IRC-Galleria

“Etana etana näytä sarves tuleeko huomenna pouta”
”Ei”, sanoi ääni takanani. Viereeni asteli mustiin pukeutunut mies, jonka kasvoja peitti hupun langettama syvä varjo. Hätkähdin tulijaa, ihmettelin hänen antamaansa vastausta kysymykseeni, jonka olin ajatuksissani esittänyt. Esittelin itseni, kysyin muukalaisen nimeä ilman vastausta. Tunsin kuitenkin tiedon virtaavan sisimpääni sanoitta. Puheetta sain tarvittavani, varmuuden epäilylleni, voiton pelolleni. Tartuin miehen kalvakkaan käteen ja tunsin kuolettavan kylmyyden, värisyttävän aallon ympäri kehoani. En kuitenkaan aistinut muukalaisessa mitään pahaa, joten lähdin hillityn innokkaasti hänen matkaansa.

Katsoin hiekkalaatikolla leikkivää lasta. Kuulin hänen puhuneen jollekin, mikä herätti uinahtaneen mielenkiintoni. Hän piti kädessään etanaa, kuin suurinta aarrettaan, parasta ystäväänsä, nisää, joka ruokkii kuolevalle elämää. Aspergerin oireyhtymä oli helppo havaita lapsesta. Tyhjä katse viittasi siihen, ettei hän täysin ymmärtänyt, tai tahtonut ymmärtää, ympäristöään. Hän oli kuin omassa kiehtovassa maailmassaan, maailmassa, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Alun sääli muuttui katkeraksi kateudeksi. En tuntenut lasta, mutta tahdoin olla kuin hän. Vapaa yhteiskunnan kahlitsevasta tapakulttuurista, oravanpyörästä ja ennen kaikkea paineesta – sisäisestä velvollisuudentunteesta – löytää oma sielunkumppani. Taivaalta tippui pisaroita, asetin huppuni pääni päälle, ja astelin lapsen luo. Kuultuani hänen sanottavansa, annoin vastauksen. Hän katsoi suoraan silmiini sanomatta sanakaan. Aistin hänessä hämmennyksen, huutavan tarpeen ymmärtää muukalaisen läsnäolon syyt. Hymyilin viattomasti ja ojensin käteni. Kuin vastauksen saaneena hän tarttui siihen, ja seurasi minua.

Asteltuani tovin salaperäisen ystäväni vierellä suunnaton keveys valtasi jäseneni. Liikuin, mutten kävellyt. Nousin kiihtyvällä tahdilla korkeammalle, kunnes en enää erottanut kaduilla kulkevia ihmisiä. Olin kuin Roald Dahlin kirjojen päähenkilö, jonka elämä muuttui suureksi surrealismin ekskursioksi lyhyehkön tapahtumaketjun seurauksena. Epätodellisen tilanteen hyväksymisen jälkeen tiedostin jälleen uuden ystäväni läsnäolon. Ensimmäistä kertaa näin hänen kauniit kasvonsa, jotka loistivat auringon kirkkautta kuin orvokit elämän vienoa tenhoa. Niiden rauhallisuus, ylitsevuotava varmuus, huokuva harmonia karisti varjon sydämeltäni täyttäen sen silkalla rohkeudella. Muukalainen nosti kätensä, ja osoitti sormellaan eteenpäin kohti siintävää horisonttia. Kuin pasaatituuli lähdimme kiitämään hänen osoittamaansa suuntaan. Kamara muuttui tilkkutäkistä Marc Chagallin maalaukseksi, joka kehittyi liitäessämme läpi ilmojen. Lysergidihapon dietyyliamidi –tripin kaltaisen kultivoitumisen sijaan keskitin huomioni määränpäähämme, joka suunnattoman vauhtimme hiljentyessä alkoi seljetä edessäni.

Lopetin taluttamisen, kun ymmärsin aikeitteni kuvottavuuden. Peto sisimmässäni oli herännyt, mutta nukahtanut jälleen mysteeriksi jääneen epiduraalin voimin. Koin katumusta teosta, jonka olin mielessäni tehnyt, mutta samanaikaista onnea siitä, etten ollut saattanut sitä käytäntöön. Tunteiden hyökyvä kuohu, niiden kaoottinen sekasortoisuus väänsi vatsaani. Kokosin itseni; keräsin itsehillintäni. Lamaannutin sieluni ja jätin rakkaani, vihattuni, ristiriitaisten ajatusteni kohteen yksin. En enää tuntenut mitään.

Yhtäkkiä vauhtimme hiipui kokonaan. Muukalaisen seurassa kokemani lämpö kaikkosi. Hetki muuttui kauniista kauheaksi, kirkkaasta synkäksi. Pelko palasi sydämeeni, ahdistus valtasi mieleni. Etsin katseellani ystävääni, mutten löytänyt häntä. Pimeys, jolta äskettäinen valonsäde oli minut pelastanut, saapui takaisin ja syöksi minut suoraan kadotukseen. Olin yksin.