IRC-Galleria

Joskus mietin, että minne kaikki ovat taasen kadonneet. Päinvastoin, kuin tuossa muutama viikko sitten toivoin.
Tässä vaiheessa, kun operaatio "painukaa kaikki vittuun plz"-on valmis, huomaan että se on onnistunut. Aika outo fiilis.
Kiira, Laura(t), Miia, Minna, Salla(t), Erika, Miksu ja muut.
Jonit, Janit, Tomit ja muut.

Pakko sanoa, että osaan olla luotaansatyöntävä ihminen! Nyt voin onnitella itseäni, taputtamalla omaa kättäni ja kysyä ääneen, että kannattiko.

Kaikkihan meistä tietää menneisyyden haamut. Rajattomat ( jopa ruumiittomat ) naiset ja miehet, jotka tuijottavat suoraan selkääsi jostain pimeästä.
He ovat, jostain syystä, jääneet jälkeen sinun tahdistasi. Olette kasvaneet erillenne, tai sitten olette aina vihanneet toisianne. Tai sitten olette rakastaneet toisianne, mutta elämä on jostain syystä riistänyt toisen luotasi.
Mielesi lomissa he kurkkivat, sihisevät pirullisia kuiskauksia siitä, että miten kaikki olisi jos "näin ei olisi käynyt".

Minä vihaan noin 75% kaikista. Vihaan kylmyyttä, joka pureutuu luihini vaikka olisin kuinka topattu tahansa. Mutta vihaan myös niitä ihmisiä, jotka luulevat olevansa suoraan amerikkalaisesta kovisleffasta ja luulevat olevansa kuolemattomia. Loppujen lopuksi minä vihaan aika suurta osaa, aivan täsmälleen lähes kaikesta. Eniten vihaan juuri niitä ihmisiä, jotka ovat jääneet tahdistani, kadonneet selkäni taa. Ties mitä he siellä puuhaavat. Olisi vainoharhaista ajatella, että he syöksyvät sieltä joskus selkääsi.
Tunnen ( kuten kaikki muutkin ) monia kourallisia ihmisiä, jotka ovat jääneet taakse, kadonneet pois. Minun kohdallani ongelma on erittäin yksinkertainen.
Nämä ihmiset, jotka ovat kadonneet menneisyyteen, tuntuvat hyppivän takaisin kokoajan! Ja eivät he, keitä minä kaipaisin vaan he, joita minä en todellakaan kaipaa. ( Yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Hän lukee tätä aina ja varmasti vinkuisi tuosta lauseesta. )
Eivätkä nämä henkilöt ( joita minä siis en kaipaa, jos putositte kärryiltä ) tule läimäyttämään minua selkään, hymyilemään vilpittömästi ja kysymään, että mitä minulle kuuluu.
He tulevat laumoissa kuin sudet, vinkuen jostain nurkan takaa omia pilkkojansa, joita minä en yleensä edes ymmärrä - tai jos ymmärrän niin voisin ottaa jopa loukkauksena ( loukkauksiahan ne ovat mutta ), sillä niiden taso on huomattavan huono.

"Vieläkö leikit keppisotaa?" - Loistava esimerkki. Niin, voin myöntää että minä leikin keppisotaa - silloin kun olin neljännellä luokalla.
"Kävelet sillee ja heittelet käsiis niiku tota öö heittelisit öö virvelii niiku joo!" - Viitsinkö edes kommentoida tuota?
"Vitu homo tuu tänne huutelee!" - Muuten aivan loistava heitto, mutta kun minä yleensä tulen sinne huutelemaan ja asia ei jatku siitä mihinkään. Vaikka heitä olisi 26.
"Oot nii vitun kova jätkä vittu!" - Niin olenkin. Eli täysin hyödytön heitto, jälleen kerran!

Vittuilu on taidetta, päänaukominen on oma sinfoniansa, eivätkä nämä pienet kolttiaiset sitä osaa. Minä taas osaan - voin lyödä vetoa että tästä he tulevat puhumaan vihastuneina toisilleen, niiskuttelemaan ja voivottelemaan. Ja heitä vituttaa. Katsotaanko, ovatkohan he tarpeeksi älykkäitä tietääkseen, että nyt kannattaa pitää se lärvi ummessa? Sen näkee vasta päivien päästä. Odotan innolla.

