IRC-Galleria

Lunta sataa ja on hyvä olla. Aamu alkoi suklaalla ja Elsa Saision kirjalla. Äsken dvd:ltä tuli Jääkuvia, vaikutuin. Aamukahvi yksin oli nautinto. Kummitus oli rauhassa viime yön. Sylvia ja mummu rakensivat äiti-tytär -suhdettaan. Beetlehemin toinen harjoitusjakso päättyi eilen. Kauemminkin olisi jaksanut treenata, alkoi juuri vasta päästä kiinni. Nyt pitäisi kääntää katse muihin teksteihin pariksi viikoksi. Tai sitten voisi vain olla hetken, keittää lisää kahvia. Yhtenä aamuna oli ikävä lukioaikoja. Se oli se aamu, jolloin tämän vuoden abit remusivat. Tuli hinku palata Marilynin mekkoon. Mutta väkivaltapallo tukahdutti sen halun. On hyvä olla tässä ja nyt. Ensi viikolla tuotantoa ja balettia. Lauantaina hiihtolomalle. Kuinka nopeasti aika rullaakaan. On niin paljon nahkoja, joiden alle pitäisi päästä. Ja päätöksiä, päätöksiä. Lumisade yltyy.

Jee, 24 tuntia vapaalla jalalla! Siitä tosin on jo mennyt tunti sohvalla istumiseen, mutta hyvä niin - pakko vähän relata välillä. Beatlehemin harkat ovat sujuneet mukavasti, mutta eivät kivuttomasti, mustelmia on kaikilla mitä mukavimmissa paikoissa. Olemme ottaneet vähän osumaa pallosta... ja toisiltamme. Niin, ja aikidotreenit olivat viimeksi aika TUFF. Heiteltiin toisiamme. On kyllä ollut tosi fyysinen viikko, ja tahti jatkuu kovana keskiviikkoon asti. Huomenna on kuitenkin vissiin vain kuuden tunnin treenit.

Teen Beatlehemissä todella haasteellisen roolin, ja olen ihan liekeissä. En ole käytännössä katsoen rakentanut sitä vielä ollenkaan, mutta kirjoitettuna se näyttää hyvältä. Oi voi, ihanaa päästä tekemään isoa prokkista sellaisen roolin kautta, joka ei nouse suoraan itsestäni. Olen tehnyt niitä hennon tyttömäisiä hahmoja jo riittämiin. Nyt pitäisi saada jalat maahan.

Pikku Pietarin Pihan roolijako on 2.2. Mielenkiinnolla odotan, miten saan kaksi näin isoa prokkista yhdistettyä toisiinsa, varsinkin, kun ne ovat toisella puolella Suomea. Ja sitten pitäisi myös tehdä kaikkia muitakin teatterijuttuja, onneksi pienemmässä mittakaavassa. Monologi ja silleen. Toki sekin vaatii ihan kivasti työtä, samoin yhden ohjaussuunnitelman tekeminen.

"Mä katoin, että tähdet näkyy, mut ikkunassa onkin paskaa." -Ansku-

Vapaapäivä <3. Olin äsken Sussun ja Aukun kanssa aamuteellä Anniinan ja Jennyn luona. Ihanan rauhallinen fiilis. Tänään vain möllötän.

Reko Lundanin "Kutsumattomia vieraita" on ihanan riipaiseva näytelmä! Sain sen eilen kummeiltani myöhästyneeksi joululahjaksi, ja luin sen tänään.

"Tuleeko kuolema todella? On rinnassa pahoja soluja, kutsumattomia vieraita."
~
"Kukaan ei saa tietää, en aio sietää kutsumattomia vieraita sairauttani säälimään, heikkouttani näkemään."

Hurja, hurja näytelmä. Tosin samaisen kirjailijan "Aina joku eksyy" on minulle vieläkin rakkaampi, yksi intohimoteksteistäni aivan ehdottomasti. Ja niin kipeä.


MUOKS. Kirjoittakaahan ystäväkirjaani, jos vain jaksatte :). http://ystavakirja.net/Muir

Uuden vuoden kunniaksi siivosin päiväkirjani.

Syysloma tuli liikunnan puolesta otettua kyllä aivan liian rennosti - meinasin pyörtyä aamulla, kun opiskelu alkoi jälleen kunnolla. Maanantaina oli vain teatterihistoriaa, se oli rentoa, mutta tänään pantiin taas lihat juoksemaan. Aamulenkki oli tuskaisa, eikä vähiten siksi, että en ehtinyt syödä aamiaista. (Oikeasti - nukuin kymmenen tuntia, miten voin haluta nukkua vielä yhdennentoistakin?) Suurin tuska oli lämppärissä, silmissäni sumeni yhtäkkiä, kun tehtiin äänenavausta. Sitä ennen oli tehty puolen tunnin rankat fyysiset harjoitteet, jotka kai sitten olivat minulle liikaa.

