IRC-Galleria

Blogimerkintä

« Uudempi -
Kaveri kirjoitti äskettäin hyvän päiväkirjamerkinnän masennuksissaan masennuksesta. Sitä on liikkeellä.

Suomessa masennus valtaa jengin viimeistään lokakuussa kun alkaa tulla pimeetä, loskasta, paskasta: vitun ankeeta. Kaamosmasennus dawg, sitä se on. Ihan oikee oireyhtymä, kaks kolmasosaa vuodesta jatkuva vitullinen pimeys ei vaan sovi ihmiselle. Suulberin pitäis paistaa ja lämmittää monestakin syystä. Onhan mahdotonta pysyä angstisena fäggenä kun on nätti sää ja ympärillä kirmaa bikinitsiksejä, neljätoistakesäsiä priimakinkkuja. Hefe tykkää.

Joka talvi sitä tulee muisteltua kesää ja vittuuntuu sen hetkiseen tilaan. Kesällä kaikki oli paremmin. Vuosi sitten kaikki oli makeempaa. Kaks vuotta sitten meininki oli suoraan entouragesta. Kolme vuotta sitten sain vetää koksulainii vapaavalintaisten supermallien häpykummulta samalla kun jessica alba otti syvälle kurkkuun. Näin se vaan menee.

Mutta ei ne asiat nyt vittu niin huonosti ole talvellakaan, pitäis vaan pystyä reflektoimaan omaa tilannetta vähän paremmin. Hyvä että pystyt pysymään positiivisena. Aina kun on omasta mielestään kaulaa myöden skeidassa, pitää vaan löytää niitä hyviä juttuja. Tai sitten vähän jakaa sitä skeidalastia jonkun muun kanssa. Muijafrendi on tosin liiankin helppo etäännyttää näin tekemällä. Päihteet jeesaa hetkellisesti.

Median rooliin tässä kaikessa ei pysty pahemmin ottaa kantaa näin leikkimielisessä kirjoituksessa. Kuulostais lähinnä kornilta. Mutta onhan se totta, että uutisissa on viime aikoina eli aina pyörinyt vitun negatiivissävytteisiä juttuja. Mut mitävittuuheihou? Tajuathan, että maailmassa tosiaan tapahtuu tällaisia juttuja, eikä niitä voi ohittaa. Pitää tietsä herättää jengissä tietoisuutta asioista, maailman tilasta. Ne volttivuffet ja kaikki muut söpöstelyuutiset kuuluu todellakin loppukevennyksiin. Voidaan siten unohtaa kaikki se oikeesti tärkee info ennen kuin lähetys on edes päättynyt. Wadap, meni sittenkin semidiipiksi.

Edellä mainitun kirjoituksen ristiriitasin läppä oli se, kun jäbä itkee siitä, että porukka maalaa piruja seinille, vaikka herra itse taitaa olla useimmiten se, ken kovasti kailottaa kaiken kakkapitoisesta konsistenssista (halusin saada yhden sivulauseen aikaseksi niin, että sanat alkaa aina mun suosikkikirjaimel kool jou). Toisaalta sitten myönnät pitäväs epänormaalin paljon asiasta meteliä. Mikä on ratkaisu? Odottaa parempia aikoja? Odottaa, että asiat muuttuu? Odottaa, että joku tulee ja muuttaa asiat? Snadisti poskeen ja menoks. Huolestuttaa vähän, kun samaa virttä ollaan nyt viserretty (tällä kertaa kirjaimellisesti tsirptsirppien muodossavittuoonkova) jo monta kuukautta. Onko sulla oikeesti paha olla? Voinko auttaa? Voisitko itse auttaa itseäsi? Odottaminen vaan kuulostaa siltä, ettet itse olisi valmis tekemään minkään eteen mitään. Niinku spurgu sano Matiakselle röökin pummattuaan: kaikki on itestä kii.

Suomenruotsalaisten ainaiselle pirtsakkuudelle ja iloisuudelle ei vittu löydy maailmasta vastinetta, tossa komppaan sua. Ei löydy svedua joka ei repeilis ja kirmailis iloisesti pillifarkuissaan vaikka satais koiranpaskaa. Siitäkin saatais varmasti aikaseksi joku kiva leikki. Tai sit paskasuudesta tulis chic. Kadehdittavin asenne ikinä, mietin kun pippeliäni nysväsin.

Loppuun vielä kalchumuchinhuchulle se kaikkein olennaisin pointti typerryttävän lainauksen muodossa:
”Just remember, the sweet is never as sweet without the sour, and I know the sour.”

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.