IRC-Galleria

Anarkismi on toisin sanoen aate joka ei hyväksy minkäänlaisia auktoriteettejä. Kaikki valta poliittisessa, taloudellisessa, sotilaallisessa ja uskonnollisessa muodossa pitäisi poistaa. Vasta tämän jälkeen voidaan saavuttaa täydellinen vapaus, jota ei rajoita mikään muu kuin vapaus valita.

Näin sanovat viisaat miehet, kun kysyn heiltä mitä Anarkismi on. Toki voidaan laittaa mukaan erinlaisia anarkismin muotoja. Mutta tuossa on "perusanarkismin" aate.
Elikkä jos kaikki auktoriteetti poistetaan koko planeetalta - en näe tätä päivää tulevan milloinkaan, paitsi silloin kun olemme kaikki kuolleita -, niin eikö silloin ole vain viidakon laki voimassa?
Eikö silloin jokaisen yksilön pitäisi taistella omansa puolesta, jos mikään ei enää automaattisesti ole kaikkien, eikä jaettavana? Sanoja voidaan aina muutella ja varmasti joku loukkaantunut niin tekeekin, mutta eikö tuo siis ole se perusperiaate. Jos sinä tarvitset jotain, sinä otat sen. Eikä kukaan saa olla sanomassa sinulle, että et saa ottaa sitä. Eikö ole näin?
Eli päätösvalta omaisuudesta ja asioista siirtyy yhteiskunnalta yksilölle. Ja vahvin yksilö, tietenkin, saa eniten.

Mikä on ASEM.
-ASEM (Asia-Europe Meeting) on joka toinen vuosi järjestettävä Aasian ja Euroopan päämiesten välinen huippukokous. ASEM:ssa on edustajat 25 EU:n sekä 13 Aasian maalla.
Noniin, siitä pääsemme toiseen kohtaan. ASEM on siis kokous, jossa kaikki Euroopan ja osa Aasian päämiehistä keskustelee globaaleista ongelmista ja lainsäädännöistä.
Tiedämme, että elämme muutoksen, kapinan, aikaa. Kuvitellaan, että minä olen Euroopan päämies. Jok'ikinen äärimuslimi, anarkisti ja viherpiipertäjä vihaa minua, vihaa minua koska minulla on aatteena kapitalistinen systeemi, jota he niin vihaavat.
Olenko peloissani? Paskantaisin housuuni pelosta, että minut tapettaisiin mikä päivä hyvänsä, sillä joku ihminen ei vain sattumoisin pidä siitä maailmasta, joka hänelle on luotu.
Tietenkin, koska olen päämies ja minusta on kyse suurin osa Euroopan hallinosta, minun pitää olla turvassa tai koko maani voi lamaantua kuolemastani.
Sellaista ei saa tapahtua, ei missään nimessä. Rattaiden pitää pyöriä, yötä päivää, päivää yötä.
Turvallisuus ennenkaikkea, isäntämaa laittaa kaikkensa puolustaakseen päämiehiä mahdollisten sekopäiden hyökkäyksiltä, kun nyt on räjähdellyt ja kauhua on viljelty ympäri eurooppaa. Euroopan päämiehet olisivat upea kohde mille tahansa pommille ja kuka tahansa "vapaamaailma"-mielinen saisi lähes orgasmin, jos siellä räjähtäisi.
Minä, päämiehenä, saisin päinvastaisen efektin.

Sitten päästään makoisimpaan kohtaan;
Miksi helvetissä kasa anarkisteja marssii "Smash ASEM"-nimellä pitkin Helsingin katuja?
He kantavat mukanaan lippujansa, huutavat mielipiteitänsä ja ovat jo ennalta varoittaneet riehumisesta. Heitä on paljon, he tulevat kohti. He ovat aseistettuja.
Muutama "normaali" on heidän joukossaan.

Jos:
- Nämä palvovat yksilön valtaa, oman vallan ottamista itsellensä, niin he joutuvat
*Kärsimään "rangaistuksensa" itse asioistaan, joita suorittavat
*Olemaan omillaan kun hätä tapahtuu

Niin miksi
- He valittavat kun Suomen mahtavat poliisijoukot vetävät niitä turpaan?
Hyvä Suomen poliisi, olisin tullut mukaan hakkaamaan jos olisin tiennyt! Seuraavalla kerralla vaan enemmän porukkaa nippuun.
Lyökää heti ja lyökää lujaa, siinä näytetään että teillä on enemmän yksilön valtaa kuin heillä, joten pelaatte jopa heidän säännöillänsä!

Sain viimeinkin jotain aikaan. Olin saanut yhdeksänsataa ( 900 ) sivua tarinankerrontaa ystävältäni ja puoliksi piiloitetun toiveen tehdä siitä yhtenäinen, suunnaton tarina. Novelli. Ei siitä tietenkään mitään suurta tule, missään nimessä. Sitä ei koskaan tulla viemään ( ainakaan näillä näkymin ) julkaisijalle tai levitetä nettiin.
Siitä tuskin koskaan tulee tuota kunnianhimoista kokonaisuutta, kirjaa. Tosin, se jäänee seisomaan ylimääräisen luovuuteni merkkinä.
Kaikki eivät pidä siitä. Lähes kukaan ei pidä siitä. Vain minä pidän siitä. Siksi minä sen teenkin; koska teen sen itselleni. Sitten voin joskus, pitkän ajan päästä lukea sen.

" Palataan hetkeksi muistelemaan mitä on tapahtunut, ennen kuin keskitymme siihen mitä on tapahtuva. On paljon pahoja asioita meidän menneisyydessämme ja uskon, että tulevaisuudessa tulee olemaan aivan yhtä pahoja asioita kuin menneessä.
Miksi me kasvaisimme ”hyvemmiksi” ja ”paremmiksi” kun voisimme luoda sellaisen, täydellisyyden?
Tämä pieni ja aika viaton lause sai aikaan tapahtumasarjan, joka oli muuttava koko ihmisrodun kulun. Ei ainoastaan ideologian tahi uskontojen kannalta, vaan koko olemassaolon kannalta. "

Näin minä sen aloitin. Itse en ajattele noin, tietenkään, koska sen näkee jo kaukaata kuinka mahdotonta tuo on. Valmis? Ehkäpä 2050, tuossa on siis oikeasti niin saatanasti materiaalia :E

Niimpä niin. Kolme henkilöä ahdistelee minua. Tosin heidät kaikki voisi laskea samaksi persoonaksi, niin paljon nuo kolme minua pommittavat. Ja se tyyli, se helvetin tyyli on niin samanlaista. Joka kerta.

