IRC-Galleria

tardif

tardif

ei tiedä pitäisikö alkaa aktiiviseksi?

90-päivääLauantai 01.03.2008 05:56

Tänään se alkaa. Nimittäin -lähtölaskenta-. 90-päivää ja yötä. Sitten saan taas kultani takaisin Afrikan maalta. Edellyttäen että leijona ei ole haukannut siitä paloja.
Kolme kuukautta on pitkä aika erossa rakkaastaan, vaikka välillä saisikin terveisiä sähköpostin välityksellä. Erityisen pitkä tuo aika on suhteen alussa, jolloin yleensäkin nyhjätään toisissa kiinni. Kolmen kuukauden eron voi kuitenkin ottaa testinä. Siinä mitataan suhteen laatu oikein olan takaa. Ollaanko uskollisia ja sitoutuneita? Toisaalta, kun ei olla kasvotusten, ei riidellä, eikä kinastella, sähköpostien välityksellä ei viitsi riidellä, kun toinen voi vaan jättää tylysti vastaamatta.
Erossa olemisessa on kauheinta, se että on erossa. Ettei näe, kuule, tunne tai haista toista. Minua on neuvottu ajattelemaan jotain muuta ja puuhaamaan niin paljon, että kaukomailla olevaa rakasta ei muista.
Päivällä on helppo hommata itselleen tekemistä. Hetkittäin, jopa useampien tuntien ajaksi se onnistuu, unohtaa että toinen on kaukana. Mutta lopulta tulee se ruokailu, jonne me aina mentiin yhdessä ja jonka jälkeen me aina nysvättiin vähän aikaa yhdessä sulattelemassa ateriaa.
Nyt ruokailu sujuu miettien missä kohtaa matkaa se toinen kiitää ja mitä se tekee. Ehkä se nukkuu, ehkä lukee tai täyttää ristikoita, tai kenties laskee.
Välillä tuntuu epäreilulta että pitää jaksaa odottaa toista kotiin, jotta saa taas hellyyttä ja huomiota. Ajoittain mietin, että ollaanko me matkan aikana oikeasti yhdessä. Koska fyysisesti me ei olla. Että lasketaanko erossaolokin seurusteluksi, vaikka silloin on meidän pelissä PAUSE. Mutta ollaan me kuitenkin henkisesti yhdessä. Kyllähän sen selvästi tuntee. Toisen haistaa, vaikka tietää että sitä ei VOI mitenkään haistaa.
Ehkä olisin tarvinnut, niinkun kissa kotimieheksi jäätyään, tutun kotoisen tuoksuisen esineen, jota vasten voi käpertyä ja haaveilla taas siitä kun ollaan yhdessä.
No jos tämä erossa olo ei muuta opeta, niin opettaa se ainakin sitten aikanaan arvostamaan niitä yhdessäolon hetkiä. Kyllä ne vielä takaisin otetaan, ja on niitä hetkiä vähän tuolla varastossakin. Joka tapauksessa, ees päin! Kokeillaan nyt sitten pitääkö sananlasku paikkansa: Se mikä ei tapa, vahvistaa!

Hyvää matkaa Pien!

Monella tavalla voi säästääKeskiviikko 06.02.2008 23:07

Mie olen ehkä keksinyt jotain. Olen usein ihmetellyt, mikä hiton ilo on ihmisillä ollut ruokailla jossain kahden aikaan iltapäivällä ensimmäisen kerran, siis aamupalan jälkeen. Mutta nyt mä olen sen oivaltanut. Näin tehdessä ei tarvitse syödä lämmin ruoka kun yhden kerran päivässä. Nälkä pysyy poissa seitsemään kahdeksaan, jolloin jo on iltapalan aika.

Sit mie kierrätän ilmaisjakelulehtiä. Otan semmoisen, luen paikan päällä ja laitan telineeseen takaisin, että jos telineessä on ryppyinen lehti, niin mie olen luultavasti ollut siellä ennen sinua. Ja taas maailma pelastuu. Näitä säästökeinoja on vaikka kuinka paljon.

Harrastan mie myös ilmaisia Hesareita ja yo-kuntatoimintaa, koska niistä kokouksista saa ilmaista ruokaa. Ei tarvitse kotona laittaa, säästyy aikaa ja vaivaa. Myös kattilat ja paistinpannut säästyvät. Tosin kengänpohjat kuluvat, kun joutuu kävelemään yliopistolle syömään ja ehkä vielä vaihtamaan paikkaa kampuksen sisällä, jos ekassa paikassa on pahaa ruokaa.
Sit kynää säästääkseen kannattaisi olla matemaatikko, ne esittää monia todellisuuden juttuja ihan semmoisina kaavoina. Jotka yksinkertaistaa, mutta ei se haittaa jos ajatus selviää kaavoista

Muistatko...?Keskiviikko 12.12.2007 03:03

Muistatko...?