Jännitykselläkin taisi olla osansa huonoon olooni, koska Terve ahdistus -esitykseen oli vaikea palata nyt syysloman jälkeen. Vaikeasti se esitys kulkikin, ajatukset olivat kaikessa muussa kuin anoreksiassa. Yleisö oli kyllä palkitsevaa, minulla on monologissani kohta, jossa polvistun yhden katsojan eteen, ja sanon hänelle olevani taiteilija jne. Nyt polvistuin jonkun vanhemman naisen eteen, ja hän rupesi puhumaan minulle. "Taiteilija sinusta tuleekin!" Tuli melko hyvä olo tuosta, vaikka pasmat menivät sekaisin.

Ostin tänään Bulgakovin "Saatana saapuu Moskovaan". Voisin mennä nyt lukemaan sitä, ennen kuin kuoro alkaa. Kirjoittaakin kyllä pitäisi, päässäni on miljoona ajatusta, mutta suhteeni kynään takkuaa. Yritin eilen kirjoittaa jotakin luovaa pitkästä aikaa, mutta sain paperille vain kuvailun höyryävästä teestä. Writer's block? Luultavasti. Olen saanut kaunomielistä tekstiä tuotettua viimeksi elokuussa. Tai no, en minä koskaan mitään kaunista kirjoita, pikemminkin... noh, hukkasin sen sanan, jota tarvitsin. Huomaattekos nyt?

Olin muuten kuulemma viime yönä herännyt, noussut istumaan ja sanonut "huomenta". Kämppikseni oli kehottanut minua jatkamaan uniani. En muista tuosta mitään. Sinänsä pelottavaa, että voi tehdä asioita ilman, että omiin ajatuksiin jää muistijälkeä. Noh, onneksi sanoin vain sen huomenta.

Illanjatkot täältä Niittylahdesta, jossa aurinko juuri laskee Pyhäselän peilikirkkaaseen veteen!

<3: Monicanne.

Johanna sanoo:
haluan aivot, kuten jo totesin.

Västäräkki sanoo:
Ja minä haluan vatsalihakset.



On se hulvatonta, kun aina haluaa jotakin. Ei voi vain lakata haluamasta, vaikka ostaisi itselleen lahjakortin meikkikauppaan. Haluan tuon, tuon ja ehkä viisi noista ylähyllyllä olevista puteleista. Voitko antaa ne minulle, itse kun olen lyhyt? Ai, loppuiko multa käteinen? No, ehkä minun pitää mennä sitten kotiin divarin kautta. Jos joku hullu vaikka ostaisi. Ai, minut vai? Ei, kun tarkoitin niitä alepokkareita, hölömö.

Ei saa sanoa hölömö, jos ei tarkoita sitä. Ja sitä paitsi, ite oot hölömö, oikein sellainen monen öön ihminen. Mutta ei kai siinä sitten mitään, on ihan terveellistä olla jotakin. Ollapa vaikka teeleipä. Draamakasvatuksessa sanottiin kerran, että aina on oltava jotakin, ja sitä jotakin on oltava koko sydämeltään ja mieleltään. Ole vaikka teeleipä, mutta käske sitten varpaasikin maistua maukkaalta kello viiden aikaan.

Kotona on muuten kivaa, kun tulee postia. Sit on ihan niin kuin synttärit, kun Teatteri-lehti tulee. Viimeistään kolmannella sivulla unohtuvat omat vatsalihakset, ja ajatukset valtaavat näyttämön filosofiat ja ne kaikki huolella harjoitellut kiiltokuvahymyt. Hymyilenkö minäkin noin? Ehkä joskus hymyilen. Ehkä sitten, kun minulla on vatsalihakset. Ai niin, unohda vatsalihakset, olemme jos sivulla neljä.

Kyllähän sitä joskus miettii, onko sittenkin vain todellisuuden vanki, vaikka miten osaisi vääntää meikatulle naamalleen kymmenen erilaista kiiltokuvahymyä, vaikka osaisi jopa ripotella luovuudesta sikiäviä hileitä tukastaan kiiltokuvaefektin vahvistamiseksi.

Mutta tarvitseeko meidän edes yrittää vahvistaa mitään? Olemmeko hengeltämme voimakkaita vai sittenkin niin ohuita, että kiiltokuvaefekti loistaa katsomon viimeiseen riviin asti, kun käännymme sivuttain?

Entä, jos eräänä iltana, erään loistavan esityksen jälkeen, huomaat olevasi kerjäläinen? Ja kun olet viikannut pahalta haisevat roolivaatteesi odottamaan seuraavaa viikonloppua (onpa ihanaa, kun ei koskaan tarvitse miettiä, mitä pukee päälleen viikonloppuisin), tajuat, ettei omien vaatteittesi taskuissa olekaan yhtään hilettä.