"Oletko sinä hyvä vai paha?"
"Uskotko Jumalaan?"
"Luuletko olevasi jotain? Mitä olet?"

Joku muu olisi voinut vastata, ettei osaa vastata. Toki hieman eri sanoin, kuten: "Turpa kii hullut" tai jotain sen tyyppistä vähemmän radikaalia, suoraa puhetta.
Minä taas vastasin kaikkiin kysymyksiin. Koska olen sen verran tylsistynyt, kaipa se on syynä.

Olenko minä hyvä vai paha? Sanottakoon, että aluksi minä en tiennyt. Minulla on vihaa, niinkuin muillakin ihmisillä. Nyrpistän nenääni kun näen henkilön josta en pidä. Silmäni sävähtävät jos joudun sellaisen kanssa vielä tekemisiinkin. Nämä ovat pieniä eleitä, mutta ne voivat paisua jumalattomaksi vuoreksi.
Silloin ollaan jo vihan toisella puolella.
Mutta onko viha pahasta? Entäpä jos sinä et osaisi vihata, vaan pitäisit jok'ikistä ja kaikkia rakkaimpina ystävinäsi. Sinuahan syljettäisiin silmään, etkä osaisi kuin hymyillä takaisin.
Tai tunteettomuus? Se on kaikista pahin: se että sinä et edes enää vihaa vihamiestäsi, et vain välitä. Elääkö vai kuoleeko, nauraako vai itkeekö, se on sinulle aivan sama.
Viha on hyvästä siis. Pienissä määrissä. Sitä on turha selventää, kyllä te kaikki tiedätte että mitä tapahtuu jos lähdette vaalimaan vihaa.
Sanotaan, että Viha on Ihmisen suurin Pahe. Ja sehän on pahasta. Mutta jos viha on siis Hyvästä, niin sehän tekee siitä Hyveen.
Omistan sentään yhden Hyveen, että tämän armo-opinnollisen tuokion jälkeen tiedämme, että jos omistat yhdenkin Hyveen olet Hyvä. Käy.
Toki onhan minulla hyviäkin puolia ja niin edelleen, mutta jopa yksi pahe voi tehdä sinusta Pahan.

- Olen hyvä, vastasin.

Uskonko minä Jumalaan?

Jumala kaikkinaisuudessaan on käsittämättömän laaja alue, jota me emme voi tietää. Ellen minä sitten satu keksimään mittaria, joka särisee kun Göddis kävelee yläpuolella.
Jumala on tarinankertoja joka kirjoittaa mestariteostaan. Tosin, tämä Mestariteos jota kutsutaan nimeltä Ihminen, on täynnä mustaa huumoria ja sarkasmia, ironiaa että draamaa.
Hän on niin loistava huumorinsa kanssa, että minua oikein naurattaa hänen keksintönsä. Mestariurheilijoista tulee rapakuntoisia alkoholisteja, hurskaista tulee sekopäitä, Vatikaanista tulee pakanuuden keskus, Islamisesta uskonnosta tulee vihamielinen roisto.
Joka päivä näkee osan sitä huumoria. Toki, joitakuta ei naurata. He ajattelevat, että ompa kauheaa. Onneksi tätä ei ole meillä. Meillä on vain Nykänen että se joku toinen hiihtäjä, himohässistä kärähtänyt, riehumassa jurrissa.
Kanavaa vaihdetaan.
Kuka voisi olla sellainen kusipää, että tekisi meistä kaikista osa tarinaa? Jokaisella oma pieni roolinsa omassa jakeessaan, joillakin iso ja joillakin suuri. Ja itsehän siihen ei voi vaikuttaa.
Toki voimme vaihtaa sanajärjestyksiä ja ehkä luoda sanan sinne, mutta muuten tarina jatkuu aina samoin. Joka kerta.
Minä tiedän että kuka on sellainen kusipää.
Vanha kunnon isäukko Jumala. Vain hän pystyy olla niin kusipää, että saa kuusi miljardia kusipäätä nyrpistämään nenäänsä samaan aikaan.

- .. ja minä uskon Jumalaan, jatkoin.

Mitä minä luulen olevani? Miksi?

Siis tarkoittanee että <kuka> minä olen. Ihmiset tykkäävät kutsua minua nimellä jonka minulle antoivat. Muut elukat eivät tykkää kutsua minua miksikään. Kuulun Tellusta asutettavaan kansaan, joka on sattumoisin voittanut evoluution kilpajuoksun ja nauttii sen hedelmistä hieman turhankin vauhdilla.
Olen suomalainen muille kansoille, olen espoolainen muille kaupungeille.
Olen kasa kudosta, verta ja luuta.
Silmieni takana asuu jotain, jota en voi nähdä. Koska se näkee minun puolestani. Sieluksi sitä kai kutsutaan uskonnollisissa piireissä, tieteellisissä taas Olevaisuutta tahi Minuutta.
Eli tässä kysytään tietenkin Minuuttani, minkälainen se on, mitä se on suunnitellut minun ruumiini saavan? Sanotaanko että ensimmäiseksi kai saan turpaani, mutta...
Mikä minusta tulee?
Silmissäni vilisee miljoona ammattia, miljoona eri polkua, miljardeja eri vaihtoehtoja, niin paljon etten voi kuin huokaista ja yrittää valita mieleiseni.

Lentäjä? Astronautti? Yhdysvaltain kuvernööri? EU-kansanedustaja? Kansanedustaja? Näytteliä? Kirjailia? Tutkija? Sotilas? Rekkakuski? Taksikuski? Sähkömies?

Tuleeko minusta tärkeäkin henkilö? Tuleeko minusta jotain, mitä ihmiset muistavat kun olet kuollut? Tuleeko sinusta <suuri> ihminen, Legenda?

Jos minusta tulee, niin minä säälin tätä ihmiskuntaa. Toki tähtään korkealle, todella korkealle, korkeimmalle mitä kukaan on koskaan tähdännyt. Mitä kukaan on koskaan haaveillut, tulen minä sen saavuttamaan.
Tulen aina olemaan parempi kuin sinä. Tulen aina olemaan viisaampi, voimakkaampi, nopeampi, parempi, paranneltu.
Miksi?
Koska jos on jotain mitä ihmiseltä voi vaatia itseltänsä, se on itsensä tunnustaminen. Jos tunnustat itsesi jumalattomaksi hiireksi, joka itkee nurkissansa sinusta ei tule mitään. Kukaan ei tule nostamaan päätäsi, kukaan ei paijaa sinua, kukaan ei halaa sinua tai pahemmin välitäkkään. Se on Ihmiskuntaa, hyvää huomenta vain.
Toki oma äitisi paijaa sinua, hän rakastaa omaa vertansa ja lihaansa. Mutta ei ikuisesti, eikä se ahneelle ihmiselle riitä.
Jos sinä taas sanot, että sinusta tulee Supermies ja hyppäät alas katolta, homma menee aika pieleen. Toki, kokeilkaa vain. Voin tulla valokuvaamaan jos hyppäätte tarpeeksi korkealta.