Muistatko sinä, joka juuri luet tätä tekstiä ja tunnet minut (esim. omistat puhelinnumeroni, olet paras kaverini, olet joskus jutellut kanssani jne.) miten tapasimme? Minä muistan (ehkä!) mutta muistatko sinä? Ole kiltti ja kommentoi että tiedän sinun muistelleen meidän kaveruuttamme :)
Sinä, joka kommentoit (tai luit tätä) kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä, miten moni sinut muistaakaan :) <3

Vaikeneminen on kultaa..Tiistai 27.11.2007 21:35

Joskus on hirmuisen vaikeaa kommunikoida. Tuntuu että mahdollisuuksia kommunikointiin on liikaa. Semmoinen kasvoton kommunikointi, kuten puhelimessa tai sähköpostilla juttelu on ihan helppoa, mutta ei se anna merkkejä siitä, että toinen on tajunnut asian. Jos näkee kasvotusten toisen, kasvonilmeistä ainakin pystyy päättelemään mitä toinen ajattelee.
Mutta meille on opetettu että vaikeneminen on kultaa. Vaikka kuinka ahdistaisi, pitää olla hiljaa. EI sitä saa näyttää kenellekään. Ja niin kauan hullutkin saavat olla rauhassa hulluja, kunnes he aukaisevat suunsa ja tekevät itsensä tiettäväksi koko maailmalle.
Pään sisällä voi siis olla mitä vain, kunhan ymmärtää pysyä siitä hiljaa. Olen usein miettinyt että jos on tarpeeksi pitkään hiljaa, puhumatta kenellekään, unohtaako puhumisen taidon?
Ajatus kommunikoinnin opettamisesta tuntuu hullunkuriselta, koska kyllähän jokainen luontojaan puhua osaa. Niin osaakin, jos vaan haluaa, viitsii ja ymmärtää sen tärkeyden. Kommunikointi ja puhuminen ei kuitenkaan ole samoja asioita. Toiset ihmiset voivat puhua tunnin sanomatta yhtään mitään. Mutta kommunikoida ei voi tarkoittamatta mitään.

Yliopisto-opiskelu manifesti!Perjantai 23.11.2007 00:23

Että voi olla opiskelu vaikeaa.
Mä en tajua, kuinka selviän opinnoista, kun en hahmota tilastotiedettä. Ihmettelen miksi yliopisto-opiskelijoille ei oo tukiopetusta?
Tässä on tämän yhteiskunnan yksi mätäpaiseista. Näin se siis kohtelee nuoriaan. Meille ei siksi tarjota tukiopetusta, koska luullaan ettei me sitä tarvita. Mutta ei kaikki yliopisto-opiskelijatkaan mitään monilahjakkuuksia ole. Ihan tavallisen älykkyysosamäärän omaavia ihmisiä ne on, jotka vaan ovat tosi kiinnostuneita, jostain pienestä tieteen lohkosta.
Mutta mä ainakin tarvitsisin tukiopetusta ihan valtion puolesta. Kiitän kovasti siitä, että se kouluttaa minua, mutta mitä hyötyä niistäkään rahoista on jos mie en koskaan valmistu?
Lisäksi mie tahtoisin tänne yliopistoon pakolliseksi kuuden kuukauden harjoittelun joka alalle. Näin saataisi vähennettyä nuorten aikuisten työttömyyttä. Ei opiskelijat olisi ihan hukassa opintojen päätyttyä. Ja olisihan meidän aivojen varhaisesta hyötykäytöstä jo kansantaloudellekin hyötyä. Mestari-kisälli-malli toimintaan ihan lainsäädännön tasolla, ja vähän nopeasti, kun siellä työpaikoilla vielä on niitä mestareita, jotka voivat kisälleitä neuvoa ja siirtää heille sitä kallisarvoista tietotaitoa, jota ei saa kun kokemuksella.

Kiitos!

