IRC-Galleria

Kysy minulta 3 kysymystä ja minun pitää vastata niihin jokaiseen.

Kummallista unta..

Jokin retkikunta matkalla kaivannoille, ja sinne pääsi vain kannibaalien metsän kautta. Eteenpäin pääsi ainoastaan liaaneilta toiselle, ja ne olivat piikkien peitossa. Puuta vielä suojeli vihaiset muurahaiset ja nä pisteli kädet mohkuroille. Viimeisen liaanin jälkeen piti pudota - kuinkas ollakkaan piikkikasaan - josta paikkaamisen jälkeen retkikunta oli valmis eteenpäin kohti luolia.

Ne olivat ahtaita, ja ei kauaa mennyt kuin alienmaisen nopeat otukset salamana viiltelivät yhden jos toisenkin jäsenen. Säästyin kun en rynnännyt ulos vaan annoin otuksen raadella paniikissa luolansuulle pyrkivät.

Uni siirtyi.

Olensaanut siivet, tai pärräilen jollain kopterilla sähkölankojen ja maantien vilskeen välissä. Päädyn Plegon pihaan jossa hän näkee minut ja juoksee ilolla vastaan. Kohta pihaan ajaa Neumann perin huonolla tyylillä, on ajaa päälle. Hetken oloni on hänen kanssa unelmien täyttymistä, vierellä oloa. Hän näyttää tekemäänsä sarjakuvaa, pelkillä kynillä tehnyttä sivua jossa kuvat liikkuvat kauneimmin kun mikään ikinä, juoni ei etene, mutta se on kaunista. Hän on kohta aidan takana, koulussa.. joku taidepainotteinen. Hänen hampaansa on yhtäkkiä silmäänpistävän reikäiset ja lähes mustat, ja kuin vanhentunut neli, viisikymppiseksi. Hän sanoo ilkeitä asioita, eikä kohta näe minua kun rientää koulunsa käytävillä. Hän juttelee jonkun jätkän kanssa, lävistetty, näyttää jotain tekemäänsä - en näe mitä se on, mutta ei voisi olla mitään häntä kauniimpaa, nerokkaampaa. Olen vielä hänen vierellään mutta käytävälle tulee toistaan kirkkaampia egoja.. ja olen vaiti, kuin kauhussa luolassa - en pysty liikkumaan, pelastamaan meitä.

Heräsin, ja luulen päässeeni irti.

Hitto, vaikuttaa siltä että tuolla kirkaslampulle alkaa olemaan käyttöä, kuin posket ois halvaantuneet tuonne jonnekin - tai sitten olen vain "aamu"pöhnässä. Kirjastossa, nyt, voisi tarkkailla hymyileekö kukaan.. kuin valottomuus olisi sitonut kahleisiin joka läpipääsemättömänä pilvenä vaimentaa kaikki äänet ja yllättävyydetkin odottavat itseään.

..jonkin aikaa katsottuani, vain pienimmät pojat leikeissään ovat energisimmillään, toisaalta mitäpä muuta voi odottaa. Ne julkiset paikat missä on tänään liikkunut ovat muutenkin olleet hillitsevyyteen painostavia.

Surffailun jälkeen on ollut ilo huomata miten viikonlopun aikana on tapahtunut paljon liikennihtää ihmisten välillä, tutut ovat löytäneet toisiaan tai/joko keskeyttäneet kuivattavia tapojaan. Itseasiassa tämän kommentin tukena on niin tavattujen ihmistenkin tarinat viime viikolta. Paljon sattuu ja tapahtuu, muutos on varmaa.

Olenkohan löytänyt itsestäni kvartaalitalouksisen mallin alati nousevasta kasvukäyrästä, siis ei elimellinen vihje - vaan riippa joka tuntuu seuraavan jokaiseen ihmis-suhteeseen. Sitä tahtoo elää ihmisten kanssa, jakaa hetki jolloin saadaan enemmän kuin viime kerralla.. läsnäoloa, ilmaistua, tunteita. Jos malttaisi nähdä kaveruuksissa, tai oikeastaan enemmän ihastumisissa intervalleja jolloin nämä määreet vähentyvät, suorastaan laimentuvat voisi joku yllättääkkin iloisesti, edes negatiivisesti. Kuin olisin liian ahne ja ylpeä ottamaan muuta vastaan kuin ihmisiä parhaimmillaan.. don´t get me wrong pitäähän sitä levätäkkin ja sallia "ihmeen" tulla, mutta kummallista kyllä levon hetket ovat vähissä kun tällöin näkee kovan kiireen hauskanpitoon.

Olisinpa riittävän vahva jakamaan hetken rakkaan ihmisen kanssa vaikka ajoitus vahvemmalle suhteelle, edellytykset olosuhteissa eivät olisi "ideaalliset". Mutta ei, turhauttaa (a.k.a. vituttaa) että otetaan vähemmän vastaan mitä annetaan, useimmiten toivoisi sen anto olisi edes väärää. Kumpa taipuisi enemmän, vetäytyminen on kuin kiukuttelua jolloin kääntää ennemmin happaman naamansa kuin näyttäisi pienuutensa.

Epävarmana lapsena, sitä tahtoisi miellyttää kaikkia, jopa kriittisyydessään. Parhampia lohdutuksia on että voi jakaa hetken täydessä mitassaan, niin hyvin kuin rahkeet tähän saakka riittävät. Eikä ne oikeastaan vielä kovin pitkälle riitä, parhaimmillaan seura on kuin Lauran painajaisesta.

Kun jossain oikein toden teolla onnistutaan, on se paremman vaihtoehdon sivuuttamista. Pelkäämme totuuden kuvajaista, unelmaa ´itseistämme´ tarpeeksi jotta löydämme aina uudet selitykset, risteykset ja harhapolut. Milläpä muulla tavalla olemmakaan näin Kehittyneitä.

Ainakin toivotaan että katsomme haaveita eivätkä haaveet meitä koska kukapa toivoisi elämää sen jälkeen jos tohtisimme ottaa rakkauden vastaan ja se menisi ohitse, huomaamatta kuin hyljeksien. Parempi pitää lankoja käsissään ja uhrata tulevaisuutta toverillisuuteen, mikäpä parempaa sellaiseen jota kehtaa näyttää kaupungilla.

Joskus eilistä ei muista, tai tekikö sitä tiettyä toissapäivänä.. kaukaisempana tuntuu päivä jolloin paistoi. Vaikka loistettaan ei pakoon pääsisi, aurinko ei paljoa auta kun ainoastaan muistuttaa persoonattomuudestaan. Jos tuota pilvien takana olevaa mötikkää voisi palvoa, sen tekisin. Ei, tähteä ei löydy. Valoa joka ei pysähtyisi epidermiin ainoana hedelmänä D-vitamiinin erittyminen.

Näkisipä ´tapahtumahorisontin´ taakse, onko pimeys omaa sokeutta vai kohtaako enään mustempaa aukkoa.