"Paras.", vastasin viimeiseen kysymykseen. Väläytin mairean hymyn kysyjälle, joka katsoi minua kuin ruttoa. "Miksi?", hän kysyi, ehkäpä vain mielenkiinnosta tai sitten hän oli häkeltynyt vastaukseeni. Toki tuo vastaus on aika yleinen.
"Että sua vituttais ja voisit tukehtua itteesi.", jatkoin kevyellä hymyllä, hörppäsin viimeisen tipan alas kurkustani. "Painuisitko nyt vittuun kysymyksinesi ja antaisitko minun hengittää hetken?"
Henkilö nousi pystyyn kuin jousi, kohoitti kättänsä kuin empien että läväyttääkö minua poskelle. Hän käänsi selkänsä ja käveli pois, minun katseeni hinaten hänen perässänsä.
Sytytin tupakan.
"Piip piip."

"Ville, poltatko sinä pilveä?"

Voi vittu.

"Voi VITTU!". Tuo suomalaisittain kovinkin tuttu ulvahdus kajahti ylitse kaiken muun, tuolla meren äärellä Espoonlahdessa. Eikä se ollut ensimmäinen kerta.
Tällä kertaa viskasin koko virvelin maahan, hyvä ettei se hajonnut tyystin äkillisestä raivonpurkauksestani. Syljin kuppiin, niinkuin yleensä syljenkin tälläisissä tilanteissa.
Ensimmäisen laatuvieheen katoaminen ahdin hampaisiin oli täysin omaa vikaani; perukkeen solmu oli aivan liian huono kestääkseen sen verran isoa kalaa. Kala vain nappasi, kääntyi ja puski leikkisästi vastaan niin vehkeeni, jota virveliksi kutsun, antoi periksi.
Kelasin huulet kuivina tyhjän siiman takaisin. Sidoin uuden perukkeen, oikeastaan kaksikin kertaa ja jatkoin kalastamista. Tällä kertaa homma meni aivan mallikkaasti, olisi voinut tosin mennä paremmin.
Kun ajattelin, että nyt heitän taas kunnon viehettä ja nykäisen sellaisen kalan, että siitä juorutaan jo venäjänkin puolella, heitto lähti mallikkaasti.
Se meni todella pitkälle! Olin haltioissani, en koskaan ollut saanut viehettä lentämään noin pitkälle. "Thoingj" ulvaisi vapa kädessäni. Viehe jatkoi ikuista lentoaan, jättäen minut ja virvelini uikuttamaan rannalle.
Päästin siis suomalaisittain kohtuu tuttuja ulvahduksia aika tiukan latingin.

"Hei jokaisella on paskoja päiviä.", kaverini huokaisi. Lyhyempi kaverini nauroi niin, että hänen leukaansa alkoi jomottaa.
Pidempi kaveri jatkoi, katsoen minuun mahdollisimman sympaattisesti, yrittäen olla repeämättä. "Kyllä se päivä paistaa risukasaankin! Hei, siis kuinka monta paskaa päivää sull-.", hän naurahti ja katsoi hetken aikaa muualle. Sitten hän, lopulta, katsoi taas minuun.
"Okei, no eipä tuu päivää mieleen jolloin sulla ei olisi paskaa tuuria ollu. Okei, baarissa sait pleksiin, et oo voittanu kenossa mitään kuukauteen tai kahteen, muijat loikki sylistäs toisten syliin ja.."
"Ja kissa kuoli, koirakin lähti, kone posahti, että klaanikin kuoli alta, noin viimeiseksi ja lievimmäksi.", avustin. "Tänä vuonna siis."
Molemmat kaverini alkoivat nauraa. Minua ei taas naurattanut yhtään, korkeintaan hymyilytti leveästi. Niin. Olen jo niin tottunut, että osaan jo hymyillä tälle tuurille. "Sulla on tosi paska tsägä!", lyhyempi kaverini taipui kaksinkerroin.
"Niin. Pitäisi varmaan lähettää Onnettarelle sähköpostia.", huokaisin.

"Onnetar@onnela.tuuri.fi

Hei! Ootkohan vittuillu mulle jo tarpeeks? Siis ihan oikeesti, pamautas nyt lottovoitto ja kadota mun kuponki niin olis niin jees.
Et jotai rajaa.

Rakkain terveisin: Wallu."

Toimisikohan tuo?

Minä olen:
Olenko? Kyllä vai ei:
Miksi?
Onko niin?
Todellako?
Sinulla siis on!
Myönnätkö?
Etkö?
Miksi et?
Näihinkin voit vastata muutamalla hymiöllä. Tai yksitavuisilla "juu, emt, ei, neg, pos"-sukuisilla sanoilla.
Onhan se niin mahtavaa, voit katsoa että mitä olet tehnyt tai et ole tehnyt!

"Olenkohan minä ottanut koskaan suihin keneltäkään?"
"En? :D.D:D Miks?"
"Eiköhän kaikki halua tuota tietää."
":| Ei?"
"Ihan tosi! Sitten haluamme tietää, että oliko sinulla jano kahdeskymmenesseitsämäs päivä tammikuuta vuonna 2004?"
"Kai mul, tai siis emt. :S"
"Siis oliko vai ei?"
"Emt, plz oox sekasi? >:|"
"Yksinkertainen kysymys, eikä sinun tarvitse vastata kuin "juu" tai "ei"."
"No juu kai mulla oli ;S"
"Onko sinulla jano nyt?"
"Hä?"
"Niin, että onko sinulla jano nyt."
"Emt, no on tai siis ei emt. Miks vitus kyselet?? >:@"
"No kun ihmisiä tuntuu kiinnostavan."
"Mix? :O"
"No miksi helvetissä sinä sitte vastaat?"
"En tajuu?? :S"
"Etpä tietenkään. Voin todistaa, että olet kirjoittanut tänne että sinulla oli jano kahdeskymmenesseitsämäs päivä tammikuuta vuonna 2004. Että sinä olet elämäsi aikana valehdellut kerran, tahi useamman kerran tietylle ihmiselle. Et tosin kertonut että miten.
Lisäksi haluan huomattaa, että olet myös ilmoittanut käyttäväsi alkoholia säännöllisesti ( lasketaan 4krt. kuukausi + viikonloput ) ja että nämä tiedot ovat omistettu "Hennalle<33 tai annukalle!1<3". "
"Siis mitä vittuu?"
"No sitä minäkin ajattelen? Kuka tekee tällä tiedolla yhtään mitään?"
":S oon iha hämmentyny."
"Ei se mitään, kyllä se menee ohitse. Ainiin, vielä yksi kysymys. Oletko koskaan suunnitellut panevasi maikkaasi?"
"Siis kuka vittu sä luulet olevasi!? EN!"
"Ahaa, siis Gallerian tilastopäiväkirja oli oikeassa. Vastauksesi oli "Ei Ei Ei Emt Kyllä Emt Ei Kyllä Emt Emt Emt Ei Kyllä Kyllä Kyllä Kyllä Emt Emt" ja 'Hennalle<33'. Kysyin kysymykset listastasi satunnaisessa järjestyksessä. Mukana oli tosin muutama minun vastaukseni ja oma, henkilökohtainen kysymykseni."
"??????"
"Mutta en tiedä sinusta sen enempää."
"Iha hyvä vaa!! ;OOOO /part"