Olen jo aikaa sitten tajunnut, että minä en taida löytää tuonkaltaisista ihmisistä koskaan seuraa - missä ainoa hauskanpito on juoruilu ja toisten kateellinen panettelu.
Toki kyseiset ihmiset alkavat pikkuhiljaa kasvaa siitä ulos, tosin vain neljä vuotta minun jälkeeni. Tuosta saankin mainion esimerkin;
"Vittu sä saat turpaas vitu hullu!!" <- Paljastui ~14 vuotiaaksi pojankolttiaiseksi ja hänen 15 vuotiaiksi kavereikseen.
Käsittämätöntä.

Niin. Puhuin susilaumoista, sillä kun he ovat yksin, on heidän huutelunsa hiljaista. Ei sillä, että he pelkäisivät minun käyvän käsiksi ( Tiedän että siitä seuraa pahoinpitelysyyte ja ikävät laskut, nimittäin. ), vaan siksi että he pelkäävät minun ajavan heidät pussiin ja saan nauraa heidän kustannuksellaan. Niinkuin olen jo muutaman kerran tehnyt, oikeastaan nauhoittanutkin kasetille heidän huutelujansa, joita olen sitten herkutellut muutaman muun kanssa.
Mutta viitsinkö minä käydä suden kimppuun, jolla on häntä koipien välissä, vaikka laumassa hän on alfauros? Tuskimpa. Siksi heidät voisi alentaa suoraan susista koiriksi.

Jos sudelta puuttuu lauma, niin se jatkaa kulkua yksin, kunnes pamahtaa uuteen laumaan.
Jos koiralta puuttuu lauma, se nääntyy nälkään tai pakenee. Harvemmin ne selviävät yksin.

Vituttaako, koirat, kun susi ulisee vinkumisenne ylitse?

Sivalletaan ruoskalla nyt, kun liha on vielä punaista ja kipeää. Ajattelin tätä koko... aatetta... hetken jos toisenkin, tullen kohtalaisen omituisiin päätelmiin.
Eihän se voi toimia, tai siis tietenkin se voi toimia, mutta ei todellakaan niin kuin anarkismin haluttaisiin toimivan.

Otetaan Suomi, poistetaan kaikki virkavalta, työllisyys, eduskunta ja muutkin virat. Jäljelle jää siis vain harrustuspohjainen työnteko, oman huvin vuoksi.
Heti perään poistetaan kaupungit, eläinkokeet, turkistarhat, julkiset virastot kuten KELA. Sotilastoiminta lakkautetaan täysin.

Löydämme itsemme kaupungista heti muutoksen jälkeen. Kotini ei ole minun, tai siis on niinkauan kun minä olen siellä. Saan pelätä, että joku muu tulee ja haluaa talon itselleen. Silloinhan ainoa turvani olisi.. minä itse. Aseistaisin itseni, en voisi nukkua öitä rauhassa enkä lähteä talostani pelkäämättä että joku tunkeutuu sinne.
Seuraavaksi minulle tulee nälkä. Hitto vie, marssin sitten kauppaan. Kaupan ovet ovat kiinni, elintarvikkeet mätänevät hitaasti hyllyihinsä. Isken ikkunan rikki ja menen ottamaan lounasta vielä pitkään säilyvistä tölkeistä. Saan tapella niiden eteen, sillä kaikille kaupungissani oleville ei riitä ruoka.
Ja muutenkin: ruoka loppuu pian. Kaupungit nääntyvät, rapistuvat ja kadut täyttyvät saastaisista olennoista, jotka kulkevat ihmisten "kodeista koteihin", vieden juuri ne asiat jonka haluavat.
Kukaan ei saa sairaalapalveluita, ei ole organisointia. Vaikka olisikin, niin sähköä ei ole. Sairaat karsiutuvat automaattisesti pois elämämme peleistä, loukkaantuneet ovat oman onnensa nojalla.
Rahalla ei ole merkitystä, siis miksi kukaan tekisi sähköä kenellekkään muulle? Vedentulo on loppunut samasta syystä.