Ja kun kävelet pimeässä illassa kotiin, on valomies unohtanut sytyttää kynttilän ikkunaasi. Ja jos eteisen peilistä sinua tuijottaa tyttö tulitikkuja lainaamassa, tiedät, että teatteri ja todellisuus ovat sekoittuneet keskenään. Ehkä sitten sinun on aika olla onnellinen, ehkä sitten tiedät todellakin tulleesi kotiin.

XXX

Tämä kiitokseksi jokaiselle, jonka kanssa olen saanut näytellä seitsemän harrastajavuoteni aikana. Taival ei ole aina ollut ruusuinen, mutta te olette nyppineet pahimmat piikit pois. Jatkan Teatteri-suossa rämpimistä toisella puolella Suomea, mutta tulen katsomaan teitä niin usein kuin mahdollista. Katkaiskaa jalkanne ja muistakaa västäräkkiä hyvällä... paitsi tietenkin te jotkut, jotka muistatte pahalla.



Ja loppuun lainaus Onnen maasta, koska tämä viesti on samalla mitä nöyrin kiitos myös heille, jotka auttoivat minua olemaan Laura.

"Eikö me sitten nähdä enää?"
"No, niin siinä voipi käydä, mutta minä kirjoittelen."
"Miten kirjoitat, kun et osaa?"
"Lähetän sitten vaikka piirustuksia!"
"Et kyllä ole ihan viisas."

Ettehän tekään ole ihan viisaita, ettehän?

(Ps. lyijykynäpiirustukset ovat erityisesti mieleeni.)



"Minulla on vähän asioita tuolla."

Mun aikataulut kusee nyt melko pahasti. Oon kappaleina ihan pian, mutta sittenpä ainakin ehtisin joka paikkaan. Nauti tästä nyt sitten... no, inhimillisistä erehdyksistä ei saa teloittaa.

Tekis mieli lähteä hevonkuuseen, mutta sielläkin varmaan sataa.

Huomenna Rikos ja Rakkaus, se sentään on positiivista. Vielä, jos saisin Minnan mukaani. Ja jos aikatauluni ei romahda täydellisesti ennen tuota. Plööh.

No, tänään on vapaapäivä, jonka ajattelin kuluttaa sotkemalla käteni musteella. En valita.

Viisauden hampaani muuten kukkii, se oli eilen kipeä, nyt onneksi jo parempi. Julia tuossa maalaili, että siihen voi epäsäännöllisesti sattua vielä vuodenkin, ennen kuin se on puhjennut kokonaan.



Seuraava lause on 5-vuotiaan serkkuni suusta:

"Sä voit tulla sitten meille, kun sulla ei oo teatteria tai jotakin muuta yhtä turhaa."

Saatte ihan vapaasti käyttää iskurepliikkinä, kunhan vaihdatte teatterin tilalle ihastuksenne suurimman intohimon. Toimii takuuvarmasti, allekirjoittanutkin tunsi mukavia muljahduksia vatsassaan tuon kuullessaan. Perhoset kai esittivät Sievisteleviä hupsuja.



Voi viheliäisyys, kai sinäkin joskus olet itkenyt.

Voi kesäteatterin ihanat sääolosuhteet!

Tuplani teki tänään päivänäytöksen, ja kun tulin Tanulaan esityksen jälkeen, hän kertoi kaatuneensa loppukiitoksissa. Nauroin räkäisesti. No, en nyt hirveän räkäisesti kuitenkaan, ja sanoin heti nauruni perään, että kaadun kuitenkin itsekin iltanäytöksessä, koska maa on sateen takia niin liukas.

Aluksi kaikki sujui hyvin. Kaikki sujui hyvin niin kauan, kunnes minun piti juosta viimeisessä kohtauksessa näyttämön halki. Piikkikorot tarttuivat ihanalla tavalla liejuun, ja sain nostella polviani kuin työmies ikään. Eipä siinä sitten mitään, kohtaus meni kuitenkin ihan kivasti. Paitsi sen loppuosa. Juoksen pois lavalta, ja kas-kas, kenkäni jumittui liejuun ja irtosi jalastani. Repesin ansiokkaasti vastanäyttelijäni kanssa. Samoin teki yleisö.

Takahuoneessa riisuin korkkarini. "Parempi tehdä loppukiitokset paljain jaloin, jotta kenkä ei taas irtoa." Miten mestarilliseen ajatustyöhön kykenenkään! Yleisöstä kuului naurahduksia, kun katsojat huomasivat Lauran tanssahtelevan ilman kenkiä. "Taisi tyttö oppia läksynsä."