Tämä oli aivan mahtavaa. Nauroin. Pitkästä aikaa. Toki en ole tyytyväinen, sillä ei tällä saa ketään muuta hymyilemään. Koskakohan minä olisin täysin tyytyväinen, ihan mihin tahansa suoritukseen? Tuskin koskaan.
Mutta ainakin minä nauroin. Empä ole sitä hetkeen tehnyt. Aikaisemmat hajoamiset jotenkin kulminoituivat päästä ulos samana päivänä, kaikki pahimmat asiat ja tapahtumat sattuivat palaamaan muistiini samalla sekunnilla.
Sitä sen enempiä spekuloimaan. En ole täysin terve ihminen, mutta kuka helvetti meistä olisikaan? Sentään en juoksentele teillä ( vielä ) tykki kädessäni ja roiski ihmisiä jotka vastaan maleksivat. Tai en sentään hypi katoilta alas, tahi käyttäydy muuten siivottomasti julkisesti.
Tämä on minun oma mielisairauteni kehto siis - jos tämä mielisairasta edes onkaan.
Onko mielisairaaksi itseään luuleminen mielisairasta?
Jos on, minä en enää ajattele itseäni mielisairaaksi, sillä silloinhan minä olen ollut oikeassa. Mielisairaana en voi tietää, että olisin mielisairaana, ellen sitten olisi mielisairaana. Toki, jos minä vain kuvittelen tietäväni että en ole mielisairas, silloinhan minä olisin mielisairas!
Siinä taas jotain sairasta päänvaivaa sairaille ihmisille; minä en enää päätäni vaivaa tuollaisilla, ainakaan vähään aikaan.
Ehkäpä seuraavaan viiteen minuuttiin.

Löysin itseni ensimmäiseksi pieneltä sillalta, aika kaukana kotoa.
Tuijotin veteen, joka oli lähes kokonaan kadonnut maan syleilyyn. Siinä se liplatti, viimeisillä voimillansa jatkoi loputonta matkaansa suureen mereen, pitkän matkan päässä. En vain ollut voinut jäädä mihinkään. Minun oli pakko mennä sinne, ainakin hetkeksi.
Noin puolituntia myöhemmin istuin merenrannalla, katsoin loputonta merta ja sen rohkeita seilaajia. Loputtomuuteen ja takaisin, pyörteisiin ja niistä pois, vain haihtuakseen ja tullakseen taas takaisin.
Vesi on outo elementti. Annoin suolaisen tuulen hyväillä jo lähes pöhöttyneitä kasvojani. Olin niin lähellä jo napsahtaa täysin. Maleksin jo ympäri espoota, katselematta sivuilleni, taakseni tai eteenikään. Annoin vain melankolisen tuulen kuiskuttaa kurjuttaan. En tiennyt kenelle sanoa mitä, tai minne huutaa sitä. Poistin kaiken, aivan kaiken. Selasin kännykkäni numeroita, en löytänyt enää mitään.
Siltä se siis tuntui, romahtaminen. Sentään selvisin.

"Silloin kun sinä olit puoli vuotta. Pieni tatti siis.", äitini aloitti, pyörittäen lusikkaa kahvissaan. Hän tuijotti kaislikkoon, haistellen veden tuoksua. Sitä, miltä voi haistaa vain meren ääressä. "Kukin kaverilla oli sellainen iso vene, tai no ei nyt ihan iso mutta aika iso kuitenkin. Sellainen että sinne mahtoi kuusi ihmistä." Hän tuijotti kahvikuppiin, imaisten huuliansa, ennenkuin käänsi kasvonsa minuun. "Sinä nukahdit kyytiin alle kymmenessä minuutissa.", hän naurahti ja katsoi ohitse lipuvaa venettä.
Mietin, että miten se liittyi mihinkään, mutta annoin hänen puhua. Se teki hyvää, molemmille. "Sinä nukuit koko matkan, sen kaiken ajan mitä me seilasimme. Se oli pitkä aika.", hän hyrisi. Sitten äitini huokaisi, hitaasti käänsi kasvonsa taas minuun. "Kaveri oli kuollut sinne veneeseen. Hänet oli, näköjään, hakattu elävältä.", sitten äitini taas hörppäisi kahviansa.
En viitsinyt sanoa yhtään mitään. En tajunnut, että mitenköhän se liittyi mihinkään, ehkä jonain päivänä tulen käsittämään. Sentään se aika, mitä minä istuin siellä meren rannalla, tuli käytettyä hyvin.

En ymmärrä, miten saatoin polttaa itseni niin loppuun.

BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTV
BURNOUTBURNOUTV
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUT
BURNOUT
BURNOUT
BURNOUT
BURNOUT

Voiko tältä edes tuntua, vaikka ei ole tehnyt mitään? Voitko lähes kuolla kurjuuteen, vaikka olet tuskin avannut silmiäsi?
Huomasin jo sulkevani ohjelmia, poistavani ihmisiä pois. Huomasin jo poistavani kännykästäni numeroita, joita en kuitenkaan käytä. Loppujen lopuksi huomasin osoitekirjassani enää olevan 112.
IRC:ssä kanavia oli enää neljä, eikä niissäkään mitään enää tapahdu. Siellä minä olen, viiden bouncerin kanssa ja laitan topikkiin aina jotain, mitä kukaan ei lue. Toki ulkonakin voisi olla, mutta mitä siellä?
Ei täällä ole ketään. Tyhjä kaupunki, tai sitten minä olen vain sokea. En enää jaksa arvellakkaan, että kumpi tässä on syynä. Jokatapauksessa, se on jotain mihin minä en voi vaikuttaa.
Tuntuu kuin oikeasti olisinkin siellä yhdellä kanavalla, ainoa (+@). Oikeastaan, ainoa siellä. Toki voin tehdä siellä kaikkea, voin vaihtaa tekstejä, muotoja, kaikkea sellaista. Mutta kuka niitä on enää kommentoimassa, kun olen jo poistanut kaikki käyttäjät sieltä?
Kuinka monta minä olen oikeastaan jo poistanut? Kuinka monta minä olen banaanittanut pois elämästäni, tajuamatta oikeastaan ennenkuin siellä lukee jo (+b) osoitteen edessä.
Ja ne jotkut, tyhjät varjot kanavalla, pienet mainosbotit heittelee herjojaan. Toki poistelen heitä sitä mukaa, mitä heitä tulee, mutta erotankohan enää mainosbottia oikeasta käyttäjästä?