Marssin pois kaupungista, ruuan ja veden perään. Lopultakin, autoni viimeisillä bensatipoilla, koska bensaahan ei enää myydä, pääsen pienen puron varrelle. Luontoon on helppo urinoida, kukaan enää siitä välittäisi muutenkaan.
Joutuisin kaatamaan lähialueen puut omalle päänsuojalleni, joutuisin kaskemaan maan saadakseni viljan kasvamaan, ruokkimaan itseni. Eläimiä tuskin enää on, tai jos on, niin ei kauaa. Kuusi miljoonaa nälkäistä suuta odottavat kuolaten ravintoa ja vastapäätä tuijottava orava tai karhu onkin yhtäkkiä mukava piristys tyhjälle vatsalle.
Joudun puolustamaan maatilkkuani omin voimin tunkeilijoita vastaan, eläimellistä taistelua ruuasta ja viljasta.
Selviytyäkseni, tarvitsen apulaisia. Otan muutaman vahvanoloisen miehen tilalleni puolustamaan sitä hyökkääjiltä, vastapalvelukseksi he saavat asua talossani ja syödä viljaani.
Tosin, minun pitää pelätä, etteivät he tapa minua ja ota viljaa ja asuinsijaa itsellensä.
Tähän mennessä kaikki heikoimmat ihmiset, vammaiset, sokeat, haavoittuneet, vanhukset, liian nuoret, joiden vanhemmat heidät heitteille jättävät, ovat poissa. Kuolleita kaikki tyyni, kuka heitä voisi auttaa ja ruokkia?
Pitää heimoutua, saadakseen turvaa. Minulla on siis pieni heimo tilallani, kolme miestä, neljä naista ja minä. Taistelemme päivittäin kaupungeista tulleita ihmisiä vastaan, olemme tehneet primitiiviset aseet puolustamaan tilaamme.
Myöhemmin, kun tilalla on lapsia, joudun laajentamaan tilaa turvatakseni ruuantulon. Myös karjaa pitäisi hankkia, kun pian pelkkä leipä alkaa kyllästyttää.
Hyökkään heimoni kanssa viereisen tilan ihmisiä vastaan, he olivat liian typeriä heimoutuakseen, joten tuo kaksikko kaatuu ja minun tilani laajenee. Voin ottaa nyt muutaman heimolaisen lisää, puolustamaan kaksinkertaistunutta maatilaani.

"Te olette barbaareja!", itkee nääntynyt nainen, naamansa täynnä rautaa, ja vielä äsken voitokas lippu liehuen anarkismin voittaessa demokratian ja kapitalismin. Nyt hän on surkeuden perikuva.
Lähetän hänet pois tiluksiltani, uhkaan tappaa hänet jos hän ei lähde. Hän kieltäytyy, joten tapamme hänet ja hautaamme tuon hieman kauemmaksi, tunkion alle. Hänen tuttavansa, ystävänsä raivoavat että miksi minä tapoin hänet? Vastaan, että koska en pitänyt hänen naamastansa. Vittuakos he voivat minulle mitään.
Eivät he voikkaan.

Seuraava tila, toisella puolellani, on heimoutunut. Mietin, että miten saan sen itselleni. Haluan lampaita saadakseni uusia vaatteita kasvaville lapsille. Myös muutama sika pitää mieleni virkeänä. Tosin, heillä on jopa kymmenen ihmistä heimoutuneena, minulla kaksitoista täysikasvuista.
Ongelmana on, että en halua menettää yhtään miehiäni, jotka minulle ovat valansa vannoneet että saisivat sapuskaansa. Olen ystävystynyt muutaman kanssa syvästi, he seisovat rinnallani jos tulisi kapinaa. Onneksi niin.
Yksi miehistäni paljastuu loistavaksi taktikoksi, joten käsken muita miehiä seuraamaan häntä. He hyökkäävät, "aliupseerini" johtaa mieheni loistavaan voittoon.
Tilani koko kaksinkertaistui taas, tarvitsen jälleen lisää ihmisiä.
Muodostan näistä kahdestatoista liittolaisia, luvaten heille enemmän mitä entuudestaan saivat. Samalla laitan heidät katsomaan uusia tulokkaita, etteivät he lähde hillumaan ja tekemään minun tiluksilleni mitään haitallista.
He saavat muutaman kiinni ruuan näpistämisestä, heidät hoidetaan samaan tunkioon, jonne on iso kasa ruumiita jo pinoutunut.
Valtaamme vielä muutaman tilan, muodostaen jo niin suuren tiluksen, etten voi sitä yksin katsoa. Annan luotettavimmalle miehelleni toisen tilan, kunhan hän lähettää puolet ruuasta minulle. Silloin, minun muut mieheni myös suojelevat häntä.

