taas kerran kuulu sanoa KIITOS teille! Ja tällä krt viell toinen, sarkastinen kiitos! Pieni punainen kirja on nyt sitten taskussa aina ja sielt löytyy apua joka tilanteessa. Pitäiskö ruveta käännyttämään jo porukkaa tähän harrastukseen?!Tytöt lähti, minä jäin. Taas iske tyhjyys vasten kasvoja. Sitten saan mailin jossa on artikkeli meidän esityksestä. Innoissa alan lukemaan. Mitähan sitten muut olikin oikeasti mieltä ja miten näkivät sanomamme. Ensimmäinen kappale luettu ja enempää en halua lukea, angstit iskee päälle ja taas täysin mitätön olo. En tiedä, teenkö mä itse asioista niin suuria ja pahenna itse niitä sillo ku ei pitäs? Vielä vuosi sitten olisin vaan räkäisesti nauranut tuolle jutulle, mutta jotkut asiat vaan ei tunnu kivoille tässä elämäntilanteessa. Kirjoitinkin jo että nimeni oli jäänyt kaikista esitteistä pois. Nooh, sitten enne esitystä kuulutettiin että eräs tyttö on sairas eikä ole mukana, vaikkei hänen alun perin pitänytkään olla. Muttei mainittu että mä olen mukava vaikkei olekkaan missään mainittu. Annoin olla, en enää sitä jaksanut ajatella. Mutta NYT ottaa päähän. Esityksen alussa Tuuli nostetaan tuolistaan ja tuodaan minuun syliin, siinä hän makaa sylissäni hetken ja sitten takaisin tuoliin tanssimaan. Sen ajan kun hän on sylissäni me halailemme ja ja olemme "yhtä". "Västra Nyland" (12.1.2007) sitten kertoo näin : "Riemukulkueessa he saapuvat, tanssijat. Musiikki ja valaistus kantavat heitä. Kun Tuuli Helle nostetaan pyörätuolista ja asetetaan tyynyjen sekaan lattialle, vetää yleisö yhdessä henkeä. Hetkeä myöhemmin hän vilistää ohi pyörätuolissaan, hymyillen onnellisesti kuten sellainen, joka näkee unelmansa tulevan todeksi."
Tämä taas kerran vaan alleviiva mun surkeutta tässä elämässä. Mä olen niin mitäänsanomaton ettei mua edes nähdään ihmisenä! Olen näköjään aivan sama kun tyynykasa tai jotain muuta, kuhan ei ihminen siinä missä muutkin. Juuri ajemmin päivällä keskustelin kaverin kanssa tästä. Minua muistetaan aina kun musta saa jotain hyötyä, silloin kun minä voin jotain tehdä, jotenkin auttaa. Mutta muuten mua ei tarvii mustaa, eikä huomata. Aina kuulen kuinka kiva olen ja kuinka mukava on olla kanssani, mutta harvat ihmiset kuitenkaan sitä enempää edes ajattele. Mä olen juuri se ketä on kiva ottaa käsilaukuksi, viihdykkeeks messiin sillo ku tylsää, mut muuten voi jäättä taka-alalle lojumaan. Miksi ottasin vakavasti minua? Miksi voisi ajatella että minä kaipaisin jotain muutaki ku sekundaarista iloa?! Miksi ylipäätä näkisi minussa yhtä arvokkaan ihmisen kun muutkin?
Sittemmin myöhemmin illalla näin ihmisell lautaisen kokoiset silmät ku se kuuli etten siedä mitään kertapanoja yms juttuja. En kuulemma oo sen oloinen että voisi edes kuvitella minun haluavan mitään vakavaa, pysyvää elämä vain yhden henkilön kanssa. Jeps, ja taas kerran vaan vahvisti ajemmat ajatukset.