IRC-Galleria

Näissä paukkuvissa pakkasissa on aivoja jäädytellessä tullut mieleen kaiken näköistä.
Tulihan tuossa jokin aika sitten todettua Jannen kanssa että Airalla ja Marco B:llä on selvästi suhde. Aivan selvästi. Todisteiden puutteessa olemme kuitenkin asiasta vaienneet.
Ja nyt saan surmani, koska Jannen mielestä tätä ei olisi saanut vielä paljastaa, nyt jää hyvät rahat tienaamatta lööppilehdiltä. Tosin, onkos sitä joskus joku voinut todistaa että kyseiset lööppilehdet todella lähettävät lupailemansa palkintorahat juorujen kertojille? Vaietaan siis jatkossakin. (ja prkl kuulkaa jos luen tästä seuraavasta lööppilehdestä jonka näen, silloin te olette tuhoon tuomittuja!).

Tuli muuten mieleen, että jos muutamat asiat toteutuvat, ei erinäisiltä konflikteilta postilaatikolla voida välttyä. Ottaen siis huomioon että kyseiset kilpailevat heimot päätyvät postilaatikolle samaa aikaa.
Kuitenkaan ei suurempia huolia tulevasta asutuskaavasta kannata kantaa, allekirjoittanut on ottanut huolellisesti selvää kaupan olevista aseistuksista ja itse tehtävistä pommeista. Ei tarvitse kantaa huolta siitä, että se olisi meidän talomme joka ensimmäiseksi tuhoutuisi tässä naapurisodassa.
Pakko myöntää että kirjoittaneella on viime aikoina pyörinyt muukin mielessä kuin vain postilaatikkokonfliktit. Onhan noita suurempiakin huolia, tuppaa näet jokaisesta asiasta löytymään huonoja puolia, jopa tulevasta löhölomasta Phuketin hiekkarannoilla, kaksi viikkoa on nimittäin melkoisen pitkä aika näin kun ryhtyy ajattelemaan. Ikävään voi kuolla, huomaatte sen kyllä kun en palaakkaan reissusta hengissä. Kuolinsyyksi voidaankin luultavasti silloin todeta ”ikävä-tsunami”.

On muuten viime aikoina tullut kiinnitettyä huomiota ihmisten käyttäytymiseen, varsinkin stressaantuneiden ja muuten vain jännittyneiden ihmisten. Ehkä alkaa jo muutamia tuttujani ärsyttää tätimäisyyteni, joka kerta isken pöytään saman kysymyksen; onko kaikki nyt ok? Olen nimittäin ruvennut huomaamaan etteivät ihmiset jaa asioitaan, vaikka niin pitäisi tehdä.
Enkä nyt tarkoita että itseään pitäisi millään lailla jaella, niin henkisesti kuin fyysisestikään, meinaan vain sitä että useat sulkevat asiansa liiankin tiukasti sisäänsä. Ei se nyt niin pahaa voi olla vastata ”mitä kuuluu?” -kysymykseen jotain muutakin kuin ”ihan hyvää”. Kuinka monelle oikeasti kuuluu vain ”ihan hyvää” ja jos kuuluu, niin minkä takia? Turha tulla valittamaan kun keskustelu kuivuu rakoon, vaikeahan sitä on edetä ”ihan hyvästä” mihinkään suuntaan.
Jos vastaa vaikka ”ihan hyvää, hirveä nälkä” voi puheeksi ottaa vaikka ruuan tai muuta vastaavaa. Keskustelu on sitä että on jotain mistä keskustella. Tietenkin siihen vaaditaan myös kaksi osapuolta (tosin, edellisessä tekstissä mainittuja itsenään puhuvia mummoja ei nyt oteta laskuihin). Voihan sitä vaikka jakaa ajatuksiaan kissalleen. Niin minäkin teen ja uskokaa pois, jos Sissi osaisi puhua, te pitäisitte minua aivan hulluna.