Hän kehitti itsellensä suuremman tilan, sai itselleen luotettavia alaisia, joita hän myös ruokkii. Suunnittelen uuden tilan valtaamista, lisää maata, kun suita tuli lisää. Tietenkin.
Mutta nyt on ongelmana se, ettei hänkään halua menettää miehiänsä.. ainakaan minun käskystäni. Suoritamme siis kahdenkeskeisen neuvottelun, joka päätyy kyselyyn näiltä uudestaansyntyneiltä torppareilta.
Olemme luoneet äänestyksen. Päätämme vallata ja laajentua. Taas annan muille maata, taas luotettava ystäväni ottaa toisen tilan.
Mari omalta tilaltani paljastuu loistavaksi välskäriksi, ja haavoittuneita on kerääntynyt laumaani. Hän saa hoitaa heidät.
Ja taas lisääntyy, Marille tulee lisää töitä. Hän narkuu, ettei enää jaksa, joten minä lupaan hänelle lisää ruokaa. Hän tekee taas mielellään töitä.

Loppujen lopuksi, johdetaan takaisin nykyiseen yhteiskuntamalliin.
Aate ei toimi.
Kukaan sen kannattaja ei kestä omillaan päivääkään. Vaikka he kuinka itkevät ja parkuvat, he ovat täysin riippuvaisia meidän hallinnollisen yhteisen tuesta. Rahasta, avustuksista, lääkäreistä, ammateista, järjestyksestä.
Jos niitä ei olisi, olisimme kaikki taas pian tässä samassa kohtaa. Ja muutenkin, miksi kävelisimme taaksepäin, kun voisimme kävellä eespäin?
Jos menisimme taaksepäin, olisimme tuomitut kaikki kuolemaan. Kuolkaa itse, menkää itse vaikka pohjoisnavalle elämään erakkoina ja itseselviytyjinä. Minä seison mielelläni tämän suuren heimon rintamissa, palvellen sen tarkoituksia. Loppujen lopuksi, siitähän eniten hyödyn minä.

Anarkismi on toisin sanoen aate joka ei hyväksy minkäänlaisia auktoriteettejä. Kaikki valta poliittisessa, taloudellisessa, sotilaallisessa ja uskonnollisessa muodossa pitäisi poistaa. Vasta tämän jälkeen voidaan saavuttaa täydellinen vapaus, jota ei rajoita mikään muu kuin vapaus valita.

Näin sanovat viisaat miehet, kun kysyn heiltä mitä Anarkismi on. Toki voidaan laittaa mukaan erinlaisia anarkismin muotoja. Mutta tuossa on "perusanarkismin" aate.
Elikkä jos kaikki auktoriteetti poistetaan koko planeetalta - en näe tätä päivää tulevan milloinkaan, paitsi silloin kun olemme kaikki kuolleita -, niin eikö silloin ole vain viidakon laki voimassa?
Eikö silloin jokaisen yksilön pitäisi taistella omansa puolesta, jos mikään ei enää automaattisesti ole kaikkien, eikä jaettavana? Sanoja voidaan aina muutella ja varmasti joku loukkaantunut niin tekeekin, mutta eikö tuo siis ole se perusperiaate. Jos sinä tarvitset jotain, sinä otat sen. Eikä kukaan saa olla sanomassa sinulle, että et saa ottaa sitä. Eikö ole näin?
Eli päätösvalta omaisuudesta ja asioista siirtyy yhteiskunnalta yksilölle. Ja vahvin yksilö, tietenkin, saa eniten.

