IRC-Galleria

Tässä maailmassa on salaliitto, jonka uhriksi joutumista me emme voi välttää. Kun me alamme etsiä todellista itseämme, kaikki se mikä on, alkaa toimia mitä ihmeellisimmillä tavoilla auttaakseen meitä. Sattumat lakkaavat ja niiden sijaan me olemme keskellä huolellisesti suunniteltuja tapahtumia, joiden tarkoituksena on osoittaa meille todellisuus. Koko universumi alkaa sykkiä meille vain yhden sävelmän tahdissa.

Jokainen tilanne on johdatusta seuraavaan, ja usein me näemme vasta jälkikäteen, että meidät työnnettiin eteenpäin tavalla, jolle ei ollut vaihtoehtoja. Ja se, mihin meidät vietiin, paljastaa valtavan rakkautensa, kun me olemme siellä. Me voimme joutua kulkemaan katua, joka näyttää päätyvän umpikujaan, mutta kun saavumme kujan päähän, me näemme kullalla koristellun portin, jossa lukee suurilla kirjaimilla meidän oma nimemme. Ja kun me astumme siitä läpi ja katsomme taaksemme, me näemme kukkivan kujan.

Me näemme myös, että tuo kuja on suljettu, vailla vaihtoehtoja, ja että ainoa reitti eteenpäin oli tulla portille. Katua kävellessämme me näimme monia vaihtoehtoja, mutta nyt huomaamme, että ne olivat suljettuja. Matkamme aikana me erehdyimme monta kertaa miettimään, pitäisikö meidän kääntyä jollekin toiselle kadulle. Mutta me emme kääntyneet, sillä salaliitto työnsi meidät perille.

Mitä kauemmin olen kulkenut paranemisen polkuja ja katuja, sitä enemmän uskon tämän salaliiton olemassaoloon. En olisi tässä ilman sitä. Nyt uskallan luottaa siihen jo silloinkin, kun en vielä näe kultaista porttia. Silloin voin nauttia matkasta koko ajan miettimättä, teenkö nyt varmasti oikein. Salaliitto pitää minusta huolen, ja voin heittäytyä hetken riemuun silloin kun se tulee. Voin myös heittäytyä hetken suruun. Enne kaikkea voi heittäytyä hetkeen, sillä huominen tulee vasta huomenna. Ehkä silloin olen taas portilla tai vielä kujalla. Tänään en sitä tiedä, eikä se ole edes tarpeen. Todellisuuteen ei kuulu tietäminen, vaan vastaanottaminen - turvallisen salaliiton lapsena. Se vie meidät perille.

"Jos et muuta keksi, kelpaisiko seksi? Turhaan tässä leikitään.
Mulla tekee mieli, sulla tekee mieli, siit ei pääse mihinkään.
En mä muuta keksi, kyllä kelpaa seksi. Turhaan tässä leikitään.
Mulla tekee mieli, sulla tekee mieli, siit ei pääse mihinkään."


-Jean S. - Kelpaisiko seksi?-
(Do Ya Think I`m Sexy?)

o_O
-|-
_-_

Kun minä tänä aamuna tulin
kouluun, minä
katselin, kuinka pieni
orava keräsi
käpyjä varastoon. Silloin
minä sanoin
itselleni, katso, Sampo,
näin on myös
meidän ihmisten elämässä.
Meidän tulee
kerätä elämänkäpyjä elämän
varastoon.

Niin kauan kuin ajatukseni ovat menneessä, nykyhetken on paettava mielestäni. Silloin mieleni on siinä, mitä minulla ei enää ole. Niin kauan kuin ajatukseni ovat tulevaisuudessa, nykyhetken on oltava piilossa. Silloin mieleni on siinä, mitä ei vielä ole. Mutta kun mieleni ja ajatukseni ovat nykyhetkessä, silloin näen sen, mitä minulla on. Silloin en voi nähdä sitä, mitä minulta puuttuu, koska nykyhetkestä ei koskaan puutu mitään, mitä siinä ei ole. Siinä on kaikki se, mitä on olemassa juuri nyt, eikä siinä ole mitään, mitä ei ole olemassa juuri nyt.

