IRC-Galleria

Olen käymässä v.loppuna pitkästä aikaa kotipuolessa Pohjanmaalla. Pitäähän sitä välillä käydä kattoos miten vanhukset jaksaa:) Itseasiassa menin juhlimaan veljen kaksoistyttöjän 7vuotis synttäreitä! Ihan täs alkaa tuntemaan ittensä vanhaksi kun noi tenavat kasvaa niin nopeasti!

Lauantaina tapahtui myös jotain mitä suku on varmaan odottanut jo muutaman vuoden tapahtuvaksi. Veljeni ja hänen avovaimonsa jotka ovat olleet yhdessä vuodesta - 96 menivät naimisiin!! He eivät olleet etukäteen kertoneet kuin kolmelle ihmiselle mitä lauantaina tulee tapahtumaan! Yhtäkkiä taloomme tuli pappi ja veljen avovaimon sisko laittoi musiikin soimaan ja niin heidät vihittiin meidän olohuoneessa! En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon ihmisiä itkevän ilosta! Jopa meidän isä oli silmät ihan punaisena. Siitä on näköjään tullut pehmo vanhetessa.

Ilta ja yö meni, että lähdettiin juhlimaan 20 hengen voimin yökerhoon häitä! Vanhukset jäivät monella lapsenvahdiksi ja ns. "nuoriso" pääsi pitämään hauskaa! Nämä bileet mä muistan kyllä kauan!

V.loppuna tuli kyllä iloinen mieli! Hetkeksi unohti kaikki murheet ja huolet; olin vain iloinen kahden ihmisen puolesta, jotka vaihderikkaiden vuosien jälkeen viimmeinkin saivat toisensa!

Vietin aivan ihanan viikon Espanjan lämmössä Los Pacosissa. Lämpötila oli koko ajan yli 30 astetta. Söin hyvin koko viikon ja pääsin mereen uimaan. Naapurissamme oli uima-allas käytössämme koko viikon! Se oli luksus loma ihanien kavereiden kanssa. Unohtui viikoksi kaikki paska ja stressi! Onnistuin rentoutumaan heti kun pääsimme lentokoneesta pois. Nyt olen taas täällä sateisessa Suomessa.. plääh.

Nyt kun on viikon ollu Suomessa ja käyny koulua niin on alkanut taas ahdistaa ja masentaa. En tiedä syytä.. Tai syitä on useita mutta ei saa ajatuksia kasaan ja selkeään järjestykseen, että niitä voisi eritellä.

Yksi syy on tietysti, että menetin erään ihmisen. Omaa syytäni se oli... En ole hyvä ihmissuhteissa. En tiedä tulenko koskaan olemaankaan. Jostain tulee aina ahdistus joka alkaa kalvamaan sisintäni. En tiedä syytä siihen. Ensimmäisenä tulee stressi, että pitäisi olla tietynlainen, jakaa kaikki yhden ihmisen kanssa, tehdä kaikki yhdessä ja lopulta se kasautuu minulle ylivoimaisen vaikeaksi. En tiedä miksi.. Ehkä joskus pitäisi antaa vain mennä ja katsoa mitä tuleman pitää. Mutta ei pysty. Olen kai liiaksi taivaanrannan maalari joka tyytyy vain haaveilemaaan, eikä uskalla toteuttaa. Ehkä joskus tämä ihminen pystyy antamaan minulle anteeksi. Ainakin toivon ja uskon niin.

Mä en oikein tiedä miten saisi itsensä pirteämmäksi... Dokaaminenkaan ei enää auta... Se on ollut helppo ratkaisu aina ja siihen lisättynä bailaaminen. Nyt pitäis varmaan vaan keskittyä liikuntaan ja kouluun jos vain saisi motivaatiota jostain. No huomenna on matka Pohjanmaalle kotia käymäs mutta sekin uhkaa muuttu stressaavaksi matkaksi.. Liikaa velvotteita. Pitäisi nähdä vaikka ketä ja on vain yksi kokonainen päivä.. huoh.. no elämä on...