On tässä viimepäivinä tullut mietiskeltyä tätä hyvinvointiyhteiskuntaamme, onhan se upeaa että kaikki pelaa noin päällisin puolin, mutta tarvitaanhan siihen valveentuneiden kansalaistenkin apua. Se tuli osoitettua viime viikonloppuna kun kävelin rakennustyömaan läheisyydessä. Yleensä en hirveästi ympäröivää maailmaa silmäile, mutta silti silmääni pisti takki aukinaisena, ilman paitaa maassa sammuneena makaava juoppo. Mieleeni juolahti kysymys mikä ihmisiä vaivaa? pakkasta oli hulppeat 23 celsius astetta ja ihmisiä käveli ohi jatkuvasti. Enpä siinä vaiheessa enempää jäänyt päätäni vaivaamaan vaan reippaana tyttönä soitin paikalle ne kivat ambulanssisedät jotka korjasivat ystävällisesti hiukan huonossa jamassa hengailevan sedän kyytiinsä. Niin että olkaa hyvät vaan sinne jonnekin.
On sitä muutenkin tullut kummasteltua ihmisten suhtautumista nykypäivänä. Eräskin tuttuni heitti ihan vain vitsillä minulle ”palkita naamas päälle ja tukehu siihen” kun sanoin että voin hiukan huonosti. Niin että kiitos vain, mutta enpä usko.
Eikä siinä kaikki, on tuo lähimmäisen rakkauden käsitekin tuntunut unohtuneen jo, ainakin siltä tuntuu kun on tätä meininkiä viime aikoina katsellut. Eikä ”käännä toinen poski” –aate taida tänä päivänä paljoa enää päteä, ei ainakaan siinä vaiheessa kun kaikki heiluvat kaupungilla pamput lahkeessa ja veitset taskussa. Olen ruvennut miettimään pitäisikö minunkin kulkea sellaisen varustuksen kanssa, siis ihan vain oman hyvinvointini vuoksi.

Onhan kaiken näköiset karkki- ja herkkulakotkin oman hyvinvoinnin puolesta ylläpidettyjä. Moni tulee kysymään että mikset syö karkkia tai sipsiä, yritätkö laihduttaa? En yritä, en todellakaan, mutta on kiva tietää onko tahdonvoimaa ja itsekuria sellaiseen. Ja pakkohan se on myöntää, pidemmän päälle ei hirveästi edes tee mieli tuollaisia herkkuja.
Mutta on muuten uskomatonta, minkälaisia keskusteluja sitä ruuasta saakaan viritettyä, se tuo ihan uusia piirteitä esille tutuista. Onhan sekin jännää ettei joku juo kuin kevytlimua tai että joka rakastaa kotiruokaa yli kaiken. Makunsa kullakin ja se kertoo ihmisestä. Tosin tästä voi jo vetää jonkinasteisia johtopäätöksiä henkilöistä jotka arvostavat nykyajan pikaruokaravintoloita ja johtopäätösten tekeminenhän ei ole hyvästä.
”Kaikki on suuhun pantava!” Totesi ystäväni kun kerroin että elämä sujuu nielaistavan hyvin. Kyllä se alas liukuu ja tottahan tuo on, kaikkea on maistettava. Olisihan se tylsää jos päivästä toiseen pysyisi samassa ruokavaliossa, näin siis ruokailumielessä että myös elämänohjeita antaen. Mihinkäs sitä ihminenkään elämässään pääsisi jos ei joskus mausteita käyttäisi, loppujenlopuksi voisi harmittaa kun olisi kaikki ne vaihtoehdot jättänyt käyttämättä. Enkä tarkoita että kaikki maistuisi hyvältä, mutta mitään ei voi menettää. Rohkeutta tarvitaan niin sushin maistamiseen kuin elämässä etenemiseenkin.

