IRC-Galleria

Nyt on sit yks elämä tullu loppuunsa. Miten voiki olla vaikeeta tietää pitkän aikaa et näin käy ja sit ne viimeset päivät on niinku kokopäivä työ. Ootetaan ja ootetaan, toivotaan et joko tää joskus loppuis, ja sit et joko tää nyt kääntyiski ylösalasin ja ehkä sit ei lopputulos oliskaan kuolema. Ja sit kun sitä on ajatellu joka aamu herätessä ja joka ilta nukkumaanmennessä, ja lopulta se onki totta, sit on ihan tyhmänä et just. Nytkö? Siis nyt. 5 minuuttia sitten yks sielu siirtyi ulos ruumiista. Ja sit yks ihminen joka on ollu osa kaikkea aina nykyisen maailmakuvan aikana on menny, lopullisesti, peruuttamattomasti, ikuisesti. Mut sit taas miettii et josko ehkä mikään ei muuttuiskaan. Puhutaan vaan niinku aina ennenki, ihan ku tää henkilö olis niinku on aina ollu ennenki. Nyt mein on kai pakko lisätä siihen OLI ja SILLON KUN ja kaikki tollanen. Kun mie oon kai ainoa joka onnistuis syrjäyttämään koko ajatuksen et joku on kuollu. Se ei vaan nyt just oo tavattavissa. Niinku miun isoisä. Se on jossain käymässä sillon harvoin kun mie ehdin kylään. Tosi lapsellista.

Mut täytyy sanoa että se odottamaton äkillinen kuolema oli ehkä ensimmäisen hetken vaikeampi niellä, mut pidemmän päälle helpompi hyväksyä. Tää kuuden vuoden arvailu ja odotus jätti enemmän kysymyksiä ja pelkoja ja muutenkin uuvutti kaikki. Jos se on välttämätöntä että tämä henkilö kuolee, miks raahata iso joukko ihmisiä läpi sellasesta vuoristoradasta? Tänään menee hyvin, mutta huomenna ei. Tänään lasketaan aika viikoissa, huomenna päivissä, sitten jo tunneissa, mutta sit se onkin päiviä taas. Ja siinä vaiheessa sitä luulee olevansa jotenkin henkisesti varautunu, mut loppu tulee kun märkä rätti päin naamaa.

Ja sit täytyy hyväksyä et me kaikki ollaan ihan yhtä avuttomia kun puhutaan jostain sellasesta kun syöpä. Liian pitkälle levinny kun ekan kerran löytyy. Hyväksy vaan fakta et tuijotat kuolemaa silmiin. Mitään ei ole tehtävissä. Elä sen tiedon kanssa kuus vuotta, vaikka lääkärit veikkasi kahta. Miks sinä? Miks ei vanhempi sisarus? Tai naapuri? Mitä sitä tekee kun ei tiedä itsekkään muuta kun et kuolen tässä parin vuoden sisällä. Ja miltä tuntuu kuolla, kun tietää että oma tytär on raskaana? Itse on todella tuskissaan ja tietää että ei koskaan tule elämään tarpeeks kauan että näkis lapsenlapsensa. Ja sitten antaa periksi. Henkisesti. Antaa mennä. Ei jaksa enää. Ja oma vartalo tappelee viimeseen minuuttin asti, vaikka mieli on jo menny kauan aikaa sitten.

Ihan älytöntä, epäreilua, epätodellista. Sunnuntaina on hautajaiset.

May God hold you in His arms
and heal the sorrow that you feel.

Blessed are they that mourn,
for they shall be comforted.
Matthew 5:4