Ihmisen pääkoppa on kyl arvoituksellinen. Jotkut kestävät elämän paremmin ja jotkut todella huonosti. Mutta mistä se johtuu? Kasvatuksestako, geeneistä, kohtalosta vai omasta itsestäänkö? Ehkä loppu peleis se johtuu kaikista noista ja vielä monesta muustakin asiasta mutta silti. Onhan se niinkin että täällä maailmassa onnen antimia ja hyvää oloa aika raukkamaisesti jaetaan.
Itse en mielestäni ole kovin vahva ihminen. Toisaalta olen. Minusta tuntuu välillä että pärjään tässä maailmassa paremmin yksin. Toisaalta se voi olla vaan harhaa. Harhaa siitä että ei tarvitse ketään päästää liian lähelle itseään tai omia ajatuksiaan. Toisaalta voihan olla että jotkut ovat luotuja kulkemaan tämä maailma yksin. Olen tietysti vain 22 vuotias. Ehkä minkäin löydän paikkani täältä maailmasta ja saan rauhan.
Onneksi on keksitty musiikki. Sen avulla on hyvä rentoutua, iloita ja surra. Jos maailmassa ei olisi musiikkia niin tämä paikka olisi varmaan maan päällinen helvetti!

Onpas taas kulunu aikaa kun tänneki on tullu kirjoiteltua.. Pääs tuntuu olevan niin paljon asiaa mutta kuitenkaan ei oo mitään sanottavaa. Johtuu varmaan siitä, että kaikki päässäni on niin epäjärjestyksessä.
Tulin eilen illalla tänne maalle rauhoittumaan ja hiljaisuutta todellakin sain; vähän liikaakin. Koko päivä ollut yksin kotona. Mihinkään ei oo päässy kun ei ole ollut autoa käytössä. Tuntuu että tarvitsisi keskustelu seuraa pikku hiljaa. Ristiriitaista miten nautinkaan yksin olosta mutta en kumminkaan nauti. Hmm.. Olisiko aika hankkia aika psykiatrille:D No ei sentään ihan vielä..
Tämä kesä on ollut todella outo. Tuntuu, että en ole ehtinyt tehdä muuta kuin töitä ja suremaan. Paitsi nyt on ollut pari/kolme viikkoa että välillä on tullu oltua viihteellä oikein kunnolla. On kyllä tehnyt ihan hyvää. Maanantaina mulle iski stressi oikein kunnolla. En saanut nukutuksi ja kaverit valitteli hiljaiseksi. Vähästä mun stressi kyl johtuu mutta se iski niin totaalisesti, että koko ajan on ahdistava olo. Jos mulla olisi vähänkin enemmän rohkeutta niin nostaisin vähän opintolainaa, pakkaisisin ja lähtisin pois Suomesta. Enkä kertoisi kenelläkään mitää. Porukoille voisin viestin pistää kun ne alkaa kaipaamaan että kaikki on OK. Sais jäädä koulu ja kaikki mahdollinen taakse.. Mutta järki ei anna periksi.. Pakko on hankkia joku ammatti.. PRKL.......
Toivottavasti huomenna olisi vähän vauhdikkaampi päivä. Muuten pompin kyllä seinille! Tai siis sinänsä sama.. ei mua jaksa kiinnostaa juuri mikään tällä hetkellä.. Olis kiva puhua jonkun kans vaikka jotain pientä small talkkia niin seki olis parempi ku televisio ja netti.

Huomista odotellessa....

Pää räjähtää! Väsyttää!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tänään on ollut jotenkin outo olo. Todella surullinen sellainen. Yritin pakottaa itseni tänään lenkille mutta en päässy sängyn pohjalta mihinkään. Laitoin sit vähän melankoolista musiikkia soimaan ja vain makailin... mutta omatunto soimaa heti kun yrittää liikaa rentoutua. Mun kroppa ja mieli käy niin ylikierroksilla että koko ajan pitäis vain tehdä jotain, eikä saisi vain olla..

Kesäki tuntuu menevän ohi. Tuntuu etten saa nykyisin mitään aikaan. Toisaalta huvittais tehdä vaikka mitä mut pää tuntuu painavan aina tonnin kun yrittää ulko-ovesta ulos. Kyllä mä sitten pääsen vauhtiin ku pääsee ulos asti mut se vaatii ponnisteluja.