Sen tähden siinä on vain onnellisuus, ja siinä on kaikki hyvin. Se antaa minulle juuri nyt kaikki elämän eväät, ja minä olen siinä juuri sellaisena kuin olen. Takanani voi olla suuria muutoksia ja surullisia tapahtumia. Voin aavistella tulevaisuuden mullistuksia. Voin olla hauras, pelokas tai onnellinen ja odottava. Nykyhetki on kuitenkin pysähtynyt juuri tähän, missä olen juuri nyt.

Kaiken menneisyyden tuskan ja tulevaisuuden pelon alla on vielä tallessa meidän tässä hetkessä oleva minämme. Kun jokin kohta meissä kutisee, me automaattisesti rapsutamme sitä. Nykyhetki on kutittajamme, joka saa meidät rapsuttamaan itseämme ja hankaamaan pois sen, mikä ei kuulu tähän hetkeen. Ellei jokin osa meistä olisi nykyhetkessä, me emme olisi tietoisia omasta olostamme juuri nyt. Tämä ohut kohta menneisyyden ja tulevaisuuden välissä tietää, että jokin osa meissä kutisee, ja odottaa meidän raapivan sitä. Meidän on löydettävä kutinaamme helpotus. Meidän mielemme ja inhimillisyytemme vaatii sitä, sillä muutoin se ei kutisisi. Me voimme saada helpotuksen joko niin kuin ennen, pakenemalla itseämme, tai kohtaamalla nykyhetkessä omat tunteemme ja niiden kautta oman todellisen itsemme. Jos me kohtaamme itsemme, me huomaamme, että tuo kutina oli sitä, että meidän oikea persoonallisuutemme rapsutti niitä puristavia kuoria, joihin me olimme yrittäneet tunkea sen. Meidän kuoremme ovat aikojen saatossa tulleet niin osaksi itseämme, että me emme tunnistaisi niitä ilman tuota rapsutusta. Mutta meidän iloinen, onnellinen, luova, leikkisä, vapaa ja spontaani itsemme rapsuttaa ihan heti, kun jokin vähänkin puristaa. Ja niin kauan, kuin jokin puristaa.

Tämä kaikki on syy olla onnellinen. Meidän oikea persoonamme kiinnittää meidän huomiomme itseemme juuri nyt, ja vain nykyhetkessä. Se kehottaa meitä päästämään irti itseämme tuhoavista säännöistä ja rajoituksista, joita menneisyyden tapahtumat ovat saaneet meissä aikaan, ja vain kokemaan omat tunteemme juuri sellaisina, kuin ne ovat juuri nyt. Meidän ei enää tarvitse pelätä virheitä. Me huomaamme, että nykyhetkessä on vain onnellisuus ja yhä lisääntyvä vapaus olla oma aito itsemme.

käytiin paskalaitoksessa ja muuten ihan vitun hyvät aromit

:Þ

Vihdoin 16. Kevarikortin vois suorittaa heti keväällä :)♣♥♦♠

"Jätä minut rauhaan" oli ahdistunut ja tuskainen pyyntömme silloin, kun olimme riippuvuutemme kierteessä. Me kaipasimme kokea tuskamme yksin, tehdä salaisuutemme yksin ja kokea häpeämme yksin. Silloinkin, kun sairautemme lepäsi, me olimme yksin. Me emme osanneet kuulua ihmisten joukkoon, emmekä aina edes kokeneet itseämme ihmiseksi. Mutta yksinäiseksi me koimme itsemme, kunnes heittäydyimme riippuvuutemme lämpimään syliin. Ajan mittaan tästä sylistä tuli meille salainen helvetti, ja sielläkin me olimme koko ajan yksin.

