Uni - valve
Koskaan en mitään niin kummallista ole tavannut. En koskaan niin aikaisin aamun luullut tulevan. Aamu kuitenkin kiirehtii askeliaan kuin paetakseen yötä, joka jahtaa pimeyteen.
Olisin halunnut nukkua vielä hetken, käpertyä yön syleilyyn, mutta aamu – vihulainen – nostaa auringon kehän kuin minun olisi pitänyt nostaa pääni untuvatyynyjen pehmeydestä jo aikoja sitten.
Jos vielä hetken nukkua saisin, jos hetken vielä unohtaa voisin ennen kuin päivä peilin lailla kaiken unohtamani mieleeni nostaa. Valot kirkastuvat ja äänet kovenevat, hetki hetkeltä tunnen oloni tuskaisemmaksi ja valveutuneemmaksi. Haluaisin vaipua unohdukseen.
Mietin usein, miksi yö on päivää autuaampi. Pohdin, miksi viihdyn ehtoossa. Joskaan koskaan en ole vastausta tähän löytänyt, lähinnä turhaan päätäni vaivannut asialla.
Jos voisin vielä kerran vaipua pumpulinpehmeään uneen, ja lentää taivaan sinessä. Ikävä kyllä, kerran herättyään nukkuminen ei ole enää mahdollista. Mitä kauemmin valvoo, sitä enemmän kaipaa takaisin uneen. Jos on kerran nähnyt maailman, ei siltä voi enää sulkea silmiään.
Unet tulevat vastaan silti. Ne viihtyvät viinipulloissa, kirjojen sivuilla, musiikissa ja kaikissa muissa taiteissa. Niiden avulla voi hetkeksi kuvitella vaipuvansa takaisin uneen, kuvitella unohtavansa hetkeksi koko maailmanpalon.
Mutta niiden jälkeen aamu on aina kirkkaampi, polttavampi ja petollisempi kuin edellinen päivä.
Taiteilija havahtuu lopulta omasta utopiastaan, maailma herättää omansa.
Uneksijat ja haaveilijat kohtaavat aina aamunsa. Valveilla oleva voi toivoa löytävänsä illan joskus.