IRC-Galleria

Kirjoittaminen on jäänyt nyt väliin, oikeastaan aika pitkäksikin aikaa. Joko se johtuu luonteeni laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä, ehkäpä sittenkin siitä, että minua ei ole kiinnostanut, kun ketään muuta ei ole kiinnostanut. Ongelmallista, kun ei edes itse tiedä, miksi ei hakkaa näppäimistöä suoltaakseen turhanpaksua tekstiä olemattomille sivuille ja olemattomille ihmisille.
Niin. Oli nyt syy mikä tahansa, niin eikö tämä tekstimäärä ole jo korvaava tuon minun pitkän hiljaisuuteni? Mitä minä siitä edes oikeastaan murehdin. Kohoittelen täällä kulmiani, pyörittelen silmiäni ja tuijotan haikeasti ulos nähdäkseni jotain, mitä en varmaan tule koskaan edes näkemään. En edes, oikeastaan, tiedä mitä minun pitäisi nähdä.

Ihmiset ovat pyytäneet minun apuani. Ja minä olen auttanut. Eikö olekkin outoa? Että <minä> auttaisin jotakuta? Pyh - ne ketkä luulevat, että olen kuin lähes kaikki muut tällä planeetalla, ovat selvästi erehtyneet. En ole erikoinen kuitenkaan! Älkää luulko, että nousisin, vaaran lähestyessä kuin karhu pikajunan päällä, ilmaan ja tuhoaisin ongelmamme laserkatseella.
Teen vain oikeita ratkaisuja väärissä paikoissa, se auttaa yleensä.

-Esimerkiksi? Ja mitenniin en ole erikoinen? Totta vitussa minä olen erikoinen!
Niin, tottahan se on, että geenijälkesi on uniikki (ainakin vielä) ja ajatuksesi ovat yksinomaan ajatuksiasi, jos olet kykeneväinen ajattelemaan tosin, että yleensä ruumiisi on erinlainen verrattuna muihin ruumiisiin. Mutta niinhän kaikilla on. Onko se uniikkia olla uniikki? Onko enää MIKÄÄN tässä maailmassa täysin uniikkia, erikoista ja kiehtovaa? En käsitä, että meissä ihmisissä olisi niin kiehtovaa yksilöllisyys, kun emme mitään muuta näekkään kuin yksilöllisyyttä.

Niin, oikeisiin ratkaisuihin ja vääriin paikkoihin. Hyvä on.
Tuttuni kyllä muistavat, kun tuossa muutama vuosi sitten sain melkein moraaaast, koska en malttanut pitää turpaani ummessa. Tuossa muutama viikko sitten, kun marssin Leppävaaran alikulkutunnelia pitkin, Selloa vastapäätä ja Gallerian suuntaan, näin kasan pikkutenavia.
He olivat kaikki 12-14 vuotiaita, jokaisella oli poskessaan maalatut kuviot. Kannettavan poppilaitteeni huokuessa raskasta räminää, ohitin tuon salaperäisen joukon, johon kuului viisi tyttöä ja kaksi poikaa. Heidän takanaan, tuossa alikulkutunnelien oranssissa halossa, seisoi vielä suurempi porukka, missä oli hieman suurempaa porukkaa. Muutama minunikäinen, muutama viisitoistavuotias ja muutama vaahtosammutin. Inho särähti pääni sisällä, kun katsoin tuota.. tuota.. "toveriporukkaa". Nämä olivat juuri niitä "me emme sopeudu suomalaisiin nuoriin, joten otamme oikeudeksemme ahdistella muita ihmisiä. Leikimme että olemme Bronxsissa ja tapamme valkonaamoja yeah yo!"-tyyppejä, jotka sytyttävät perus-suo-kuokka-jussi-tyyppiset suomalaiset ja saavat heidät tekemään tekoja ja sanomaan sanoja, joita kaikki katuvat myöhemmin. Ja jos joku "me emme sopeudu suomalaisiin nuoriin, joten otamme oikeudeksemme ahdistella muita ihmisiä. Leikimme että olemme Bronxsissa ja tapamme valkonaamoja yeah yo!"-tyyppi vetää näistä sanoista herneet nenään ja syyttää minua natsismista ja rasismista, niin sitten sanon vain, että minusta juuri tuli sellainen, vaikka en usko kummankaan ideologian järkevyyteen.
Jokatapauksessa. Prodigyn kaikuessa korvanapeista astelin molempien joukkojen vanaveteen vailla mitään ongelmia. Tosin, juuri kun olin tämän jälkimmäisen ryhmän kohdalla, näin kuinka joku heistä innostui ja heilautti kättänsä korkealle ilmaan. "Hei!", näin kuinka hänen huulensa piirsivät lauseittain sanoja, jotka varmasti sisälsivät yhtä paljon sanojen viisautta kuin Matti Nykäsen "Pilluahan minä"-heitto.
"Älkää pysähtykö.", ajattelin mielessäni, kun vilkaisin taakseni ja näin, että pikkupojat käänsivät päitänsä. Ja niinhän he tekivät.
Ensimmäinen jalkani osui portaille juna-aseman suuntaan. Olin jättämässä tämän tapauksen selkäni taakse, kuin kaikki muutkin. Olin tekemässä saman, kuin muut ihmiset kun minun kimppuuni käytiin. "Vitut.", huokaisin ja käännyin ympäri tarkkailemaan tilannetta.
Nappulat olivat pysähtyneet nyt, tytöt kirmasivat pois, mutta pojat jäivät. Katsoin kuinka yksi toppatakkinen "heppu" heilui lievästi kyyristyneenä poikien edellä, napsutellen sormiaan ja iskien kämmentään ja nyrkkiään yhteen. "Onx pojjil rahaa HÄ? Onks RAHAA? Antakaa Rahaa!", kuulin heidän huutonsa musiikin ylitse. Sammutin soittimen tässä vaiheessa.
Joukko piiritti nappulat, hitaasti sulki ympyrää, kietoi heidät lujaan puristusotteeseen.

