IRC-Galleria

Sydämeni kasattiin taas ehjäksi tekemällä mieluinen päätös Nissanin kohtalosta. Sjöbergin punavalkoinen auto kuljettaa sen lähipäivinä Karjaalle odottamaan autotohtoria, jonka jälkeen kultani palaa taas omalle parkkipaikallemme kylpemään koivunsiemenissä.

Rakastan sinua Primerani <3

Lauantaipäivänä yhden aikaan aurinko paistoi kirkkaasti pienen sadekuuron jälkeen. Auto oli pakattu, oluet ostettu, musiikki soi ja määränpäänä Forssa. Oli tarkoitus lähteä yhdeksi illaksi mökille saunomaan.
Espoonväylää Espoontorin ohi Mikkelään päin, puhelin soi. Handsfree ei toiminut kuten pitäisi, soittoääni kuului puhelimesta. Kirosin ja kurotuin kohti laitteen vastausnäppäintä. Viimeinen näky silmissäni oli unenomainen välähdys punaisista liikennevaloista ja hopeanharmaasta Volvosta vain muutaman metrin päässä autoni keulasta, sitten rysähti, kuudenkymmenen kilometrin tuntivauhdista kuin seinään. Seuraavat tunnit seurasin shokissa, mitään kuulematta, mitään näkemättä kuinka paikalle saapuneen ambulanssin miehistö tarkasti kolariin joutuneet. Sireenit huusivat kun poliisin ja palokunnan virka-autot tulivat.
Kurkkuani kuristi. Sydäntäni revittiin tuhansiksi kappaleiksi kun poliisi maihareillaan potki rekisterikilvet Nissanista, hinausauton kuljettaja kiinnitti vinssiköyden auton keulaan ja alkoi hitaasti hinata sitä lavalle. Lasinsirpaleet risahtelivat renkaiden alla, katteet raahasivat repaleisina perässä. Konepellin alta tipahteli osia. Hysterian vallassa tuijotin rakkaan Primerani tuhoutunutta runkoa sen aloitettua viimeisen matkansa.

Henkilövahingoilta vältyttiin ja minäkin sain pitää ajokorttini. Kaikkien paikallaolijoiden mielestä ainoa oikea paikka Nissanille enää tämän jälkeen on romuttamo, mutta minä en suostu siihen. Maksan itseni sairaaksi kunhan vain saan rakkauteni takaisin.

Menetyksen tuska on valtava, mutta vielä tuskallisemmalta tuntuu ajatus, että minulle, etupenkillä istuneelle Esalle tai Volvon kuljettajalle tai matkustajille olisi aiheutunut vammoja. Minut ja Esan pelasti viime hetkellä tehty hätäjarrutus, nollapromillet ja TURVAVYÖ. Ilman turvavyötä voisimme molemmat tällä hetkellä olla oman sängyn sijasta matkalla hautausmaalle.

HYVÄ LUOJA IHMISET. Minulla oli onnea, kaikilla ei ehkä ole. Turvavyön kiinnittäminen on nopea, vaivaton ja kivuton toimenpide, ja miten paljon se pelastaakaan. Nimenomaan taajamassa, hiljaisin nopeuksin ajetuissa onnettomuuksissa turvavyö pelastaa hengen. Kenenkään matkustamisesta turvavyön käyttäminen ei tee niin epämukavaa etteikö se kannattaisi. Tätä ennen, ja varsinkaan tästä lähtien, minulle eivät kelpaa mitkään selitykset turvavyön käyttämättä jättämiselle. Arvostakaa elämää, arvostakaa toimivia raajojanne. Oppikaa kuulemastanne se minkä minä jouduin oppimaan kokemuksen kautta. Ajatelkaa. Ajatelkaa etten istuisi tässä terveenä kirjoittamassa tätä, ellen olisi kautta aikain "niellyt ylpeyttäni" ja käyttänyt turvavyötä. Teidän korviinne kuulostaa ehkä saarnaukselta, kuulostakoon. Ottaisitte vain kerrankin saarnasta oppia. En olisi välttämättä selvinnyt ilman turvavyötä, ette olisi tekään.

"Kuudenkymmenen kilometrin tuntivauhdista kuin suoraan seinään."

Kaikkia vammoja ei voi korjata, asennevamman voi.

Tänään kävelen kauppaan ja ostan korin kaljaa. Kassalla saan paskahalvauksen koska en jaksakaan kantaa niitä yksin. Kutsun kauko-ohjattavan KITT-Nissanini apuun ja pistän myymäläetsivät nielemään pikkukiviä.