Nyt me osaamme ainakin ajatella, että meidän kaikkein suurin yksinäisyytemme ei ilmennä kaipausta siitä, että joku toinen täyttäisi elämämme. Me tiedämme, että vaikka saisimme tänään täydellisen vastauksen hetken yksinäisyyteen, se olisi huomenna odottamassa meitä. Meidän suurin kipumme on kaipuuta meidän aidon ja todellisen itsemme luokse. Ennen me emme osanneet ajatella, että yksinäisyyden kokemukset jalostaisivat ja puhdistaisivat meitä. Nyt me tiedämme, että me tarvitsemme juuri niitä, jotta löytäisimme oman itsemme. Olen usein kokenut itseni hyvin yksinäiseksi ja surulliseksi, mutta olen samalla tiennyt, että kukaan ei voi ottaa sitä kokemusta minulta pois. Vaikka saisin sen mitä kaipaan, olisin edelleen yksinäinen. Noiden tilanteiden hiljainen ja nöyrä kohtaaminen on aina antanut levon ja uuden onnellisuuden. Kohtasin sen, mitä eniten kaipasin - oman itseni, entistä lähemmin, rakastavammin ja suloisemmin.

Mutta meidän yksinäisyydellemme voi olla toinenkin syy. Me olemme saattaneet särkyä niin pahasti lapsuutemme tai aktiivisen addiktiomme aikana, että me emme enää tahtoisi särkyä lisää. Me olemme niin rikki, että vielä lisää rikkoutuminen olisi meille aivan liikaa. Me olemme voineet menettää uskomme siihen, että joku pitäisi siitä, että tulemme kohti ja avaamme itsemme. Me olemme olleet vain tiellä; ensin lapsuudessa vanhempiemme tiellä, ja addiktion keskellä olevina me koimme olevamme lähes kaikkien tiellä. Meitä on voitu kohdella niin julmasti, että hyvästä syystä me tahdomme säästyä uusilta julmuuksilta.

Se on turvallista, mutta silloin me jäämme uhrin asemaan. Me olemme olleet uhreja, joskus suurenkin julmuuden uhreja, ja se on niin raskasta, että se saa meidän surullisen hahmomme laahustamaan ääneti, jotta muut eivät vain hoksaisi hyljätä meitä. Mutta nuo kokemukset ovat menneet. Niiden muistot ja niiden synnyttämä rikkinäisyys voivat olla vielä jäljellä, mutta silti meidän on siirrettävä uhrin kaapua syrjään. Muut ihmiset eivät voi täyttää meidän kaikkein syvintä yksinäisyyttämme, mutta he voivat jakaa paljon muuta meidän kanssamme. He voivat tehdä elämämme iloiseksi. He voivat auttaa meitä kohtaamaan kaikkein syvimmän yksinäisyytemme, erityisesti jos he tekevät samanlaista matkaa kuin me. Me voimme jakaa heidän kanssaan niin paljon ja niin syvältä, että se koskettaa meidän lohduttomimpiakin paikkojamme. Silloin me huomaamme, että me elämme koko ajan kahdella tasolla: yksin ja yhdessä. Silloin kun olemme yhdessä, jokainen on kuitenkin yksin, ja silloin kun olemme yksin, olemme kaikkeuden osa, ja kuulumme siihen syvimmällä mahdollisella tavalla. Me voimme olla yksin, mutta emme enää yksinäisiä.

Tässä hetkessä eläminen on paranemisen elinehto ja elämän virtauksesta nauttimisen edellytys. Tässä hetkessä eläminen on huomion kiinnittämistä siihen, mitä me olemme tekemässä. Se on silmien avaamista ympäristöllemme, korviimme kantautuvien äänien tiedostamista, tuntoaistiemme välittämien tuntemusten kokemista ja - omasta tietoisena olemisestamme tietoisena olemista.