ValtatieTorstai 15.11.2007 17:42

Kaksi selitettävää asiaa on valtatie sanassa. Valta ja tie. Harvemmin olen elämää ajatellut tienä tai valtatienä, mutta kun tätä asiaa tarkastelee hivenen syvällisemmin on kuvaus muuten aika osuva.
Valtatie kertoo siitä, että se on pääväylä. Ja että muitakin väyliä todennäköisesti on, mutta ne ovat pienempiä, eivätkä syystä tai toisesta niin suosittuja kuin valtatie. Ehkäpä siksi, että valtatie on nopea, hyvä ajaa ja siinä on vain vähän kuoppia.
Muut vaihtoehdot ovat hitaampia ja kuoppaisempia. Niitä käyttävät köröttelijät, joilla ei ole kiirettä mihinkään. Tai jotka eivät vaan tahdo ajaa elämän valtatietä.
Entäs kun elämänvaltatiellä tulee ruuhka. Mikä jokaiselle isolle tielle väistämättä aina joskus tulee. Silloin siellä taistelevat ihmiset henkensä edestä. Siellä tulee kolareita, kun liikenne ei etene tarpeeksi nopeasti. Tai sitten kulkuneuvot seisovat ruuhkassa eikä kukaan etene. Jökötetään vaan paikallaan.
Aina siis valtatie ei ole se paras ratkaisu. Mutta ei joka kerta voi valita. On mentävä sitä tietä, joka eteen sattuu. Oli siellä ruuhkaa tai ei.
Pikkuteistä sitä paitsi ei edes kaikille kerrota. Usein vain pieni määrä ihmisiä tuntee ympäristön niin hyvin, että tietää nämä tiet. Mutta voiko elämänvaltatiellä liftata?
Junalla matkustaessa törmää ihan omituisiin ihmisiin. Tai ihmisten omituisuudet tulee junassa esiin kun sieltä ei muut karkuun pääse. Yhdellä matkustajalla on pakkomielteenä kysellä koko ajan milloin ollaan perillä!
No olen miekin pakkomielteinen. Mutta en niin pakkomielteinen, että junassa olisi pakko olla omituinen. Yleensä istun vain hiljaa. Sekin voi olla omituista, mutta junamatkat rasittaa minua usein niin etten kykene keskusteluun. Nuokun unen ja valveen rajamailla, kuitenkaan nukahtamatta. Tuijotan eteenpäin, mutta en katso tai näe mitään.
Jotenkin olen jämähtänyt juniin. Pidän sitä jonkinlaisena hulluuden esiasteena, koska sitten vasta pääsisi hullujen kirjoihin jos olisi jo lentokonevaiheessa, että kuvittelisi lentävänsä:)
No mie pelkään junassa. Ainakin kerran joka matkan aikana. Se ei kestä kauaa, mutta joka kerta riipaisee mahan pohjasta. Ei ole normaalia tajuta 160 km/h vauhdissa, että juna kulkee 160 km/h.
Vaikka se ei kuulema ole vielä edes kovavauhti. Mutta mulle riittää sekin jo. Ei mua koskaan 220km/h:n vauhdissa pelota, hirvittää vaan.
Tänäänkin hirvitti. Liikennevaloissa. Mie tunsin itseni ihan pieneksi. Semmoiseksi muurahaiseksi. Tiesin että Sattuma (jonka voi lukea Jumalaksi jos tahtoo) olisi voinut murskata minut yhdellä pienellä liikahduksella jos vaan olisi tahtonut. Mutta siinähän se ihmeellisyys piileekin. Se ei tahtonut. Ja mun Big brother jatkuu vielä. Mua ei tahdottu äänestää ulos vielä.
Semmoinen kamalan kokoinen maansiirtokone, jonka pyörätkin olivat isommat kuin minun autoni, oli ajettu semmoisen kuljetusautosysteemin lavoille. Mie kattelin liikennevaloissa tuon hökötyksen perässä, että mahtaisi hyvin käydä, jos jokin kiinnitysosa sattuisi pikkuisen löystymään. Mihinkään mie en karkuun olisi ehtiny, vaikka jo karkureittiä suunnittelin. Ei se olisi mitään hyödyttänyt. Loppu olisi tullut. Jostain syystä en ollut yhtään varma siitä että ne kiinnityssysteemit olivat pitävät. Onneksi vihreä vaihtui vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen ja minä selvisin.