Prima loikoilee parkkipaikalla puiden varjossa, välillä suorastaan välkehtii auringonsäteiden osuessa sen juuri kiillotettuun ja vahattuun peltiin. Oikein hohtaa.

Hohtavasta autosta tulee pian paskainen auto kun nenä suunnataan kohti Karjaata. Minun tuurillani ajan koko matkan kaatosateessa roska- ja hiekka-auton perässä.

Esan kanssa ylpeinä ja vastuuntuntoisina vanhempina päätimme tässä eräs helteinen lauantai lahjoa Primeraa. Visan vingutukseksi kutsutun toiminnon jälkeen alkoi pistosaha laulaa ja Cascada myös, takalipalla komeilevat nyt turkoosinsiniset 6x9:t joista lähtee älämölöä jopa sadan desibelin edestä. Seuraavana projektina vaikuttaisivat olevan settiin kuuluvat, neonsinisin ledvaloin koristetut suojaritilät.

Sisätilan pintojen uudistus alkoi myös lupaavasti. Sekä etu- että takapenkkiläisten kengänpohjia hellivät nyt pehmeät GT Racing -matot, luonnollisesti yönmustina ja punaisin kanttinauhoin. Samaa värilinjaa tulevat noudattamaan myös itse suunnittelemani ja toteuttamani irrotettavat penkinpäälliset, joiden valmistus edistyy... no, hiljaa hyvä tulee.

Sunnuntaina Marin ja Moonan kanssa kohtuu normaaliin tapaamme istuimme iltaa Oittaan kosteilla hietikoilla. Kaljanhimo voitti lopulta oman sängyn lämpimän kutsun, ja ex temporé -ideana esitetystä autossa nukkumisesta tuli totisinta totta. Keskelle lentopallokenttää kaivettuun kuoppaan sytytetyn nuotion enemmän tai vähemmän lämpimässä loimussa paistuivat eväsmakkarat ja olutkin pysyi viileänä hiekan sekaan kaivettuna. Nukkumatti kutsui vasta aamuauringon jo kajastaessa, kunhan olimme ensin vakuutelleet paikalle sattuneelle virkavallalle ettei ferrarinpunainen Nissanini ihan oikeasti liiku paikaltaan ennen kuin kuljettaja on ajokunnossa.

Maanantain puolella mainittavasta pöhnästä selvittyäni heräteajatukset saivat jälleen vallan. Tiitun mainittua sanat "kesämökki" ja "uimaranta" matkatavarat suorastaan lennähtivät kassiin ja edellämainittu urheiluauton irvikuva ampaisi matkaan kohti Forssaa ja sen vilvoittavia järviä. Kyseiset vilvoittavat järvet tulivatkin tarpeeseen vietettyäni ensin puolitoista tuntia yli neljäkymmenasteisessa autossani. Ai miksikö? Ajettaessa keskinopeutena 120km/h ikkunoiden auki pitäminen ei tule kysymykseenkään, eikä vanhukseni puhaltimistakaan ollut mainittavaa hyötyä, ne kun syöksivät äärimmäisen paikalliseen ilmastoon silkkaa vesihöyryä. Tuskaisen matkan jälkeen vallitseva olotila suorastaan pakotti minut seuralaisineni pulahtamaan Torajärven viileään syleilyyn ja sen jälkeen antautumaan armotta hyttysten illalliseksi. Forssa kiittää ja kuittaa.

Nyt, melkein neljän vuorokauden löhöilyn jälkeen olen viimein palannut Espooseen, ikävä kyllä ilman sitä virkistävää järveä. Yöunet jäivät vähäisiksi huoneessani vallitsevan trooppisen ilmaston takia, pöytätuulettimestakaan ei ollut apua kuin sen verran etten saa huuliani kosteutetuiksi enää koskaan.

Olipa kerran likinäköinen kilpikonna, joka raiskasi sotilaskypärän.

Primera tuli viimein eilen kotiin Espooseen omistajan itsensä ja kaverinsa saattelemana. Auto toimii kuin unelma, enkä olisi millään malttanut jättää sitä yksin parkkipaikalle mennessäni nukkumaan. Haaveeni on nyt totta - omalla parkkipaikalla ruudussa kököttää ikioma auto. Myös ylläpidosta koituvat laskut ovat ikiomia, mutta rahalla ei ole väliä kun rakkaudesta on kysymys <3

Kirjalliset läpi ekalla, inssi läpi ekalla.

Kiitos Eija, ilman sinua kulkisin yhä julkisilla. <3

Rakkaat kanssaeläjät, huomenna saatte kuulla katkeran selostuksen siitä kuinka reputan inssini.

Huomenna 10:30. OLEN PULASSA