"Nyt sitä rahaa tai-"

Näiden porukoiden AINOA SYY, MIKSI TÄLLÄINEN SALLITAAN, ON KOSKA KUKAAN EI VÄLITÄ. Siksi tässä tapahtui NÄIN.

Tämä ongelmanuori oli avannut suunsa pyöreäksi kuin donitsin keskiosa ja olin varma, että siellä oli yhtä paljon asiaa kuin saman esineen samassa kohdassa. Minun käteni oli leikannut kolmen "heppulin" suoran kontaktin poikiin. Ujuttauduin kahden ryhmän väliin. "Menkää, menkää, menkää.", nyökkäsin kahdelle, täysin yllättyneelle pikkupojalle, jotka lähtivät kyllä kirmaamaan kuin mansikit ukonilmalla.
Vielä enemmän yllättyneitä olivat nämä.. ongelmanuoret.
"Kuka vittu sä oot!", ensimmäinen niistä huusi, noin neljän sekunnin hiljaisuuden aikana, jolloin minä lähdin jo kävelemään poispäin. He kysyivät sitä toisiltaan, he kysyivät sitä jokaiselta siinä ringissä, kunnes kääntyivät taas minuun.
Tiesin, että seuraava temppu voisi johtaa siihen, että tämä susilauma repisi minut sadoiksi palasiksi. Näytin keskisormea. Hymyilin sitä ylimielistä hymyä, joka saa ihmiset raivonpartaalle.
"Oon suojelusenkeli vitun Gabriel paskanaama.", sanoin selvällä äänellä ja jatkoin kävelemistä. Käännyin nurkantaakse ja lähdin astelemaan portaita ylöspäin.
Tässä vaiheessa, jokainen soluni ja lihakseni tärisi adrealiinista ja pelosta. En millään voisi voittaa noita kaikkia, puhumattakaan edes kahdesta tuollaisesta paskasta vastaan minä. Kirosin mielessäni ainakin seitsämän kertaa, että olin jättänyt kaiken kättäpidemmän ulottumattomiin. Olisin niin kuollut.
Pahvinen kahvikuppi tärisi kädessäni, kuin olisin ollut keskellä maanjäristystä. Astuin juna-asemalle, jossa seisoi kaksi suurta mörssäriä. Kuulapäitä. Loistavaa. Hitaasti minä asettauduin noiden, ainakin yli kaksimetristen kaappien, taakse. Katselin kuinka toisessa niskassa oli puolittain esillä oleva hakaristi. Tässä vaiheessa tiesin, että olin turvassa. Jos minun kimppuuni kävisi näitä helvetin Hämähäkkejä, niin nämä natsit saisivat sellaisen hepulin, että repisivät nuo palasiksi ja minä pääsisin karkuun.

En pidä kummastakaan ryhmästä. Tosin, annoin pikkupojille päivän puheenaiheen. Ainakin viikoksi.