IRC-Galleria

Edessäni avautuu kaunis maisema.
Minulla on kädessäni pensseli, mutta en muista maalaneeni mitään.

Katselen sen muotoja ja värejä, symboleita ja virheitä.
Jotkin niistä on peitetty, tai jatkettu toisenlaisiksi.

Nauran vasempaan alakulmaan luodun mustavalkoisen mörön naaman edessä ja väritän sen. Sillä hetkellä se muuttui kauneimmaksi kohdaksi teoksessa, vaikka se edelleen oli siinä.

Kuin pelko olisi puhjennut rakkaudeksi ja
johtanut yksinäisyyden muiden harhakuvien joukkoon, jotka muodostavat maisemassa suuren vuoren, mutta se on niin kaukana että sitä ei melkein pysty näkemään.

Silti se on kasvanut jokaisella siveltimen vedolla.
Kun katsoo silmiään tihrustaen, tai paremminkin silmät kiinni, niin sen seinämillä voi erottaa kasvoja.

Jokainen niistä on minun kasvoni, jotka tuska pakotti minut näkemään ja nauramaan niille sydämellisesti.

Astun sisään maalaukseen, se ei ole vain kuva. Voin
tuntea sen, hengittää ja elää sitä.

Ja sitten muistan, se on minun teokseni.

Loin siihen kaiken mikä kosketti minua.
Hyvässä ja pahassa, molemmilla olivat opetuksensa.

Ne kohdat ovatkin kaikkein värikkäimmät.