IRC-Galleria

Iski paniikki ku äiti kertoi lukenensa näitä juttujani! Mut se vaan totesi ett hyvää textia, heh.
Jussi tuli ja meni... Mua jo jännittää, tasan viikon päästä pitäis tapahtua, tai sitten ei ja epätitoisuus ärsyttää... Ehkä sit saan ajatukset muualle, ku eräs nimi vaan pyörii päässä aamusta iltaan. Alka itseän ärsyttää ja vituttaa, mietin et pitäiskö kääntyä valkotakkien puolelle...

Sillo joskus tehtiin yks mainos, en muista nyt päivämäärä, tuoll jossain ajemmin on siitä maininta. Sama ohjaaja oli tykäsytnyt meihiin (siis Pollyyn) sen verran että tehtin viime viikolla toinen mainos HEO:lle joka vissiin on tulossa telkkariin, en vaan edes kysynyt milloin ja missä. Pian on myös ensi-illssa "riisuttu mies" jossa on mukana pikku-rakas, muttei minun, Peikko tyttö...

Miksi ihmisiä ihmetyttää mun paljaat jalat?! Keskustassa ja metrossa saa ne "oudoimmat" katseet. Ekös nyt tässä "urbaani yhteiskunnassa" (lainaten Ellu Jokisen sanat) ihmiset tajua sitä nautintoa kun tunnet jalkojesi alla mullan, asfaltin, nurmen yms...? Kaikesta huolimatta Stadi on puhdas kaupunki, ei pelota mssään muualla kun steisillä. ja sieläkin pärjää jos katso minne astuu....

Lähdin pitkästään aikaa pitää hauska, halusin päästä pois kaikesta tästä. Onnistuinkin, hetkillisesti, oli kova meno ja hauska, kunnes sitten se taas löi päähään... Aloin ymmärtää, olin itse itselleni uskotellut sitä mitä e ollut, halusin sitä niin kovasti etten uskaltanut katsoa totutta silmiin. Itsepetos on aika helppo tie näennäiseen onneen... Silti se sattu ja todella paljon.
En tiedä mikä on pahinta tässä tilanteessa, se että toinen jatkaa elämänsä ihan ku tätä kaikkea ei edes ollutkaan olemassa ja minä en ole osa hänen elämää. Kun taas mulla on asia päinvastoin, en voi tehdä mitään, olla missään ajattelematta toista. Vai se että ratkasu ei ollut minun... vai se että todellakin halusin sen punaisen mökin ja perunamaan kun toiselle olin vaan korvike kun ei parempaa ole ollut saatavilla. Ehkä asia ei ole niin, mutta tuntuu siltä, sillä en enää löydä selitystä sanoille "rakastan, mutten voi..." ja LÄSSY LÄSSY! Sillä jos OIKEASTI rakastaisi niin ei olisi ollut niin helppoa olla "yksin" (lue= ilman minua)
Elämä jatkuu tämänkin jälken. On ollut tässä jotain positiivstäkin. Tiedän ettei kannatta olla niin luottavainen ja avautua toiselle. Helpompi olla vaan jossain "diilissä", kuten olen elänyt monet vuodet, päästämättä ketään liian lähelle kun se että satutta itseään ihmisen takia joka ei osaa edes arvostaa avoimuttasi ja rehellisyyttäsi...

Tästä kaikseta huolimatta, rakastan enkä voi itselleni mitään....

Nyt jo viikon ku oon tepastellut ilman kenkiä ympäriinsä. IHANAA! Kengaät jos mikä on ahdistava kesällä. Kesä on odoteltukin, innoissa, mutta ei se sittenkään ole sitä mitä halusi...

Näen sama unta uudestaan ja uudestaan. Silloin kun onnistun nukkumaan...

Istun koneella, pienessä huoneessa, tiedän etten ole yksin, mutten näe ketään. Yllättäin saan suukon poskelle. Käännyn ja näky saa mut hymyilemään. Kysyn mistä hyvästä moinen. Vastaus on "muuten vaan" ja iloinen hymy perään. Tunnen kuinka lämmin ilon tunne valtaa mun rintakehän, aivot ja jatkan ihan yli onnellisenä puuhiani ku toinen alka häärimään keittiössä. Seuraavaksi olen jo yhtä-äkkiä jossain keskellä ihmisväkeä, paljon ihmisiä, tuhansia, kaikilla on hauska, joka puolelta kuuluu naurua ja iloisia juomalauluja. Itse olen surullinen ja hukassa, yritän päästä pois muutei millään pääsen. Sitten näen tutun hahmon. Se on se sama henkilö. Yritän päästä hänen luo, mutten pääsen, yritän huuta muutei hän kuule. Hänelläkin on hauska. Alan olla epätoivonen, yritän soittaa hänelle, ei vasta. Sitten huomaan, ettei hän ole yksin, hän pitelee kädestä jonkun muun, katso häntä niin kun katsoi minua. Kerän kaikki voimat ja huudan niin kovaa että alka heikottaa. Hän ei vieläkään reagoi, vaan jatkaa matkansa. Mä jumitun samalle paikalle ja näen kuinka hahmo vaan häviä ihmisjoukossa. En pyty tekemään mitään ja lopuksi kaadun muiden tallattavaksi, enkä saa itseäni enää ylös. Sen minkä tunnen on sanoinkuvamatonta... Kun herän, tuntuu ettei se ollutkaan uni. Koko pv se tunne on sisälläni, seuraa minua joka paikkaan, kunnes tule seuraava yö...

