IRC-Galleria

Kevät tiputtelee auringonsäteitä ja vetistä sohjoa pitkin makuuhuoneen ikkunan pintaa. Vesi rapisee alas ylemmän kerroksen ikkunalta, läts, ja tipahtaa peltiselle ikkunalaudalle. Tasainen ja puuduttava, joskus yllättäväkin ropsahtelu tahdittaa kevyttä untani.
Valoviirut liikkuvat silmäluomillani. Kissa hyppää vuoteeseen, kaivaa tiensä minun luo, käy röyhkeästi makaamaan miehen päälle ja saa painollaan sen raottamaan toista silmää. Se on lopettanut tupakan polton ja on väsynyt aamuisin. Eilen kiskoin sitä ylös tunti tolkulla. Hyvällä ja pahalla. Vaan ei, maanittelut ja kiukunpuuskat valuivat hukkaan. Vasta kun ymmärsin kantaa sänkyyn palan nikotiinipurkkaa alkoi mies pikku hiljaa siirtyä tähän maailmaan. Olen silti ylpeä. Vaikka välillä kiukkuankin. Ylpeä koska uskon etten itse pystyisi samaan.
Minun riippuvuuteni on mustempi. Minä juon kahvia. Eilen en juonut, veitin täysin kupittoman päivän ja simahdin sekä päiväunille että illalla nukkumaan sekunneissa. Tuntui kuin kaikki voimani ja tarmoni olisi lähtöisin tuosta mustasta ja paahteisesta uutteesta. Ilman maitopyörteiden hurrikaanissa keikkuvaa kahvikuppia en ole mitään, en jaksa mitään. Surullista. Olen noussut ja jättänyt miehen puremaan nikotiinia makuuhuoneeseen.
Pidän tänäänkin kahvittoman päivän. En siksi että haluan todistaa pystyväni. Tai ehkä myös siksi. Mutta ennen kaikkea siksi että haluan olla tukena. Lapsellisella tavalla tuntea yhteenkuuluvuutta ja empatiaa. Minun riippuvuuteni on pienempi. Mutta teen sen silti. Makuuhuoneessa mies kääntyy sängyssä.