Tässä ohjelmassa on vain se ero, että minulla ei ole keinoja ottaa (+b):tä pois. Enkä voi enää oikeastaan liittyä muillekkaan kanaville - tässä sitä sitten ollaan. Luotu oma pieni vankila.
Onneksi tässä vankilassa on sentään kirjoitustilaa. Muutenhan se olisi vielä pahempi, eikö vain? Kirjoittaa tekstiä, vailla että kukaan sitä koskaan lukee?
Sehän olisi epätoivon huippu.

Onko tämä epätoivoa? Se, että poistan nyt elämäni logeja? Onhan siinä paljon tekstiä, paljon tapahtumia ja ihmisiä, mutta heidän poistaminen.. Kuin heitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Mutta miksi ei?
Miksi minun pitäisi muistella tahi kunnioittaa ihmisiä, jotka eivät ole muutenkaan olleet minulle mitään muuta, kuin taakkaa? Miksen voi vain poistaa heitä kokonaan, miksi minä jään murehtimaan heitä?
Ehkäpä siksi, että jokainen ihminen ja jokainen sana jää rekisteriin, eikä sitä saa pois, vaikka sen piilottaa. Jokainen kosketus, hipaisu, huuto, kuiskaus, sana jää loppujen lopuksi rekisteriin.
Sitten niitä joko muistaa flashbackeinä ja huokailee, että olipa se aikaa kun se heppu silloin ja silloin huusi minulle kuin palosireeni.
Olipa se silloin upeaa aikaa, kun hän kosketti minua. Vaikka se oli avokämmenellä poskelle kohtalaisella nopeudella.
Ehkäpä minun pitäisi unohtaa +b:t ja mennä tapamaaan heitä - onhan nuo olleet niin ihania kokemuksia. Selkäänpuukotuksia, yksinjättämisiä, sylkemisiä ja sen sellaisia juttuja.
Ei. Nyt ne lähti.

Nyt ne logit lähti.
Ja takaisin en enää tästä katso.

Sinne ne lähtivät! Jok'ikinen!
Numeroita ei enää ole, yhteystiedot on muutenkin unohdettu. Ne kauniit kasvot, että kaikkien niiden silmät jäävät tietenkin kummittelemaan mielessäni, mutta nehän voin aina sulkea pois.
Ja kaikkein vähiten, ketkä kuitenkin poistosta ovat harmissaan, ovat poistetut.
Niinhän se aina on. Loppujenlopuksi.
Suurin osa poistetuista...
Ei edes välitä.

Toinen kulmani väpätti, kuin elohiiren takia. Minulla oli kuuma, jano, päähäni sattui, jokaista lihastani kolotti ja muutama valitus tähän vielä perään, mutta silti sain seistyä siinä perhanan jonossa siihen perhanan paikkaan jonne minun ei koskaan pitänyt mennä.

Oli saanut perjantain ja lauantain vastaisena yönä sätkyherätyksen. Olin siinä maagisessa pisteessä, jolloin unen ja valveillaolon rajat hämärtyvät ja hitaasti katoavat pois. Ymmärrät vielä, että makaat siinä, mutta mielesi ikäänkuin seilaa päästäsi ulos.
Kuitenkin, olin siinä pisteessä, kunnes se rikkoontui. Olin puolessa sekunnissa täysin hereillä, pystyssä ja käteni pitelivät pientä, puista koristepamppua.
Kesti jopa sekunnin, ennenkuin viesti juoksi hermoratasta pitkin tuoden syyn, että miksi minä heräsin: tuntui kuin joku olisi puhaltanut minua niskaan, ennenkuin kuulin pitkän ja valittavan kauhunhuudon, jota seurasi vielä vaikuttavampi vihainen huuto.
Se yö jäi sitten nukkumatta.

Niin, Dipolissa minä sitten purin huultani, katselin ihmisiä ympärilläni. En voisi sanoa, että ne näyttäisivät yhtään sen tyhmemmiltä kuin kukaan muukaan. Joku muu voisi kyllä sanoa tuon. Eihän se ulkonäkö mitään merkkaa, mutta.. niin. Kyllähän se aina jotain merkkaa. Varsinkin, jos olet peittänyt kasvosi mustalla huivilla, pidät otsassai metallilaattaa ja heilutat katanaa pääsi päällä.
Tai jos pukeudut joksikin satuhahmoksi, jota sattumoisin ihailet, eikä hahmo ole sinun itse keksimäsi. Joku voisi ajatella siitä jotain, minä en ehkä yhtään mitään.
"Kukas sinä olet?", minulta kysyttiin, säpsäytettiin mietinnän keskeltä.
"Joko Duke Nukemin suomalainen vastaava, tai sitten vain Wallu.", mumisin takaisin. Näköjään luotaantyöntävä puoleni onnistui ja maaginen, nahkatakkinen velho kohautti olkapäitänsä ja marssi pois. Olin taas hetken tyytyväinen ja keskityin Warhammer-pelaajiin.
Mahtoi sekin olla hauskaa, liikuttaa tuumamittarin kanssa armeijoita omalla, pienellä taistelukentällä. Olla sadun Napoleon, murskaava kenraali ja omata vastustajasi kunnioitus että pelko.
Dipoli sen viikonlopun ajan oli ainoa paikka, jossa kukaan voi oikeastaan olla juuri se, kuka kuvitelmissaan voisi olla. Eikä kukaan edes naura! Tai jos nauraa, niin ei paikkaan kuulu.
Minä en todellakaan kuulunut sinne. Olen miettijä, ehkäpä hieman erakkokin. Olen kyllä miettinyt, raapustanut ja keksinyt paljon asioita mutta en koskaan pukeudu miksikään sellaiseksi, mitä olisin keksinyt.
Taisin olla ainoa "oma itseni" koko paikassa. Tokihan kaikki siellä ovat, loppujen itse itsejään. Mutta mikä saa ihmisen muuntumaan omasta elämästänsä jonkun toisen elämään, jonkun fantasiahahmon elämään?
Puhumaan, kuinka voitti Sephinrothin Cloudina, samalla heiluttaa pitkää miekkaa päänsä päällä, vaikka oikeassa elämässä on hyvä, että voitti edes takapihallansa mourunneen katin? Tietenkin siinä on ero - voit, kun olet joku toinen, kehua mitä olet tehnyt. Vaikka et ole tehnyt. Aika ovelaa.
Voit sanoa, että olet maailmansankari, vaikka tuskin edes olet koskaan ajatellut tekeväsi jotain. Mutta se paikka oli heidän pyhättönsä, enkä siksi sanonut mitään. Oli siellä sentään mielenkiintoisiakin ihmisiä. Mutta niistä minä kerron myöhemmin.

