Mistä tunnistaa itsensä, kuin maailmasta jonka ympärillään näkee, millä tavoin me sitä luomme? Toistamalla mistä tulemme, olisi kummallista ajoittain katsoa maailmaa - ei aina muiden valossa (niidenkin), mutta kaunein sävyin, riisuvin jotta hetki eläisi riippumatta menneestä ja tulevasta.
Sieltä löytää kaiken kielen kärjellä, solmut jotka ovat jääneet hiertämään, sanat jotka niin helposti jäävät sanomatta. Lauseet joita osoittaa tyhjyydelle kun ystävä mielessään ei ollutkaan todistamassa kauneinta matkaa, pallon lentoa jota fysiikka vain kuuntelee.
On muutakin, sillä miksi muuten aine liittäisi aistit yhteen, tuottamaan sen tuoksun joka leijuu keväisen puiston iltapäivässä kun laskit juuri karviaisen huulillesi, tai suolaisen salmiakki pääkallon joka kielelle suli. Kun katsoo silmiin ei tarvitse olla suussa mitään, kuin luomet kiinni voi nähdä samat unelmat, tunteet joilla oikeasti puhumme.
Maailma on kummallinen paikka tänään ja sitäkin mielenkiintoisempi näyttämö ihastella tämän mahdollisuuksia epävarmuuden ja välinpitämättömyyden ristitulessa. Kitka tekee ihmeitä, kuin alati eteenpäin työntyvä muutos jolla on aallonharja, rytmi jota kuunnella synkassa, yhdessä. Se päivä kun aurinko koskettaa kasvoja tai lätäkkö ei ole taas yksi kierrettävistä voi olla se elämän tärkein päivä, hyvä syy ottaa aika hetkeksi itselleen. Jotta olisi mitä antaa, minuus.
Kuka sinä olet?
Un bel di vedremo
Uusimmat blogimerkinnät
- 0:55 yö, pimeää, tyhjää 03.06.
- Alfanainen? 18.04.
- Your face is my space 16.04.
- Älykkyys ei ole katoava luonnonvara, rohke... 16.04.
- Rakkaus on ihme jonka tyhmät ihmiset ... 16.04.
- [Ei aihetta] 16.03.
- Matti 20.02.
- Zevolution 19.09.
- Päivityksiä maailmamme tilasta 1. 02.01.
- Soutaa 07.01.