Mustalaatikko palpattaaPerjantai 26.10.2007 01:55

Taas tv pulisee omiaan. Minä olen tipahtanut sen kyydistä. Aika usein käy niin että käytän tv:tä ihmisäänten kuulemiseen ja sen todellinen tarkoitus hämärtyy. Mutta kai se nyt sama on mitä mie sen tarkoituksena pidän, kunhan se tarkoitus ei häiritse naapureita tai yhteiskuntarauhaa.
Mun tekee mieli Pepsi maxia. Vanha addiktio taas nostaa päätänsä. Mä yritän unohtaa että tuota kyseistä ainetta on edes olemassa, mutta ei se onnistu, koska kofeiinia on saatava jostakin.
Mietin että säteileekö tuo mustalaatikko seinän vieressä? Se välkkyy ja siitä lähtee omituista ääntä. Nämä ei kuitenkaan ole tv:n pelottavimpia ominaisuuksia vaan se, kuinka intensiivisesti se pääsee hyökkäämään samalle taajuudelle minun aivosignaalien kanssa. Mustalaatikko ottaa minut ajoittain täydellisesti valtaansa. Palvon sitä ja avaan tv:n aina uudelleen. Niin yksi addiktio tv:kin on.


Hih! Taitaa taas mollottaa tuo täysikuu tuolla kun kuuhullua valvottaa. Ja täysikuu kai selittää tuon tv-sekoilunkin. Eihän se nyt oikeasti säteile, koska me ollaan sovittu että mä olen ihan omasta tahdosta tv:n orjana. On se hyvä, ettei meitä herkkiä käytetä vallankumouksen välineinä syöttämällä meihin jotain tuho moodeja tv:n välityksellä. Semmoista on joskus jossain elokuvissa ja hulluthan tuollaisia kuvittelee. Mut ni-i, kuka tietää totuuden? Se on helppo leimata hulluudeksi, profaaniksi, yhteisön yhtenäisyyden vastaiseksi, mielisairaaksi, jotta yhteiskuntarauha säilyy järkkymättömänä, mutta olisikos tässä vähän miettimisen aihetta teille niin varmoille:) God Night!

Silmät kiinni!Tiistai 09.10.2007 02:28

Joskus huilaan laittamalla silmät kiinni. Se on oikein hyvä tapa. Useinkin käy niin että kun laittaa silmät kiinni, ei myöskään kuule mitään. Siis silloin saa totaalisen huilin.
Silmät vaan kiinni ja sitten mennään huilin maailmaan. Sitä voi kokeilla ensin ihan vähän aikaa, vain hetkisen verran. Ikäänkuin varastaisi, jollekin toiselle tarkoitettua aikaa itselleen ja vain itselleen, koska kukaan muu ei pääse jakamaan sitä hetkeä, koska silmäluomien alle ei kukaan muu pääse. Ei edes ajatuspoliisi!

PulinaaTiistai 09.10.2007 02:23

Voisin pulista vaikka ikuisuuden ja ihan tyhjän päiväisyyksistä. Kai joku voisi sanoa sitä jonkinlaiseksi puheripuliksi. Mutta osaan mä olla hiljaakin. Enkä mä hyökkäile kaupungilla vieraiden ihmisten kimppuun pulisemaan.
Mut ei siinäkään mitään, mut niin ei vaan ole tapana toimia, ei ainakaan meilläpäin. Mutta täällä Pohjois-Karjalassa. Täällä oli toisin. Täällä ihmiset saattavat kadulla jutella ihan ventovieraalle, eikä se niitä haittaa. Mä olen jo kaksi kertaa jääny suustani kiinni ventovieraan ihmisen kanssa kadulla. Ja Kotopuolessa en koskaan, vaikka se on pieni kaupunki. Kyllä tutut juttelee, mutta ei ventovieraat, ei ainakaan niin intensiivisesti, että keskustelun asteelle pääsisi. Joten kai se paikkansa pitää, että karjalaiset ovat helposti lähestyttäviä, tai ne itseasiassa lähestyy muukalaista avoimesti ja lämpimästi pulisemalla.
Siis voisi kuvitella että täällä Joensuussa mun pulinani olisi hyväksyttävämpää kuin Savossa..
Tiedä häntä. On savolaisissakin puolensa, ne ei kysy koskaan, ai mitä sä tarkoitat? Se on ärsyttävää jos joku kysyy, tulee hätä kun toisen silmissä ei käy välähdystä, vaan se on ihan pihalla. Savolaiset osaavat peittää tuon kysymyksen, ne ovat hiljaa jos ne eivät ymmärrä. Ne saattavat yrittää urkkia mahdollisesta vieraaksi jääneestä asiasta tietoa muuta kautta, mut jos ei aukene, ei aukene. Ne vaihtaa lopulta puheenaihetta semmoiseksi, josta ne on taas kärryillä.