Katselin myös miekkamiehiä. Pehmustetuilla aseillansa, hakkaamassa toisiltansa aivot pihalle. Vaikka lähes kaikki tuntemani ihmiset pitävät hommaa äärinmäisen naurettavana ja tyhmänä, minä en viitsinyt sanoa mitään. Siis edes mielessäni, sillä se näytti, loppujenlopuksi haastavalta ja hauskalta.
Joten tartuin haasteeseen, pyysin lainaksi pehmustettua asetta, jolla minäkin voisin mätkiä ihmisiä.
Jo viiden "tapon" tai "kuoleman" jälkeen olin köhimässä keuhkojani pihalle, se oli aika rasittavaa puuhaa. Ei se kovin helppoakaan ollut, eikä sitä pehmustettua keppiä voinut heiluttaa miten tahtoi. Se oli yllättävän raskas. Jos sillä iskit ohitse, todella sinä menit koko aseen mukana ohitse. Piti olla varovainen.
Homma loppui siihen, kun minun vasen käteni sai kahdenkäden iskun, joka oli tähdätty minun sievään päähäni. Lensin sen hyppyloikan voimasta maahan. Käteni, joka pelasti minun tajuni tälläkertaa, oli aika... Pahasti kipeä. Naureskelin tosin. Se oli viihdyttävää, ainakin koska siinä piti vain hakata toisesta paskat pihalle.

"Omituisinta asiassa on, että sinä et ole vain haltia, vaan neekerihaltia.", rapsutin leukaani. "Siis kuka oikeasti haluaa olla neekerihaltia? Ei siinä tummaihoisuudessa mitään, mutta koska käsivarressasi on vielä hakaristi niin se ei vaan toimi. Tietenkin, luulen että tässä on tälläinen.. mikä se oli... Viha himosta periaate päällä.", hymyilen herttaisesti sille ääliölle, joka oli sonnustaunut hakaristiin ja haltian tavaroihin, värjännyt naamansa vielä mustaksi. Hän oli kiroillut kovaan ääneen tummaihoisia kioskinpitäjiä kaverilleen, joten minä näin sopivaksi tilaisuudeksi mennä rääpimään päätäni.
Siis mitä se voisi tehdä, korkeintaan? Läväyttää minua pehmustetulla miekalla kasvoihin?
"Olet värjännyt kasvosi mustaksi, mutta..", heilautin kättäni, kun se alkoi puhumaan siitä että "tää on eri juttu"-paskaa. Tämä.. Mies.. tai "Drow" oli minun riistaa nyt. ".. luulen että sinä haluat vain olla sellainen. Kuin Michael Jackson, mutta valkoisesta mustaksi! On vaikea olla arjalaiskannalla, jos sinä olet tummaihoinen.", katsoin häntä kulmieni alitse.
"No mitä mun pitäs sit tehdä?"
"Painua vaikka vittuun mun puolesta."
Ystävähyvä noudatti kaverinsa kanssa minun neuvoani ja katosi näköpiiristäni. Sylkäisin vielä perään. En tosin ole kovin ylpeä siitä, että minä syljen toisten perään, vaan siitä että tuo runkkari ei tiennyt enää mitä sanoa. Hän oli jo naulattu mies. Toki minähän sille menin päätäni rääpimään, mutta vain hänen olemassaolonsa raivostutti minua. Sellainen.. asenne.. mitä ei saisi olla. Mutta on.
En vihaa mitään muuta niin syvästi, kuin rasistista aatetta. En minäkään nyt hyppää ulkomaalaisen syliin ja kilju innosta että hän on suomessa, mutta en minä myöskään sylje heitä kavereitteni kanssa. Joko he ovat hyviä heppuja tai molopäitä, ihan niinkuin kaikki muutkin ihmiset minun silmissäni.
Harmi vain, että suurin osa lukeutuu tuohon jälkinmäiseen kastiin.

"Sinulla on näytteliänlahjoja.", sanoi mies, joka oli tatuoinut "Magic"-tekstin käteensä ja söi makkaraperunoita sisällä, toisena päivänä.
Se ei ole ainoa kerta, kun minulle on sitä sanottu. Olen kuulemma myös erittäin "viihdyttävä livenä" tai kun selitän jotain. Suurin osa, tosin, pyörittelee silmiään tai naureskelee. Sehän on, tosin, näyttelemisen idea. Luoda tunteita. Niin ainakin sanoi yksi nainen sukujuhlissa minulle. "Sinun on pakko mennä teatterikorkeeseen.", hän sanoi minulle ja hymyili aurinkolasiensa takia. "Olet loistava, aivan mahtava. Harva ihminen vetää mitään noin pitkää vain päästänsä, kolmentoista sekunnin varoitusajalla."
Olin vetänyt koko hääpuheen, ilmeineen, eleineen, taputteluineen ja vitseineen hatusta. Tosin, vaikutti siltä että se en ollut minä, joka siinä puhui. En osannut vastata sille naiselle mitään.
Minä luon ihmisille tunteita, sitä mukaa mitä haluan heidän ajattelevan. Tiedän, mikä ylipäätänsä ärsyttää ihmisiä. Saan heidät vihaisiksi.
Tälle miehelle minä en osannut vastata oikein mitään myöskään. Kohautin vain olkapäitäni.

Onko se, että kaksi ihmistä voivat olla väärässä, tai sitten he ovat asiantuntijoita? Kumpi on enemmän... realistista? Toki päätös on minun, mutta ajatus on kiehtova.
Kaikki ajatukset ovat, loppujenlopuksi.

Toinen osa.

