisessä yhteydessä myös toisiimme ja tämä yhteys on ulkonaisia eroavaisuuksia tärkeämpi.

Jokaisen kristillisen kirkkokunnan ja herätysliikkeen tärkein tehtävä on kiinnittää uskovia syvemmin ei itseensä liikkeenä vaan Kristukseen, osoittaa Häntä ja julistaa Hänessä olevaa elämää kaiken elämän perustana, lähteenä ja tietyssä mielessä myös päämääränä. Kirkkokunnat ja herätysliikkeet muodostuvat yksilöistään. Kristillisyys on omakohtaista viipymistä ristin juurella henkilökohtaisessa antautumisessa elämälle, että olisimme, niin kuin kaste kuvaa, kuolleita pois vanhasta elämästä, jonka keskipiste oli oma minä haluineen ja eläisimme uutta elämää, jonka keskus on ylösnoussut Kristus, kuoleman voittaja.

- - -

"Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne."
(1.Kor.6:19-20)

"Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä."
(Room.12:2)