Vaan kohtalolla oli jälleen tarjottavanaan minulle myös herkullinen jälkiruoka. Juostessani ensimmäisen kerran pois kiitoksista liukastuin ja mätkähdin maahan niin, että helmat vain hulmahtivat. Räkätin taas, kuten varmaan teki yleisökin, en tosin ole varma, koska en omalta naurultani kuullut mitään.

Esityksen jälkeen loppukiitoksissa laulava näyttelijä tuli sanomaan minulle, että oli säikähtänyt pahasti, kun olin kaatunut. "Mun ääni oikein pomppas. Sit lauloinkin biisin loppuun silmät kiinni, jotten näkisi lisää yllättäviä tapahtumia."

Irrottaessani mikkiä huomasin sen tuulensuojan kadonneen. Etsin sitä aikani, mutta jouduin lopulta sanomaan äänimiehelle, että olin kadottanut sen. "No, niitä on tilattu uusia." Minulle jäi vähän paha mieli siitä, että olin ollut kovin huolimaton.

Sitten lähdin kotiin vastanäyttelijäni ja hänen isäänsä näyttelevän miehen kanssa. Ei suotta ollut hysteerinen automatka. Kaikki huipentui siihen, kun Jari ja minä nauroimme jollekin jutulle niin keskittyneesti, että Jari ajoi sen paikan ohi, jossa yleensä jään pois. "Monica jäi!" huusi Markku takapenkiltä. Sitten naurettiin taas lisää. "Olisit sä voinut Kristiinaankiin tulla viikoksi", sanoi Jari, mutta minusta tuntui, että neljä teatteritonta päivää on viisainta hyödyntää tapaamalla muita miehiä.

Kotona purin esitysvaatteeni, ja kas, mikin tuulensuoja löytyi sukkahousuistani. Innokkaana tekstasin äänimiehellemme. "Joo, eipä mitään, on se joltakin löytynyt paidankin alta." Jee, en olekaan niin huolimaton!

Että näin tänään. Keskittymiseni oli jossakin hevonkuusessa koko päivän. Johtunee siitä, että ennen esitystä annoin energiaa enemmän silikoneista puhumiselle kuin Lauran esiiin kaivamiselle. Väliajalla puolestaan keskityin puimaan Samin kanssa elämän syvimpiä kysymyksiä. Kuten esimerkiksi sitä, miksi minulle on niin helppoa puhua, vaikka vaikutankin toisinaan psykopaatilta.

Koin tänään yhden sykähdyttävimmistä teatterihetkistä pitkään aikaan, enkä edes itse ollut näyttämöllä. Olin katsomassa puolen tunnin pituista näytelmää, jossa esiintyi vain yksi näyttelijä. Hän oli loistava, voimakas, vangitseva nainen. Hän esitti ensin vain elämässään pettynyttä naista, mutta pian lavalle tuli hänen miehensäkin. Vaikkei tullutkaan.

"Et ole läsnä, vaikka olet siinä!" Aivan niin. Mitään miestä ei näyttämöllä näkynyt, nainen puhui tyhjyydelle, reagoi tyhjyyden sanoihin. Harvoin olen nähnyt niin vahvaa työskentelyä, nainen todellakin oli vuorovaikutuksessa tyhjyyden kanssa, seurasi sitä katseellaan, väisti sitä, hyökkäsi sitä päin.

Ja sitten mies tuli näkyväksi. En ensin pitänyt siitä. Minusta naisen olisi pitänyt kuulua vain itselleen, mutta mies tunki esiin hänen vartalostaan, ja puhui hänen äänellään, joskin hiukan rauhallisemmin ja matalammin.

"Kerran minä jäin odottamaan, että sinä koskettaisit minua. Sitä kosketusta ei koskaan tullut. Minun rakkaustankkipankkini tyhjeni."

Se mies oli taikuri. Hän oli huono taikuri suurilla haaveilla. Hän halusi tehdä katoamistempun, mutta päätyikin naimisiin toisen sirkuslaisen kanssa. Ensin kaikki oli onnellista, mutta sitten jotakin meni rikki. Katseet ja savukkeet loppuivat.

Ja sitten kerran se taikuri onnistui tekemään katoamistempun. Hän kadotti vaimonsa sirkuslavalta, haihdutti hänet näkymättömiin.

Taikuri jäi istumaan vaununsa ovelle omenamehulasi kädessään. Häin tuijotti katsomoon ja puhutteli minua enemmän kuin kukaan näyttelijä koskaan aikaisemmin. Hänen katseensa sanoi, ettei koskaan saa kääntää selkäänsä tai pitää silmiään liian kauaa kiinni, sillä sen jälkeen jäljellä ei välttämättä ole enää mitään katsottavaa.

Itse asiassa katoamistemppu on varsin helposti tehtävissä. Jopa kaikkien todistajien läsnä ollessa.