Mikä on ASEM.
-ASEM (Asia-Europe Meeting) on joka toinen vuosi järjestettävä Aasian ja Euroopan päämiesten välinen huippukokous. ASEM:ssa on edustajat 25 EU:n sekä 13 Aasian maalla.
Noniin, siitä pääsemme toiseen kohtaan. ASEM on siis kokous, jossa kaikki Euroopan ja osa Aasian päämiehistä keskustelee globaaleista ongelmista ja lainsäädännöistä.
Tiedämme, että elämme muutoksen, kapinan, aikaa. Kuvitellaan, että minä olen Euroopan päämies. Jok'ikinen äärimuslimi, anarkisti ja viherpiipertäjä vihaa minua, vihaa minua koska minulla on aatteena kapitalistinen systeemi, jota he niin vihaavat.
Olenko peloissani? Paskantaisin housuuni pelosta, että minut tapettaisiin mikä päivä hyvänsä, sillä joku ihminen ei vain sattumoisin pidä siitä maailmasta, joka hänelle on luotu.
Tietenkin, koska olen päämies ja minusta on kyse suurin osa Euroopan hallinosta, minun pitää olla turvassa tai koko maani voi lamaantua kuolemastani.
Sellaista ei saa tapahtua, ei missään nimessä. Rattaiden pitää pyöriä, yötä päivää, päivää yötä.
Turvallisuus ennenkaikkea, isäntämaa laittaa kaikkensa puolustaakseen päämiehiä mahdollisten sekopäiden hyökkäyksiltä, kun nyt on räjähdellyt ja kauhua on viljelty ympäri eurooppaa. Euroopan päämiehet olisivat upea kohde mille tahansa pommille ja kuka tahansa "vapaamaailma"-mielinen saisi lähes orgasmin, jos siellä räjähtäisi.
Minä, päämiehenä, saisin päinvastaisen efektin.

Sitten päästään makoisimpaan kohtaan;
Miksi helvetissä kasa anarkisteja marssii "Smash ASEM"-nimellä pitkin Helsingin katuja?
He kantavat mukanaan lippujansa, huutavat mielipiteitänsä ja ovat jo ennalta varoittaneet riehumisesta. Heitä on paljon, he tulevat kohti. He ovat aseistettuja.
Muutama "normaali" on heidän joukossaan.

Jos:
- Nämä palvovat yksilön valtaa, oman vallan ottamista itsellensä, niin he joutuvat
*Kärsimään "rangaistuksensa" itse asioistaan, joita suorittavat
*Olemaan omillaan kun hätä tapahtuu

Niin miksi
- He valittavat kun Suomen mahtavat poliisijoukot vetävät niitä turpaan?
Hyvä Suomen poliisi, olisin tullut mukaan hakkaamaan jos olisin tiennyt! Seuraavalla kerralla vaan enemmän porukkaa nippuun.
Lyökää heti ja lyökää lujaa, siinä näytetään että teillä on enemmän yksilön valtaa kuin heillä, joten pelaatte jopa heidän säännöillänsä!

Sain viimeinkin jotain aikaan. Olin saanut yhdeksänsataa ( 900 ) sivua tarinankerrontaa ystävältäni ja puoliksi piiloitetun toiveen tehdä siitä yhtenäinen, suunnaton tarina. Novelli. Ei siitä tietenkään mitään suurta tule, missään nimessä. Sitä ei koskaan tulla viemään ( ainakaan näillä näkymin ) julkaisijalle tai levitetä nettiin.
Siitä tuskin koskaan tulee tuota kunnianhimoista kokonaisuutta, kirjaa. Tosin, se jäänee seisomaan ylimääräisen luovuuteni merkkinä.
Kaikki eivät pidä siitä. Lähes kukaan ei pidä siitä. Vain minä pidän siitä. Siksi minä sen teenkin; koska teen sen itselleni. Sitten voin joskus, pitkän ajan päästä lukea sen.

" Palataan hetkeksi muistelemaan mitä on tapahtunut, ennen kuin keskitymme siihen mitä on tapahtuva. On paljon pahoja asioita meidän menneisyydessämme ja uskon, että tulevaisuudessa tulee olemaan aivan yhtä pahoja asioita kuin menneessä.
Miksi me kasvaisimme ”hyvemmiksi” ja ”paremmiksi” kun voisimme luoda sellaisen, täydellisyyden?
Tämä pieni ja aika viaton lause sai aikaan tapahtumasarjan, joka oli muuttava koko ihmisrodun kulun. Ei ainoastaan ideologian tahi uskontojen kannalta, vaan koko olemassaolon kannalta. "

Näin minä sen aloitin. Itse en ajattele noin, tietenkään, koska sen näkee jo kaukaata kuinka mahdotonta tuo on. Valmis? Ehkäpä 2050, tuossa on siis oikeasti niin saatanasti materiaalia :E

Niimpä niin. Kolme henkilöä ahdistelee minua. Tosin heidät kaikki voisi laskea samaksi persoonaksi, niin paljon nuo kolme minua pommittavat. Ja se tyyli, se helvetin tyyli on niin samanlaista. Joka kerta.