Jos me kävelemme ja ajattelemme päämääräämme, me emme ole tässä hetkessä, vaan jossakin olemattomassa paikassa ja ajassa. Jos me kaipaamme takaisin lähtöpaikkaamme, olemme kadonneessa menneisyydessä, jota ei enää ole missään. Ajatuksiimme uppoutuneena me kadotamme matkamme kukkivat kukat, kellastuneet ja sateen piiskaamat lehdet, kenties muukalaisen jolla olisi meille tärkeä sanoma kerrottavaksi. Me emme huomaa poimia maasta jonkun pudottamaa hienoa avainta. Itse löysin tien varresta niin hienon avaimen, että nimitin sen elämän avaimeksi, ja pidin sitä hetken aikaa mukanani muistuttamassa, että elämäni avaimet ovat vain tässä ja nyt. Avaimemme ovat katselemisessa, kuuntelemisessa, tuntemisessa ja kokemisessa, ja ne voivat tapahtua vain, kun kiinnitämme huomiota siihen, missä ajatuksemme ovat.

Tapaan silloin tällöin näiden sivujen lukijoita. Olemme ehkä ensin vaihtaneet muutamia sähköposteja, ja sitten sovimme tapaavamme jossakin. En enää ajattele näitä tapaamisia etukäteen. Ne tulevat sitten kun tulevat ja virtaavat siten kuin virtaavat. Aikaisemmin mietin etukäteen, mitä haluaisin kysyä tai sanoa. Tapaamistilanteessa nuo ennalta mietityt ajatukset olivat vain häiriöksi ja niihin keskittyminen tai niiden pois mielestä pudistaminen veivät minua pois tilanteesta. Ilman ennakko-odotuksia tapahtumat saavat virrata vapaasti, ja tapaamisista on tullut rikkaita. Nyt kohtaan elävän ihmisen ja yritän ottaa hänet vastaan sellaisena kuin hän on. Ja kun tapaaminen on ohi, se on ohi. Sitten elän uudessa hetkessä.

Tässä hetkessä eläminen vaatii sitä, että me kiinnitämme huomiomme siihen, mihin me kiinnitämme huomiomme. Että me päästämme irti siitä, mikä ei enää ole tai vielä ole, ja olemme itsemme kanssa siinä, missä me olemme. Usein käytetty sanonta on virtauksen mukana meneminen, englanniksi go with the flow. Se voi tapahtua vain juuri tässä ja juuri nyt. Eikä sen luontevuus vähene siitä, että me kiinnitämme siihen huomiota. Päinvastoin, vasta silloin me osaamme palauttaa itsemme takaisin itsemme luokse, siihen mitä me olemme tekemässä, ajattelemassa, sanomassa, kokemassa - tähän virtaavaan nykyhetkeen. Silloin me olemme itsemme kanssa, ja huomaamme, kuinka rikas ja yksityiskohtia täynnä oleva kokemus elämä on, ja kuinka luontevasti se virtaa. Me olemme tässä hetkessä, kun kiinnitämme huomiomme siihen, mihin me kiinnitämme huomiomme. Me voimme tehdä niin vain tässä hetkessä, ja pelkästään se tuo meidät nykyhetkeen, vaikka emme muuten osaisi siinä ollakaan. Mutta se on hyvä alku.

Olimme tulleet saunasta, ja olimme juuri pukuhuoneessa. Anu siinä mietiskeli omiaan, ihmetteli ja katseli. Minä (äiti) kysyin Anulta, että mikäs sinut noin pysäytti... Anu mietti, ja tuumasi, että "no, isi on poika, koska isillä on pippeli. Tommi on poika, ja Tommilla on pippeli. Minä oonkin tyttö, koska mulla on vaan peese.

Pihalla "tuhmat pojat" uhitteli. Tuukka otti ison kepakon käteen puolustukseksi. Pojat ivasivat: "Mikäs pikku risu sulla on kädessä?". Tuukka siihen: "Teitä ei sitten varmaan haittaa, jos mä vähän lyön teitä tällä niin sanotulla pikku risulla"