IRC-Galleria

Teksti ja kuvat: Lena Selén

(Suomennos: Agneta Lundqvist)



TANSSI, JOKA AVAA SYDÄMEN!


Tunnelma Gallerian eteisessä Kannelmäessä on tiivis minuutteina ennen esityksen alkua. Jotakuta halataan, kovaa. Sitten sisällä oleva yleisö saa käskyn siirtyä. Tarvitaan käytävä, joka on niin leveä että pyörätuolit mahtuvat kulkemaan.

Riemukulkueessa he saapuvat, tanssijat. Musiikki ja valaistus kantavat heitä. Kun Tuuli Helle nostetaan pyörätuolista ja asetetaan tyynyjen sekaan lattialle, vetää yleisö yhdessä henkeä. Hetkeä myöhemmin hän vilistää ohi pyörätuolissaan, hymyillen onnellisesti kuten sellainen, joka näkee unelmansa tulevan todeksi.
Prima ballerina


Tuuli on tyttö joka oli niin vaikeasti cp-vammainen syntyessään, että se vaikutti sekä motoriikkaan ja puheeseen. Koska hän ei koskaan saanut erityiskohtelua ystäväpiirissään ei hän voinut ymmärtää vanhempien epäilystä, kun hän ilmoitti haluavansa tanssijaksi.

Aikuisena hän hautasi lapsuuden unelman. Kunnes hän liittyi Rajat’on-tanssiryhmään ja syyskuussa 2000 lähes 70 vuoden iässä löysi itsensä prima ballerinaksi valittuna palkintoja saaneessa tanssiesityksessä Olotila, joka kiersi ympäri koko Eurooppaa.

- Tanssin todella, vaikka joskus lainaan jonkun liikkeen toiselta tanssijalta, kirjoittaa hän kotisivuillaan.
Jokainen liike on saman arvoinen


Galleriassa tanssi jatkuu, vauhdilla ja ilmaisukeinoilla, joissa tanssijat pyörillä ja jaloilla näyttävät sulavan yhteen.

- Koreografina minua ei kiinnosta, ovatko tanssijani vammaisia vai ei, sanoo Pauliina Ruhanen. – Tanssi on minulle luottamuskysymys ja yhteinen kieli jossa ryhmä luo omat sääntönsä.

Hän on tanssipedagogi jonka kirkkonummelaiset tuntevat lukemattomista kursseista muun muassa kansalaisopistolla. Joitain vuosia sitten hän pääsi jyvälle amerikkalaisen Alito Alessin tanssifilosofiasta, jossa jokainen liike on samanarvoinen.

- Jos voit hengittää, voit tanssia, on hänen lähtokohtansa DanceAbility-metodille jossa käytännössä kuka tahansa vammainen voidaan integroida tanssiin.

- Tapaan puhua pystytanssijoista ja muista, kuten näistä kahdesta manuaalisesti ohjatuissa pyörätuoleissa ja kahdesta sähköpyörätuoleissa, sanoo Pauliinan ja korostaa, että hänelle merkitystä on tanssilla taiteena:

- Jos sillä on terapeuttista arvoa jollekin osallistujalle, on se toki okei, mutta se ei ole se syy miksi teen tätä.
Tanssia sisäiseen musiikkiin


- Musiikkikorvani on melkoisen kuulovammainen, sanoo Gunilla Sjövall kun aplodit lopultakin ovat loppuneet ja kaikki ruusut on jaettu:

- Mutta enhän tanssi ulkoisen musiikin tahtiin, vaan sisäisen – sen mitä kehoni, hermoni, lihakseni, sieluni soittaa.

Ehkä se on juuri se, mikä erottaa DanceAbilityn muista tanssimetodeista, hän pohtii:

- Käytännössä, eikä vain ”taputa rullatuoliin sidottua reppanaa pään päälle”-puheessa olen aivan tasa-arvoinen sellaisten ammattiin koulutettujen ryhmämme tanssijoiden, kuten Veera Westerholmin ja Ilona Kenovan kanssa.
Hauskempaa kuin fysioterapia


Sitä paitsi tanssiminen on hauskempaa kuin fysioterapia, hän lisää ja kertoo, että hänen fysioterapeuttinsa lähestyivät häntä esityksen jälkeen, ja valittivat, miksei hän koskaan tehnyt sellaisia liikkeitä terapiatunneilla.

En ole koskaan ollut niin hyvässä kunnossa, kuin tultuani kotiin Itävallasta DanceAbility-koulutuksesta.
Vaativaa ja antavaa


- Se on yhtä aikaa vaativaa ja antavaa, sanoo Veera ja toteaa, että kaikkia aisteja on käytettävä, jotta liikkeet voi jakaa.

Veera on yksi inkoolaisen tanssinopettajan Mary-Ann ”Tassi” Sirviön monista opetuslapsista, jotka jatkoivat edelleen tanssikoulutukseen. Vuonna 2005 valmistui hän Labanista, nykytanssikoulusta Lontoosta. Nyt hän opiskelee fysioterapeutiksi Helsingissä.

Juuri kuten Ilona hän tuli mukaan Rajat’on-tanssiryhmään viime syksynä ja sitä kautta mukaan Taru-projektiin joka on vastuussa tanssiesityksestä.

- Tämä tanssimuoto avaa sydämen, sanoo Ilona

Kun harjoitukset esitystä varten alkoivat ei hän ollut muutaman muun tanssiryhmäläisen tavoin koskaan tanssinut kenenkään pyörätuolissa olevan kanssa. Useat eivät olleet koskaan olleet tekemisissä nk. vaikeavammaisten kanssa.

- Joten tämä esitys syntyi hampaidenkiristelystä ja mustelmista, mutta myös uskomattomasta yhteisestä taisteluhengestä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, sanoo Gunilla joka on toiminut myös tuottajana.
Kurssi Itävallassa


Itävallassa pidetyn neliviikkoisen kurssin jälkeen Gunillasta ja Pauliinasta tuli DanceAbility-metodin opettajia.

- Olin sitä mieltä että olin juuri oikeassa iässä hankkiakseni uuden ammatin, kuukausi kotiinpaluun jälkeen täytin 58.

Se oli myös luontainen jatke hänen uralleen kouluttajana vammaisasioissa ja esitaistelijana vammaisten ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta. Ja Vera Rebl Wienistä hymyilee seurattuaan pyörätuolissaan esitystä.

Vera oli yksi kurssin osanottajista ja he päättivät Gunillan kanssa tavata myöhemmin, kevään tullessa.

- Mutta sitten ajattelin, että elämä on niin lyhyt, miksei siis tulla Suomeen jo nyt ja nähdä tämä esitys, hän sanoo ja on sitä mieltä, että se mitä hän on saanut kokea Galleriassa on totisesti matkan arvoista.

Gunilla ottaa saamansa ruusun ja laittaa sen tanssijamaisesti suuhun.

- Toki pyörätuoli voi leijua, siksi annoimme esitykselle nimeksi Leijutus, hän sanoo.

Matkalla Galleriasta autolle huomaan että kyyneleet valuvat spontaanisti. Lämpimät ilon kyyneleet.