"Oletko sinä hyvä vai paha?"
"Uskotko Jumalaan?"
"Luuletko olevasi jotain? Mitä olet?"

Joku muu olisi voinut vastata, ettei osaa vastata. Toki hieman eri sanoin, kuten: "Turpa kii hullut" tai jotain sen tyyppistä vähemmän radikaalia, suoraa puhetta.
Minä taas vastasin kaikkiin kysymyksiin. Koska olen sen verran tylsistynyt, kaipa se on syynä.

Olenko minä hyvä vai paha? Sanottakoon, että aluksi minä en tiennyt. Minulla on vihaa, niinkuin muillakin ihmisillä. Nyrpistän nenääni kun näen henkilön josta en pidä. Silmäni sävähtävät jos joudun sellaisen kanssa vielä tekemisiinkin. Nämä ovat pieniä eleitä, mutta ne voivat paisua jumalattomaksi vuoreksi.
Silloin ollaan jo vihan toisella puolella.
Mutta onko viha pahasta? Entäpä jos sinä et osaisi vihata, vaan pitäisit jok'ikistä ja kaikkia rakkaimpina ystävinäsi. Sinuahan syljettäisiin silmään, etkä osaisi kuin hymyillä takaisin.
Tai tunteettomuus? Se on kaikista pahin: se että sinä et edes enää vihaa vihamiestäsi, et vain välitä. Elääkö vai kuoleeko, nauraako vai itkeekö, se on sinulle aivan sama.
Viha on hyvästä siis. Pienissä määrissä. Sitä on turha selventää, kyllä te kaikki tiedätte että mitä tapahtuu jos lähdette vaalimaan vihaa.
Sanotaan, että Viha on Ihmisen suurin Pahe. Ja sehän on pahasta. Mutta jos viha on siis Hyvästä, niin sehän tekee siitä Hyveen.
Omistan sentään yhden Hyveen, että tämän armo-opinnollisen tuokion jälkeen tiedämme, että jos omistat yhdenkin Hyveen olet Hyvä. Käy.
Toki onhan minulla hyviäkin puolia ja niin edelleen, mutta jopa yksi pahe voi tehdä sinusta Pahan.

- Olen hyvä, vastasin.

Uskonko minä Jumalaan?

Jumala kaikkinaisuudessaan on käsittämättömän laaja alue, jota me emme voi tietää. Ellen minä sitten satu keksimään mittaria, joka särisee kun Göddis kävelee yläpuolella.
Jumala on tarinankertoja joka kirjoittaa mestariteostaan. Tosin, tämä Mestariteos jota kutsutaan nimeltä Ihminen, on täynnä mustaa huumoria ja sarkasmia, ironiaa että draamaa.
Hän on niin loistava huumorinsa kanssa, että minua oikein naurattaa hänen keksintönsä. Mestariurheilijoista tulee rapakuntoisia alkoholisteja, hurskaista tulee sekopäitä, Vatikaanista tulee pakanuuden keskus, Islamisesta uskonnosta tulee vihamielinen roisto.
Joka päivä näkee osan sitä huumoria. Toki, joitakuta ei naurata. He ajattelevat, että ompa kauheaa. Onneksi tätä ei ole meillä. Meillä on vain Nykänen että se joku toinen hiihtäjä, himohässistä kärähtänyt, riehumassa jurrissa.
Kanavaa vaihdetaan.
Kuka voisi olla sellainen kusipää, että tekisi meistä kaikista osa tarinaa? Jokaisella oma pieni roolinsa omassa jakeessaan, joillakin iso ja joillakin suuri. Ja itsehän siihen ei voi vaikuttaa.
Toki voimme vaihtaa sanajärjestyksiä ja ehkä luoda sanan sinne, mutta muuten tarina jatkuu aina samoin. Joka kerta.
Minä tiedän että kuka on sellainen kusipää.
Vanha kunnon isäukko Jumala. Vain hän pystyy olla niin kusipää, että saa kuusi miljardia kusipäätä nyrpistämään nenäänsä samaan aikaan.

- .. ja minä uskon Jumalaan, jatkoin.

Mitä minä luulen olevani? Miksi?