Takkini rapisi - se oli jo jäykistynyt kylmyydestä vaikka olin tarponut tässä vastatuulessa vasta viisi minuuttia. Jokainen hengenveto kaulaliinani lävitse tuntui jäädyttävän keuhkoni, mutta yhä painoin jalkaa toisen eteen. Vilkaisin jo jähmettynyttä kännykän näyttöäni ja nopeutin tahtia entisestään.
Näin pimeän ja lumisateen lävitse punaiset valot bussipysäkillä, joten juoksin viimeiset sata metriä. Matka tuntui ainakin kilometriltä, kiitos kylmyyden. Ja varsinkin sen takin, joka ei antanut enää yhtään periksi. Pelkäsin että se hajoaa sirpaleiksi jos taivutan sitä liikaa.
Nappasin autonoven auki ja suorastaan romahdin sisään ihanan lämpimään volvoon. "Hyvää huomenta!", minä ulvaisin.
"Poika!", närkästynyt ääni vastasi. "Kun mää sanon että olet tässä tasan kuusi, niin olet tässä tasan kuusi etkä minuuttia yli!"
Vilkaisin kelloa. Se oli minuuttia yli. "Minuutti sinne tai tänne.", huokaisin ja laitoin turvavyön kiinni.
"Ei, vaan sun pitää olla tässä jo viittä minuuttia ennen, ettet vaa joudu pakottaa mua venaamaan tällä dösärillä!"
Olimme jo liikkeessä. Vilkaisin nokkamiestäni sivusilmällä, vaikka hän oli äsken puhunut kovalla äänellä, hänellä oli jo iänikuinen hymy kasvoillaan. Hän oli vanha mies, Gun nimeltänsä, mutta ehdottomasti virkein mitä olen nähnyt. Ja hän jauhoi sitä iänikuista mustaherukkapurkkaansa, kokoajan ja taukomatta. Aloin jo epäillä, että se oli sama purkka, mitä hän oli syönyt nämä kaksi viikkoa mitä olin hänen luonansa ollut.
Liu'uimme lähes äänettä Kauniaisten lävitse, Länsiväylälle ja siitä eteenpäin kohti työmaata Hanasaaressa. Gunilla oli taas se sama lippiskin päässä, punainen, kaikennähnyt Lätsä. Arvelin villeimmilläni, että tuo Lätsä oli nähnyt jo ensimmäisenkin maailmansodan ja Suuren Vihan, eikä ne noin aamulla tuntuneet niin kovin fiktiivisiltäkään ollakseen totta.
Ainoastaan hänen leukansa liikkui, jauhoi taas sitä samaa purkkaansa mitä hän aina jauhoi, koko muu ruumis oli täysin liikkeettä.
Gusti oli omituinen mies. Ei sillä, että hän olisi mielenvikainen tai tyhmä, päinvastoin. Hän oli äärimmäisen järjestäytynyt, suorastaan konemainen. Ja täysin täsmällinen, sekunnilleen. Hänen ainoa paheensa oli, että hän odotti sitä samaa jokaiselta muulta.
Hieroin silmiäni ja mumisin jotain aikaisesta herätyksestä, joka sai Gustin naurahtamaan. "Voi poika kuule!", hän aloitti.
"Ehditkö syömään aamupalaa, juomaan kaffet ja lukemaan nyhetterit?"
"En, oikeastaan vain nousin, puin ja juoksin."
"Voi poika poika, tiiäkkös että mää heräsin jo neljältä, kaikessa rauhassa join kaffet ja luin nyhetterit efterdagesplaagenista. Mutta miten matsi meni?"
"Voitettiin, mutta naapurit taisivat herätä.", hymyilin kevyesti. Niinkuin en aamuisin yleensä edes saa hymyä kasvoille, eikä pojittelu auttanut sitä yhtään, mutta Gusti sai jotenkin sen pienen hymyn aina vääntymään kasvoilleni.
"Ai, mites silleen?"
"Innoistuin hieman, kun sain panssarivaunun tuhottua."
"Joojoo, I see, I see." Toki minä tiesin ettei hän ymmärtänyt, mutta sentään hän yritti. Mietin pitkään, että oliko se vain kohteliaisuutta vai oliko hän oikeasti kiinnostunut siitä, että miten minulla ja tiimillä menee.
Automatka oli liian lyhyt, olisin halunnut sen jatkuvan vielä pitkään, siinä oli niin mukava istua. Lämmin ja niin pehmeä. Haukottelin viimeisen kerran, ennenkuin nousin autosta ulos kirpeään pakkaseen.
Ketään muuta ei ollut vielä työmaalla, minä ja Gusti vain, noin puolituntia liian aikaisessa. En viitsinyt valittaa siitä. Ajattelin vain sitä jääkylmää koppia, joka minua odotti. Sähköt olivat olleet taas yön poissa päältä, joten se koppi oli todellakin jääkylmä.
Gusti huokaisi kovaan ääneen, kun kahvinkeittimelle varattu vesisäiliö oli jäätynyt. "Himskatti."
Hän ei edes kiroillut.
"Meen hakemaan kaffevettä, pue sä päälles ja valmistaudu pirteään päivään.", Gusti virnisti minulle liiankin leveästi ja painui ulos. Minä puin firman sinisen talviunivormun päälle. Huokailin kovaan ääneen pehmustetussa penkissäni, nojasin syvälle ja torkahdin hetkeksi.
Heräsin voimakkaaseen yskähdykseen.
Minua tuijotti tälläkertaa pöllönnaamainen mies, vähintäänkin yhtä muinainen kuin ikipirteä suomenruotsalainen Gusti, syvältä puolikuunmuotoisten lasiensa takaata. Hän putsasi lasit likaisella peukalollaan ja väläytti hymynsä paksun partansa takaa. "Älä poika perrrrkele nuku!", hän nauroi ja siirtyi omalle paikalleen Gustin viereen.
Ukko hymyili velmusti samalla, kun kuori appelsiinia. "Voisit saada vaikka potkutkin."
"Enhän mä saa ees palkkaa, joten eipä paljoa letkauta.", virnistin takaisin ja siirryin ottamaan kupin kahvia.
"Äläs nyt ota mallia niistä LVI-miehistä!", Gusti ärähti ja hörppäsi teestään. Hän joi aina kopissa teetä, ei koskaan kahvia. "Niillä on ihan omat kuviot, niillä pääsääjillä." Kuulin hymyn hänen äänestänsä, joten virnistin vain ja istahdin takaisin penkille. Ei ollut maitoa, joten täällä minä aloitin totuttelemaan mustaan kahviin. Ainoa ongelma oli, että se oli niin hirveän kuumaa, etten saanut sitä koskaan alas. Aina piti ottaa mukaan, kunnes se oli jäähtynyttä ja pahimmassa tapauksessa jäätynyttä, juoda vasta sitten.
"Eikun poika alkaa oppia!", Ukko väläytti ja heilautti likaista sormeaan ilmassa. "Tuntihommia täällä paiskitaan, eikä mitään urakkaa."
"Silti, silti, silti!", Gusti vastasi Ukolle, painoittaen jokaista "Siltiään" edellistä voimakkaammin.
Ukko katsoi minuun taas niin, ettei hänen suutansa näkynyt parran takaata. Se oli todella koominen näky, mutten uskaltanut nauraa. Oikeastaan, minä pidin siitä ilmeestä. Se oli niin piirettymäinen. Epätodellinen. Tosin hänen jäänsiniset silmänsä porasivat minuun mietteiliäinä.
"Poika pääsee tänään vähän hommiin.", sanottuaan hän poisti piiretyn päästäni ja väläytti leveän suunsa näkyviin parran takaata.
"Anna palaa vain!", vastasin haastavasti ja yritin hörppäistä kahvista niin, että kieleni ei palaisi. No paloihan se.
Sitten Ukko luetteli tehtävät ja Gusti vain nyökkäili perässä, tuijotti haaveilevasti ulos ikkunasta ja jatkoi teensä nauttimista. Aamun parhaimmat hetket, ainakin minun mielestäni.