Melko tarkaan puoli vuotta sitten (8.12.05) oli kohtalon päivä. Palasin Hawaii'lta enkä maltanut pysyä kotona - oli PAKKO nähdä kaverit ja kertoa kuinka mahtava reissu oli. En edes arvanut että se tule muuttaman kaiken... Näin yössä valopilkun, se veti puoleensa... N viikon päästä olin varma etten voi edes enä kuvitella elämäni ilman sitä. Yhtä-äkkiä mä tunsin olevani kokonainen, riittävä ja onnellinen. Jätin taakse kaiken sen minkä olin saavuttanut, todella moni asia muutui eikä huomisesta ollut varmuutta, muttei se haittanut, olin onnellinen. Minulla oli sitä mistä kaikki haaveille mut niin harva saa. Kaksi eri juttua kasvoi yhdeksi kokonaisuudeksi ja se oli mahtavaa. Päivästä toiseen, tunne vaan vahvistui ja tunsin olevani maailman onnellisin ihminen. Jopa eräs fyysinen vaiva, joka oli kiusanut vuosia - hävisi itsestään. Sitten oli laukaus. Luoti osui moneen ihmiseen. Myös minuun - lävisti sydämen ja vei mukanaan tämän kaiken. Jäljelle jäi tyhjyys... Sen tilalle ilmestyi raskas ja painava kivi. Kivi joka paina ja en saa sitä pois millään. Se ei anna nukkua, se ei anna syödä, se ei anna naura. En voi kulkea kaupungilla koska joka paikka muistuttaa niistä hetkistä. Täällä me söimme, täällä me nauroimme, tästä en voi enä mennä odottaen kun pikkulapsi jotain jännittävää - sillä mikään ei odota enää sielä... Illat ja yöt pahimmat, ei voi halata ja nukahtaa tuntien sen tuoksun ja lämmön. Väsyttää, todella paljon!

rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan! Yksinäinen, tyhjä, särkynyt - silti rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan!

Onpa ollut viikko! En muista milloin olen viimeks itkenyt niin paljon ja niin usein. Koko viikko... Kaikki menee päin persettä, kaikki! Venäjällä sanotaan että alkoi musta kaista, jooh, kirjaimellisesti, ja kulkuvälinen hallinta on poissa...

Kun kysyt ihmiselt mikä on rakkauden vastakohta, vastaukseksi saat kuulla että se on viha. Olenko ainoa jonka mielestä rakkauden vastakohta on yksinäisyys?!

Ihanaa! viel viikko sitten sai herätä täydessä hiljäsuudessa, nyt herää litujen lauluun. Ei voi kun iloita! Nyt on asiatki jotenkin paremmin ja tulevaisuus näyttä valoisalta, kutein aina keväsin

Lintuharrastajana en voi tietenkään olla seuraamatta tätä lintuinfluensa keskustelua, joka osittain on saavuttanut mielestäni hysteerian luokan. Tiedän useamman harrastajan jotka ovat saanet kuulla mm. tappalinnuistaan. Ei voi ku nauraa tietämättömille, omapa moka kun nolaavat itseään ottamatta asiasta selvää. Muttä kyllä itselläkin herää muutama kysymys aiheesta:

- voiko untuvamakuupussista saada lintuinfluenssan?
- onko Espoon Lintuvaarassa enää mahdollista asua turvallisesti, Kotkasta nyt puhumattakaan?
- voiko suklaamunia syödä vaaratta?
- pitäisikö Aku Ankan tilaus peruuttaa?
- voiko sulkapalloa pelata?
- pitääkö auto romuttaa, jos varpunen on kakkinut sen ikkunaan?
- voiko nukkua parvella?
- täytyykö radio sulkea jos siellä soitetaan esim. Tiputanssia tai Yölinnun kappaleita?
- saako wc-ankkaa käyttää kotitalouksissa?
- pitäisikö sellaiset elokuvat kuin "Linnut" ja "Kotka on laskeutunut" poistaa vuokraamojen hyllyistä?
- voiko juoda Kukko-olutta ja olla sen jälkeen kännissä kuin käki?
- entäs jos lauluääni on kuin variksen raakuntaa?