Antoipa samainen ystävä minulle toisenkin ajatuksen, sellaisen jota en aikaisemmin ollut tullut edes ajatelleeksi. Kerroin hänelle kirjoittavani (taas) ja hän totesi että varmasti kirjoitan hänelle kirjepommia, aluksi minua nauratti kovin mutta pidemmän päälle ajateltuna kirjepommejahan lähetellään joka päivä. Enkä nyt tarkoita kirjaimellisesti kirjepommeja, vaan vain noita normaalin elämän kirjeitä, tekstiviestejä ja muunlaista viestintää. Onhan se aikamoinen pommi ihmiselle saada puhelu jossa kerrotaan sukulaisen kuolleen tai kirje, jonka ystävä jättää viimeiseksi muistoksi itsestään. Nykypäivänä on pommeja niin monenlaisia ja tietämättäni olen minäkin usean saattanut liikkeelle lähettää. Sellaisia pommeja on monta jotka voivat sinut tiputtaa täysin, räjäyttää sisältä ja pirstoa pieniksi palasiksi. On pieniä ja suuria ja niitä sataa taivaasta joka ikinen päivä. Jokainen voi henkilökohtaisesti miettiä omia pommejaan. Ja turha onkaan väittää että sinä olet vain kärsivä siviili suurvaltojen sodassa, jokainen laukaisee pommeja joka päivä kaikille läheisille ihmisilleen tietämättä siitä mitään. Ja vaikeatahan onkin tietää että loukkaa toista sattumalta heitetyllä sutkautuksella, sillä ethän sinä sitä oikeasti tarkoittanut.
Myönnettävä silti on, että tämä sota jota nykypäivänä käydään, on niin henkistä, ettei siltä voi välttyä yksikään, ja turha on tulla väittämään että olet vain siviili vailla suojaa. Jokaisella on ne välineet ja taidot, jolla sydäntä pirstovia pommeja rakennetaan, ja jokainen tietää mihin sellaiset pudotetaan. Pitää siis vain puskea etulinjassa pystypäin ja kirota niin perkeleesti. Sen ei luulisi olevan vaikeaa Suomalaisille. Prkl.

On sitä muuten tullut kummia stereotypioita minullekin, heti kun puhe kääntyi painonnostajanaisiin, totesin heidän näyttävän aina ihan rekkalesboilta (enkä nyt siis millään tavalla halua loukata kumpaakaan osapuolta). Sitä on vain vaikea noudattaa ”tutustun ennen kuin tuomitsen” ajatusta, läheisten kertomat asiat ja heidän mielipiteensä tuppaavat vaikuttamaan vahvasti omiinkin ajatuksiini. On minullakin monesti käynyt niin että olen pitänyt jotakuta aivan typeränä vain sen perusteella mitä ystäväni ovat sanoneet ja usein on henkilö osoittautunut aivan mukavaksi. Kaipa se vain kuuluu nykypäivään, pitää oppia tottumaan siihen ja ruveta miettimään omaa käytöstään sillä mielellä, mitä muut sinusta sitten kertovat ja millaisen kuvan itsestäsi tulet kuulopuheiden kautta antaneeksi.

Väillä ahdistaa Riihimäen pienuus ja voin vannoa, etten todellakaan ole ainoa. Kavereiden kanssa mietimme tätä koulussa ja moni sanoi samaa. Lisäksi ystäväni surkutteli sitä, ettei Riihimäellä ole ketään häntä varten, olisihan hän sen ainokaisen jo muussa tapauksessa löytänyt. Fiksuna tyttönä muistutin siihen väliin että kuitenkin kaupunki on noin 60 000 asukkaan kunta, eli valikoimaa luulisi olevan aivan riittoisasti. Masentuneena ystäväni tokaisi hiljaa että kyllähän häneltä elämän nainen löytyy, ja tottahan toki, onhan hänellä se nelipyöräinen kaunotar. Siinä on vain se paha puoli, ettei kyseinen leidi pistä vastaan vaikka paikkakuntaa vaihdettaisiinkin. Sitten on näitä toisenlaisia neitejä jotka kyllä pistävät vastaan jos kyseinen ystävä hurauttaa toiselle puolelle Suomea. Kuitenkin, kiitos nykypäivän tekniikan, ei yhteyden pitäminen sittenkään ole mahdotonta.

Kuitenkin onhan se pakko todeta että vaikka sitä kuinka miettii ja kaipaa muualle, on tästä pienestä pääteasemasta vaikea lähteä pois. 15 vuotta on pitkä aika, mutta loppujen lopuksi kai sitä voisin kauemminkin näitä katuja katsella. Ihmisistä en sitten mitään mainitsekaan, jääköön omaan arvoonsa ilman minun johtopäätöksiäni.
Riihimäki hiljenee Luojan kiitos.

plapla. :>