Luo viedään hän Hornan valtiaan,
tää tytärtänsä kiittää:
"Jo tuonut mont' olet lasta maan,
mi täällä nyt sukua siittää,
mut tuonut sa konsana tämän et moista,
niin uljasta, armasta, aurinkoista.
Vähän meitä hän vielä kuin vierastaa:
lie outoa hälle lika!
Mut viikon kun täällä hän viettää saa,
pian sielultaan hän on sika;
hänet syötämme, heitämme sikojen seuraan,
hyvän hänestä juotamme juhlateuraan.
Kai ensin hälle sa karkeloit,
jos armaakses hänet aiot,
hänet sitten hulluksi haltioit,
alakärsäksi käännät ja taiot,
ja varmaan hän röhkivä meille on monta
häävirttä ja kuoroa kuolematonta.
Mut orhinsa korskuvan, ylpeän
panen lantakuormien vetoon,
siks kuin on vanha ja vaivainen hän
ja kepertyy Manan ketoon,
näin heistä kun hyötyä, huvia saamme,
alamaisia olkoot he mainion maamme."
Hän viittaa sankarin lähestymään;
tään katse ympäri kiitää,
Khimairan on vain sulot silmissään,
mi permannon palkkeja liitää
kuin liehuva liekki, kuin lempivä liha,
kuin alaston, armoton, viiltävä viha ...
Hänen lanteensa läikkyy ja lainehtii,
hänen rintansa nousee ja vaipuu,
hänen varpaansa väijyy ja vaaneksii,
hänen vartensa kaarena taipuu,
kuin korsi se keinuu, kuin korvessa palmu,
sen latvassa huultensa hehkuva valmu.
Uros enää ei paikkaa, sen kansaa nää,
hän näkee yksin Khimairan,
mi Phrynen hahmossa viehättää
hänet teille nyt tenhon ja hairan,
mut juuri kun silmänsä tulena tuiskii,
hän kuulee, kuink' korvaansa kuningas kuiskii:
"Mitä arvelet? Eiköhän kannattais
tuo kauneus laulua uutta,
joka varjohon virtemme vanhat sais,
sois aistien kuolottomuutta,
ja kiittäen auvoa kiitävän hetken,
ihannois ikirientoa ihmisen retken?"
Uros päätänsä nyökkää. Hän kitaran saa,
sen koskee kielihin soipiin,
sävel outo Hornassa ouruaa,
käy miesten mieliin ja koipiin,
soi naisten naurussa, kantapäissä;
pian kaikki he hyppii Khimairan häissä.
Hänet saavansa jos ivasaaliikseen
oli luullut Hornan vki,
heti huomas he herransa erehtyneen:
runoniekan he hänessä näki,
mi soittanut, laulanut lailla ei sian,
vaan kasvoi ja korkeni keskeltä lian.
Hän lauloi, kuink' elon armaus
kuin virta vierivä haipuu,
jää jälkeen vaan kukan kuihtumus
ja murhe ja muisto ja kaipuu,
mut sentään on elänyt, laulanut iki,
ketä kerran Khimaira on liikkunut liki.
Hän lauloi, kuink' ilot ihmisten
ovat laatua, muotoa monta,
yks niistä on yksin taivainen,
sukukuntaa kuolematonta,
on lempi, mi sankarin loihtii ja liehtoo,
kun häntä Khimairan kauneus kiehtoo.
Hän lauloi, kuink' ovat onnelliset,
jotk' onnensa omaksi saavat,
ei sentään hukkahan huoannehet
joille lemmestä jää vain haavat;
kas, ruusuja poimii, jos vuotaakin verta,
kenen kättä Khimaira on koskenut kerta.
Hän lauloi - laulusta kiihtyen
Khimairan kimma nyt laukee,
hän heittää huntunsa viimeisen,
hänen sylinsä sykkivä aukee,
ja kuumemman kuin aron polttava tuuli,
saa suudelman hältä nyt sankarin huuli.
Huus huohottaen nyt valtias:
"On syntynyt Orpheus uusi!
Jos tahdot mun tappaa laulullas,
tuki suusi ja korjaa luusi!
Mut jos sävelsurmalta säästänet minut,
hovirunoilijakseni nimitän sinut."
Tuo tuumi sankari tuokion, kaks,
hänen silmnsä siirtyi Khimairaan:
"Ma Hornan jään hovirunoilijaks,
teen terveeksi sieluni sairaan,
elon entisen toivot ja muistotkin epään,
Khimairan kun lempeän vierellä lepään!