IRC-Galleria

“Etana etana näytä sarves tuleeko huomenna pouta”
”Ei”, sanoi ääni takanani. Viereeni asteli mustiin pukeutunut mies, jonka kasvoja peitti hupun langettama syvä varjo. Hätkähdin tulijaa, ihmettelin hänen antamaansa vastausta kysymykseeni, jonka olin ajatuksissani esittänyt. Esittelin itseni, kysyin muukalaisen nimeä ilman vastausta. Tunsin kuitenkin tiedon virtaavan sisimpääni sanoitta. Puheetta sain tarvittavani, varmuuden epäilylleni, voiton pelolleni. Tartuin miehen kalvakkaan käteen ja tunsin kuolettavan kylmyyden, värisyttävän aallon ympäri kehoani. En kuitenkaan aistinut muukalaisessa mitään pahaa, joten lähdin hillityn innokkaasti hänen matkaansa.

Katsoin hiekkalaatikolla leikkivää lasta. Kuulin hänen puhuneen jollekin, mikä herätti uinahtaneen mielenkiintoni. Hän piti kädessään etanaa, kuin suurinta aarrettaan, parasta ystäväänsä, nisää, joka ruokkii kuolevalle elämää. Aspergerin oireyhtymä oli helppo havaita lapsesta. Tyhjä katse viittasi siihen, ettei hän täysin ymmärtänyt, tai tahtonut ymmärtää, ympäristöään. Hän oli kuin omassa kiehtovassa maailmassaan, maailmassa, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Alun sääli muuttui katkeraksi kateudeksi. En tuntenut lasta, mutta tahdoin olla kuin hän. Vapaa yhteiskunnan kahlitsevasta tapakulttuurista, oravanpyörästä ja ennen kaikkea paineesta – sisäisestä velvollisuudentunteesta – löytää oma sielunkumppani. Taivaalta tippui pisaroita, asetin huppuni pääni päälle, ja astelin lapsen luo. Kuultuani hänen sanottavansa, annoin vastauksen. Hän katsoi suoraan silmiini sanomatta sanakaan. Aistin hänessä hämmennyksen, huutavan tarpeen ymmärtää muukalaisen läsnäolon syyt. Hymyilin viattomasti ja ojensin käteni. Kuin vastauksen saaneena hän tarttui siihen, ja seurasi minua.

Asteltuani tovin salaperäisen ystäväni vierellä suunnaton keveys valtasi jäseneni. Liikuin, mutten kävellyt. Nousin kiihtyvällä tahdilla korkeammalle, kunnes en enää erottanut kaduilla kulkevia ihmisiä. Olin kuin Roald Dahlin kirjojen päähenkilö, jonka elämä muuttui suureksi surrealismin ekskursioksi lyhyehkön tapahtumaketjun seurauksena. Epätodellisen tilanteen hyväksymisen jälkeen tiedostin jälleen uuden ystäväni läsnäolon. Ensimmäistä kertaa näin hänen kauniit kasvonsa, jotka loistivat auringon kirkkautta kuin orvokit elämän vienoa tenhoa. Niiden rauhallisuus, ylitsevuotava varmuus, huokuva harmonia karisti varjon sydämeltäni täyttäen sen silkalla rohkeudella. Muukalainen nosti kätensä, ja osoitti sormellaan eteenpäin kohti siintävää horisonttia. Kuin pasaatituuli lähdimme kiitämään hänen osoittamaansa suuntaan. Kamara muuttui tilkkutäkistä Marc Chagallin maalaukseksi, joka kehittyi liitäessämme läpi ilmojen. Lysergidihapon dietyyliamidi –tripin kaltaisen kultivoitumisen sijaan keskitin huomioni määränpäähämme, joka suunnattoman vauhtimme hiljentyessä alkoi seljetä edessäni.

Lopetin taluttamisen, kun ymmärsin aikeitteni kuvottavuuden. Peto sisimmässäni oli herännyt, mutta nukahtanut jälleen mysteeriksi jääneen epiduraalin voimin. Koin katumusta teosta, jonka olin mielessäni tehnyt, mutta samanaikaista onnea siitä, etten ollut saattanut sitä käytäntöön. Tunteiden hyökyvä kuohu, niiden kaoottinen sekasortoisuus väänsi vatsaani. Kokosin itseni; keräsin itsehillintäni. Lamaannutin sieluni ja jätin rakkaani, vihattuni, ristiriitaisten ajatusteni kohteen yksin. En enää tuntenut mitään.

Yhtäkkiä vauhtimme hiipui kokonaan. Muukalaisen seurassa kokemani lämpö kaikkosi. Hetki muuttui kauniista kauheaksi, kirkkaasta synkäksi. Pelko palasi sydämeeni, ahdistus valtasi mieleni. Etsin katseellani ystävääni, mutten löytänyt häntä. Pimeys, jolta äskettäinen valonsäde oli minut pelastanut, saapui takaisin ja syöksi minut suoraan kadotukseen. Olin yksin.