Sitten seuraavalla kahvitauolla, Ukko kysyi minulta että miten matsi oli mennyt. En ehtinyt edes avata suutani, kun Gusti sanoi että "Poika näytti vastustajalle että mistäs kanat pissii!"
"Ai perrrrrrkele!", Ukko nauroi ja katsoi minuun, silmät välkkyen.
Hänkin oli kiinnostunut, tosin hän vain kohteliaisuudesta. Hän piti kalastuksesta ja oluenjuomisesta paljon enemmän kuin interneturheilusta. "Hulluja nuo nuoret.", hän niiskautti nenäänsä kun ryhmän LVI-mies kysyi minulta, tiimini paidan nähtyäni, että mitäs peliä pelaan.
"Sehän on helelelevetin hyvä.", hän jatkoi ja korkkasi päivän ensimmäisen. Katsoin hieman paheksuen, mutta en viitsinyt sanoa mitään. Eihän se minun asiani ollut, olin vain "poika". Tiimin virallinen kloppi.
Kolmas vanhempi sähkömies kohoitti vasta nyt kasvojaan ristikkolehdestä. "Istan kaimat?"
"Teat.", minä vastasin. Satasen ristikot olivat niin helppoja, viiden minuutin keikkoja.
"Joo, joo se se on.", Kari nyökkäsi ja painui taas mietteliäänä, hiljaisena miettimään ristikkonsa ratkaisun jippoja. Ukko ja Gusti juttelivat kalastuksesta. Gusti nauroi ja Ukko selitti. Minäkin nauroin. Jopa Karikin nauroi.
Oli minun viimeinen päivä täällä, olin jo tottunut tähän rytmiin ja heppuihin. Aluksi olin ajatellut, että minut tungettiin kaikista leipiintyneimpien vanhusten luokse, mutta jo ensimmäisenä päivänä oli mielipiteeni muuttunut. Olin arvioinut liian aikaisin ja erehtynyt pahastikkin.
Totta, Kari oli leipiintynyt, mutta muut olivat aika paljon virkeitä.
"Insinööripaskat!", hän tykkäsi murahdellella kun hakkasi parkettiin laitettavia pistorasioita paikoilleen. "Miks vitussa ne ei joudu itte asentaa yhtä tällästä, nii säästyttäis me vaivalta!", hänen kasvonsa jo punoittivat. "Tuus poika röökille.", hän mumisi ja lähti marssimaan, jättäen kaikki asennustarvikkeet levälleen, kuin Jokisen eväät. Poltimme Coltit ja hän kertoi minulle jostain ystävästään, joka oli rauhanturvaana jossain afrikassa. Keskustelimme hetken Afrikan vaarallisuudesta tänäpäivänä ja siirryimme sitten hoitamaan rasiat loppuun. Hetken taistelun jälkeen ne olivat mallikkaasti paikoillaan; onneksi.

Gusti nauroi. "Joo-o, niin se poika menee. Hyvin sä teit.", hän hymyili minulle leveästi, kääntyessään Petaksen risteykseen. "Hommat hoidit putkeen ihan mallikkaasti, ei mitään valittamista, paitsi että pari päivää oli nyt niin ja näin.", tosin Gusti virnisti niin leveästi ettei se voinut nyt kovin paha olla.
Hymyilin vain. En voinut olla hymyilemättä.
Ennenkuin nousin ulos autosta, Gusti kääntyi katsomaan minuun. "Kuule poika, kaikkea onnea ja hyvää sulle tulevaisuudes! Oot hyvä heppu. Ja onnea pirskatisti siihen mestaruuteen!"
"Kiitos paljon, kiitos myös sinulle ja muille.", nyökkäsin, kättelimme, väläytimme hymyt ja erosimme.

Gusti on vieläkin ihmeellisin ihminen jota olen elämässäni tavannut. Hän on upea, kertakaikkiaan mahtava ihminen, ikipirteä mies jota ei elämä tunnu kuluttavan yhtään.
Jos minä tulen koskaan vanhaksi, haluan olla kuin Gusti. Sillä hän on, oikeasti ja pyhästi vannoen, paras vanhus jonka kanssa olen ollut koskaan tekemisissä. Jos ei sukulaisia lasketa mukaan, siis tietenkin.
Jos kaikki ihmiset olisivat kuin Gusti, ei olisi pahemmin ongelmia. Minkään kanssa.
Vieläkin mietin, että miksi hän oli niin kiinnostunut nettipeliturnauksesta, miksi hän nosti sen kokoajan taas ylös. Ehkäpä häntä oikeasti vain kiinnosti.
Se puolitoista kuukautta, jonka hänen kanssa istuin kopissa ja kuuntelin häntä, pöllömäistä ukkoa ja Karia, oli varmaan kaikista opettavaisinta puuhaa. Opin silloin enemmän kuin koko koulussa siihen mennessä - myös hieman elämästä.
Tai en osaa selittää.

Mutta nytkin kun edes ajattelen Gustia, purkkaa ja hänen ikivanhaa Lätsäänsä, en voi olla hymyilemättä.
Ja vielä tärkeämpää, sinä samana iltana kun erosin Gustin kanssa viimeistä kertaa istuin taas tietokoneelle. Painoin kuulokkeet päähäni ja huokaisin.
"Kyllä me voitetaan.", suorastaan hyrisin mikkiin. "Koska Gusti sanoi että poika vie."
Ja sinä iltana, vastoin kaikkia ennustuksia, mehän perkele voitettiin.