IRC-Galleria

Minä en käsitä miten päivät juoksee näin nopeasti nykyään. Sunnuntaina ajattelin, että eeih, huomenna on maanantai ja koko pitkä duuniviikko edessä! Yhtäkkiä on kuitenkin jo perjantai ja yritän muistella mitä ihmettä tein esimerkiksi tiistaina? (Keskiviikon blackoutit on ymmärrettäviä...) Kun aika menee näin nopeasti, meneekö se hukkaan?

Eri asia olisi jos tekisin jotain mielekästä ja merkittävää viikolla; opiskelisin iltaisin jotain, harrastaisin jotakin joukkuelajia tai vaikkapa valokuvaisin enemmän, mutta kun tulen töistä kotiin niin ainut mahdollinen vaihtoehto on käydä jääkaapilla ja hautautua himahousuissa peittojen alle lämpimään. Nyt varsinkin kun sitä ei tarvitse tehdä yksin! Vapaa-aikani vaakakupissa kainalo on aina painavampi kuin urheilu, kielikurssi tai muu aktiviteetti.

Arkena väsymys työpäivän jälkeen on myös suuri syy saamattomuuteen. Kun istut ensin kahdeksan tuntia näyttöpäätteen edessä ja vastailet tekopirteästi puhelimeen tyhjänpäiväisille asiakkaille, on lähes poikkeuksetta aivan loppu kun pääset kotiin. Nyt varmaan joku fyysisen työn tekijä mutisee partaansa, että "Mitä sinä toimistorotta rankasta tiedät?", mutta KOKEILEPPA ITE! Ole nokkimisjärjestyksen viimeisenä, huonoiten palkattuna, käskyläisenä ja juoksupoikana ylpistyneille, vastuuta pakoileville ja paskahommat delegoiville myyjille, ole iloinen ja miellyttävä puhelimessa kahdeksan tuntia vaikkei oikeasti nappaisi paskaakaan, ja kaikista pahinta: Kuuntele vikaselostuksia ihmisiltä jotka huohottavat, maiskuttavat tai muuten puhuvat ällöttävästi puhelimeen! Artikulointi kunniaan!

Noinkin vähäpätöisiltä kuulostavat asiat ovat äärimmäisen väsyttäviä pitkällä aikavälillä. Perjantait ovat siksi tässä työssä aivan omaa luokkaansa. Kun kello lyö perjantaina neljä, naamalle paiskautuvan vapauden tunne on niin voimallinen, että tunnet poikkeuksetta pakottavaa tarvetta tehdä pari meksikolaista aaltoa ja tanssia pienen voitontanssin. Jälleen yksi viikko ohi tätä kuraa!! Whoopee!!

Perjantait ovat nykyään minulle koti-iltoja. Teen ruokaa tai käyn jossain syömässä hyvin, katselen telkkaria, käyn ennen puoltayötä nukkumaan ja herään lauantaihin levänneenä, pirteänä ja viinanhimoisena. Lauantait ovatkin sen takia minulle aina niitä päiviä jolloin lapasesta lähtemisen riski on suurin.
En kotona asuessani ymmärtänyt koskaan äitini kantaa myöhään nukkumisesta. Hän kävi lauantaisin viimeistään kahdeltatoista kopistelemassa ja mekkaloimassa huoneeni oven takana tahallaan, vaikka olisin tullut kaksi tuntia sitten etukenossa kotiin joltain venähtäneiltä jatkoilta. Kerran vielä seurustellessani exäni kanssa nukuimme viileässä ja pilkkopimeässä kellarihuoneessani iltapäiväneljään. Päivä meni ohi niin että hujahti, rytmi oli sekaisin vielä seuraavana päivänäkin, eikä siinä sitten kerennyt tekemään mitään suunniteltua...

Nykyään herään viikonloppuna yleensä yhdeksän jälkeen, ja käyn mekastamaan sillä seurauksella etteivät muutkaan asunnossa saa nukkua. Markon yleisimmät sanat eivät hänen herätessään ole "Huomenta, pupu", vaan "Et voi olla noin AD/HD!?". Hän yrittää tuloksetta iltaisin sopia, että nukutaanhan huomenna ainakin yhteentoista, jooko? Ei käy.
Se, että herään aikaisin ei kuitenkaan tarkoita, että nousisin ylös! Ehei, lötsin vällyjen välissä ainakin kolmeen asti, ja sitten hyvässä lykyssä laitan vähän enemmän päälle ja palaan asemiin. Ja se on ihanaa.

Loppujen lopuksi yhteenvetoni tästä kaikesta on, että ihmisillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mikä on mielekästä. Saatat paheksua hedonistista elämäntyyliäni, mutta se sopii minulle enkä vaihtaisi sitä hyperaktiiviseen suorittamiseen mistään hinnasta.
Viikonloput on keksitty, jotta työn raskaan raatajat saisivat nollata viikkonsa kukin tavallaan. Tämä on minun tapani.