Mummoni sairastaa flunssaa. Hän aivasti tänään suoraan naamalleni, minkä seurauksena lähdin pois hänen kodistaan. Äitini soitti minulle, ja käski tulla takaisin. En mennyt.
Kävelin pitkään tiedostamatta ajan kulun nopeutta. Se kulki nopeasti.
Jatkoin kävelyäni, kunnes vastaani tuli meri. Meri myrskysi aivain kuin se olisi käytöksellään peilannut tunnetta sisimmissäni - Vitutti.
Löysin rannasta kumiveneen, johon oltiin kirjoitettu Titanic. "Tämä olkoon Titanicini", ajattelin, ja aloin puhaltaa ilmaa veneeseen. Kesti tovin, ennen kuin sain sen täyteen. Astuin kannelle, ja totesin paatin melko mukavaksi. Ripeä melonta sai käteni kipeiksi. Kolotti ja sattui, mutta jatkoin sinnikkäästi.
Melottuani itseni avomerelle, päätin jatkaa matkaa kohti uutta mannerta. Kohti uutta elämää, uusia haasteita. Silikonitissejä.
Merellä oli hirmumyrsky, ja taivaalla lenteli hirmuliskoja. Ne olivat keltaisia. Mietin mielessäni: "Tits or get the fuck out". Valitsin tissit.
Amerikan mantereen rannikolle päästyäni merivartiosta alkoi kuumottaa minua. Olin laiton maahanmuuttaja, samaa räkää kuin meksikolaiset ja huntupäisetkebab-terroristit.
Takaa-ajon kiihkeydessä tiputin veteen Tomtomin. Rakas gerbiilini hukkui, mutta tiesin sen pääsevän parempaan paikkaan. Lemmiwinksin luo.
New York - New York. Paska mesta. Kivoja tissejä.

Semigänä. Hieno keikka. Kontrabasso. Mies viiksineen valkomustissa. Kaunista musiikkia. Hyvää seuraa. Tinnitys. Yksinäinen runkkuyö kodin lämpimässä kohdussa. TV On The Radiota.

Ja niin sanottiin, että perjantai oli oleva pörssiperjantai - päivä, jolloin kaikki paskuus maailmassa oli anteeksiannettava. Tämän myötä ihmiset kerääntyivät julkisille paikoille jakamaan paskuuttaan lähimmäisilleen. Paskuus valtasi maat, ripuli virtasi kuin viini vanhassa maailmassa, ja Eragon saapui elokuvateattereihin. Ihmisiä lankesi ruskean vallan alle, hukkui ruikkuun ja kuoli suomileijonien miekkoihin.
Ja niin saapui sankari Tuomas pelastamaan maailman ylvään ratsunsa, Chumpin kera. Tuomas, jota myöhempinä aikoina kutsuttiin myös Tupla-Uunoksi, tunkeutui paskan ytimeen, ja karkotti epäpyhän ruskeuden voittamalla sen paskuudessa. Tuomas oli paskaakin paskempi, jolloin ruikuli säikähti, ja pakkasi pallinsa painuen vikkelää vittuun. Tällöin Tuomas sai lisänimen Tupla-Uuno, sillä hän todella ansaitsi paikkansa paskuuden hall of famen ylimmällä pallilla.
Kuole kivessyöpään.

Rakas päiväkirja.

Löysin kadulta rahaa. Raha oli minulle tuntematonta. Menin kauppaan ostamaan maitoa, mutta raha ei kelvannut. Tirpasin myyjää feissiin ja lähdin pois kaupasta.
Vastaani tuli kundi, joka kertoi yhtäkkiseltään nimensä. Se oli Jarno Kelkkala. "Kelkkala on hauska nimi", sanoin miehelle, kun hän piteli haaroistaan kivuliaan näköisenä. Paria sekuntia aiemmin olin kenkässyt sitä paskaa boolsseille.
Jatkoin iltapäiväpromenaadiani kohti keskustaa. Astelin Anttilaan aikeinani ostaa joululahjoja. En löytänyt mitään mielenkiintoista, joten varastin erään mummon rollattoorin. Annoin sen Mikko-nimiselle spugelle.
Päätin tehdä jotain hauskaa, mutten keksinyt mitään sellaista. Lopulta kuitenkin päätin ostaa jäätelöä. Huomasin kuitenkin epäonnekseni, etteivät ne ingmanin saati valion hinttarit myy jäätelöä talvella. Raivostuin niin, että menin himaan. Runkkasin. Kuuntelin linkin parkia, teroitin lusikan ja aloin viilellä ranteitani. Ollakseni tarkempi: sivuttain. Nyt vuodatan sieluani galtsun päiväkirjalle.

-Matti