IRC-Galleria

Pakko kirjoittaa jotain siitä miten pimennossa elän. Siis tiesin vasta iltapäivällä Kirkan kuolemasta. Mitä mä olin aamulla tehnyt? No en ainakaan ollu uutisia tuijottanut. Enhän mä aamulla uutisia tuijottele. En mä juuri silmäni aukaistua halua järkyttyä. Pystyn ainakin muutamiksi hetkiksi tarjoamaan itselleni sellaisen puhtoisen lapsen maailman, jossa ei ole huolia ja murheita. Ei sitä kuvaa aamulla kaivata järkyttämään mitään aamu-uutisia, joissa ei koskaan ole mitään positiivista.
Oikeastaan olen sillä kannalla, että aamu-uutiset pitäisi toimittaa sillä tavalla ettei niissä luettaisi mitään kovin järkyttäviä tai verisiä uutisia. Vaan otettaisiin katsojat vastaan sillä tavalla hellä kätisesti. Eikä ensimmäisenä rymäytetä päin naamaa. Öisten mellakoiden päätteeksi kolmannessa maailmassa kuoli ainakin kaksi sataa ihmistä. Mielenosoittajat polkivat toisensa hengiltä, vain muutamia saatiin pelastettua. Poliisi tutkii asiaa.
Hiio hoi. Kiitos vaan paljon. Eipä se totuus aina päivää pelasta, mutta pilata sen voi kyllä. En tietenkään halua kylvää välinpitämättömyyttä ja tiedän että maailma on paha paikka. Mutta aamu on herkkää aikaa. Sitä pitäisi vähän päätoimittajienkin miettiä.

No siis Hetki lyö, viime hetki lyö.
Niin käy meille jokaiselle tahdoimmepa sitä tai emme.
Olen huolissani suomalaisesta mielenlaadusta. Kestääkö yhteisöllinen menttaliteettimme tällaisia menetyksiä. Oikeasti. Onhan se yleisesti tiedossa että suomalaiset (vars. miehet) ovat tuppisuita. Joten niitä tunteita pitää käsitellä sellaisten melankolisten laulujen avulla.
Ja kun Kirka on poissa ja Juice on poissa niin aika suuri paikka suomalaisen musiikin hiekkalaatikolla jäi tyhjäksi. JOtenkin semmoinen mykkä-olo voi hiipiä mieleen, kun mestarit itse ovat poissa. Mutta ehkä jälleen muistamme paremmin että kukaan ei ole kuolematon. Onneksi musiikkinne hyvät herrat, elää mielissämme.

23%

22.4%

Selasin äsken päiväkirjamerkintöjä.

Uskomatonta, että olet poissa. En minä pysty sitä vieläkään tajuamaan. Minusta olet jotenkin niin elävä, että täytyyhän sinun olla elossa. En käsitä, ettenkö pysty puhumaan sinulle. Eikös me ensi kesänä mökilläsi nähdä?
Eikö?

Mutta noilla kriteereillä aika moni ihminen on kuollut. Et sinä varmaan kokonaan ole poissa, vain vaan käymässä jossain. Pitkällä karjareissulla. Kohta kaarrat taas pihaan.

Elämä on ihan liian kumma asia. Tai kuolema. Jos usko loppuu, loppuuko elämä? Minäkin aina junassa kun pelottaa toivon kovasti ettei juna vain putoaisi raiteilta, ettemme törmäisi mihinkään. Kuvittelen mitä tapahtuisi, jos junalle sattuisi onnettomuus. Että pystyisinkö tekemään mitään. Vai vaipuisinko vaan tajuttomuuteen. Heräisinkö sairaalassa vai jo junassa? Kuvittelen miten yhtäkkiä ventovieraat, toisilleen välinpitämättömät ihmiset tulisivat toisilleen läheisiksi, koska heillä ei olisi mitään muuta mihin takertua. Huutajaa autettaisi, jos voitaisi. Pystyisinkö minä liikuttamaan kättäni. Entä miltä se tuntuisi, että huomaisi ettei pystyisi liikuttamaan kättään?
Se ettei ollutkaan kuollut, olisi kamalampaa kuin se ettei kättä voisi liikuttaa. Aivan kuin elämä yhtäkkiä ei olisikaan lottovoitto, vaan paha kirous.

Kai lopulta olet voittanut. Mutta ei sitä usko. Tiedätkö sen itse. Näetkö meidät? Kuuletko, ymmärrätkö?

Onkohan maailmaan rakennettu ihmiskiintiö turvaksemme, ettemme turmelisi sitä mitä täällä on. Se nousee väistämättä mieleeni. Ehkä te kohtasitte tyttärenpoikasi kanssa. Jospa hän tuli sieltä minne sinä menit. Kai ihmissieluille jokin varasto on?
Eihän ihmisen jälki maailmaan voi katoavaista? Tai sitten kaikki on luonteeltaan katoavaista. Sitä vaan ei meidän aitiopaikalta näe.

Ulkona jäytää sisuskaluja. Suuta ei kannata pakkasella aukaista, muuten hampaita vihloo.
Taas on opeteltava uudestaan kylmän ilman säännöt. Se raja on jo ylitetty, jolloin vaatteiden lisääminen auttaisi. Ei se auta, puitpa päällesi mitä tahansa, aina jotain osaa sinusta paleltaa.
Pitää valita ominaisuuksista joko tai. Tehdä kompromisseja. Joko jääkylmät kädet tai kalliimpi junalippu. Voidaan valita joko lämpimät hanskat ja rajoittunut toimintakyky tai kylmät kädet ja normaali toimintakyky.
On ainakin talvi. Miksi se nyt tuntuu niin mahdottomalta? Tietysti aina on vääränlaiset vaatteet. Ei siihen koskaan opi. Kun on kiire, ei kerrospukeutumista ole olemassakaan. Täytyy vain toivoa että kiireessä löytää edes ne vaatteet, jotka olivat eilenkin päällä. Ulkona vasta surraan jos korvia paleltaa.

Oi ku mie oon vanha!
Pukkaa jonkin näköistä ikäkriisiä, mutta on niitä paskempiakin päiviä eletty kun eillinen.