Perjantaina ajattelin käydä haudalla. Tulee tasan kaksi kuukautta aikaa tapahtuneesta. Pitäisi päästää irti mut mieli ei anna. Jotenkin aina pyörii mielessä mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta toisaalta elämä jatkuu vaikka ei sitä itte jatkaiskaan. Joten pakko yrittää ettei se mene ihan ohi.

Toivottavasti v.loppuna tulis hyvät säät. Haluaisin lauantaina kiertälemään Suomenlinnaan kun en ole siellä ikinä ollut. Illalla olisi sit kiva lähtee bilettämään jos nyt sais kavereitakin mukaan.

Hyvät kesänjatkot kaikille jotka tätä lukevat!

Tänään on ihan päällä lyöty olo.. Kuukausi sitten sain puhelun; puhelun jota ei ikinä olisi pitänyt tulla. Yhdessä hetkessä voi maailma muuttua suunnattomasti, yksi teko voi muuttaa kaiken mitä piti itsestään selvyytenä..
Elämän arvostus on noussut.. Onhan tämä paska paikka elää ja vaikuttaa mutta pitää yrittää edes; pitää antaa itselleen mahdollisuus.
En tuomitse vaikka sain elämäni kauheimman puhelun, jokaisella ihmisellä on itsepäättämis oikeus elämästään. Ehkä karu asia mutta totta. En voi edes allekirjoittaa, että se on itsekäs teko. Tai onhan se toisaalta mutta kuka meistä voi tuomita asian. Jos jollain niin paha olla, että ei halua elää niin mikä olen häntä estämään.
Syvä suru ja ikävä jäävät mutta eiköhän niiden kanssa opi elämään. Toivon sydämestäni kalle, että perheesi pääsee jaloilleen. Niin toivot varmaan sinäkin. Olihan meillä hyvä juttu tuokio haudallasi tänään. Eikö?

Vähän parempi olo aina välillä.. mutta ei sit kumminkaan.. aina jossain vaiheessa pimeys saa kiinni ja unet valtaavat mielen... hassua miten toinen ihminen oin voinut vaikuttaa elämään niin paljon..
Paljon on ikävää sattunut tänä keväänä/kesänä.. ja tää kesä on vasta alussa.. ei voi muuta sanoa kun tästä se ei ainakaan pahene; tai ei sanota vielä mitään...

Tänään haudattiin Kalle.. Tilaisuus oli todella kaunis ja varsinkin ohjelmanomero missä katsottiin kuvia Kallen elämästä ja Sigur Ross soi taustalla.. Silloin iski mileen iso kysymys, joka ei varmaankaan ikinä lakkaa vaivaamasta; MIKSI?
Kaikki mihin ryhdyit onnistui.. kaikki paitsi loppujen lopuksi oma elämäsi. Miksi olit niin ankara itseäsi kohtaan? Mikset voinut kerrankin myöntää, että olet heikko.. MIKSI ET??
Toivottavasti et tuntenut itseäsi hylätyksi viimeisinä hetkinäsi.. Tajusitko kuinka moneen elämään vaikutit ja moniko sinua jäi kaipaamaan?
Istuimme iltaa kavereittesi kanssa.. Äkkiä lueteltuna mukana oli: Antti, Tatu, Rebecka, Samu, Juho, Laura, Mimi, Matula ja paljon muita jotka sinut tunsivat.. Tajusitko kun ammuit itsesi kuinka tyhjän aukon jätät elämäämme vai etkö miettinyt asiaa loppuun asti?
Ajattelen, että niin täytyy olla; et ajatellut selkeästi. Olit liian ahdistunut.. mutta toivon, että nyt jos näet minut ja tämän kirjoituksen tajuat kuinka sinua rakastettiin. Onneksi sain tuntea sinut ja viettää kanssasi monen monta iloista vuotta johon mahtuu LOISTAVIA muistoja...
IKUISESTI SINUT MUISTAEN JA KAIVATEN.. Serkkusi Niko

Ei tuskas kauan kestänyt,
kun luotamme lähdit sä nyt
vaik olit joskus poissa
muissa maailmoissa
olit aina luonamme
nautit rakkauttamme
sen ehkä aina tiesit
kuinka paljon merkitsit
vaan koskaan emme sanaakaan
rakkauttamme ollenkaan
tunustaneet milloinkaan
sut muistan ainiaan