Siis tarkoittanee että <kuka> minä olen. Ihmiset tykkäävät kutsua minua nimellä jonka minulle antoivat. Muut elukat eivät tykkää kutsua minua miksikään. Kuulun Tellusta asutettavaan kansaan, joka on sattumoisin voittanut evoluution kilpajuoksun ja nauttii sen hedelmistä hieman turhankin vauhdilla.
Olen suomalainen muille kansoille, olen espoolainen muille kaupungeille.
Olen kasa kudosta, verta ja luuta.
Silmieni takana asuu jotain, jota en voi nähdä. Koska se näkee minun puolestani. Sieluksi sitä kai kutsutaan uskonnollisissa piireissä, tieteellisissä taas Olevaisuutta tahi Minuutta.
Eli tässä kysytään tietenkin Minuuttani, minkälainen se on, mitä se on suunnitellut minun ruumiini saavan? Sanotaanko että ensimmäiseksi kai saan turpaani, mutta...
Mikä minusta tulee?
Silmissäni vilisee miljoona ammattia, miljoona eri polkua, miljardeja eri vaihtoehtoja, niin paljon etten voi kuin huokaista ja yrittää valita mieleiseni.

Lentäjä? Astronautti? Yhdysvaltain kuvernööri? EU-kansanedustaja? Kansanedustaja? Näytteliä? Kirjailia? Tutkija? Sotilas? Rekkakuski? Taksikuski? Sähkömies?

Tuleeko minusta tärkeäkin henkilö? Tuleeko minusta jotain, mitä ihmiset muistavat kun olet kuollut? Tuleeko sinusta <suuri> ihminen, Legenda?

Jos minusta tulee, niin minä säälin tätä ihmiskuntaa. Toki tähtään korkealle, todella korkealle, korkeimmalle mitä kukaan on koskaan tähdännyt. Mitä kukaan on koskaan haaveillut, tulen minä sen saavuttamaan.
Tulen aina olemaan parempi kuin sinä. Tulen aina olemaan viisaampi, voimakkaampi, nopeampi, parempi, paranneltu.
Miksi?
Koska jos on jotain mitä ihmiseltä voi vaatia itseltänsä, se on itsensä tunnustaminen. Jos tunnustat itsesi jumalattomaksi hiireksi, joka itkee nurkissansa sinusta ei tule mitään. Kukaan ei tule nostamaan päätäsi, kukaan ei paijaa sinua, kukaan ei halaa sinua tai pahemmin välitäkkään. Se on Ihmiskuntaa, hyvää huomenta vain.
Toki oma äitisi paijaa sinua, hän rakastaa omaa vertansa ja lihaansa. Mutta ei ikuisesti, eikä se ahneelle ihmiselle riitä.
Jos sinä taas sanot, että sinusta tulee Supermies ja hyppäät alas katolta, homma menee aika pieleen. Toki, kokeilkaa vain. Voin tulla valokuvaamaan jos hyppäätte tarpeeksi korkealta.

"Paras.", vastasin viimeiseen kysymykseen. Väläytin mairean hymyn kysyjälle, joka katsoi minua kuin ruttoa. "Miksi?", hän kysyi, ehkäpä vain mielenkiinnosta tai sitten hän oli häkeltynyt vastaukseeni. Toki tuo vastaus on aika yleinen.
"Että sua vituttais ja voisit tukehtua itteesi.", jatkoin kevyellä hymyllä, hörppäsin viimeisen tipan alas kurkustani. "Painuisitko nyt vittuun kysymyksinesi ja antaisitko minun hengittää hetken?"
Henkilö nousi pystyyn kuin jousi, kohoitti kättänsä kuin empien että läväyttääkö minua poskelle. Hän käänsi selkänsä ja käveli pois, minun katseeni hinaten hänen perässänsä.
Sytytin tupakan.
"Piip piip."

"Ville, poltatko sinä pilveä?"

Voi vittu.

"Voi VITTU!". Tuo suomalaisittain kovinkin tuttu ulvahdus kajahti ylitse kaiken muun, tuolla meren äärellä Espoonlahdessa. Eikä se ollut ensimmäinen kerta.
Tällä kertaa viskasin koko virvelin maahan, hyvä ettei se hajonnut tyystin äkillisestä raivonpurkauksestani. Syljin kuppiin, niinkuin yleensä syljenkin tälläisissä tilanteissa.
Ensimmäisen laatuvieheen katoaminen ahdin hampaisiin oli täysin omaa vikaani; perukkeen solmu oli aivan liian huono kestääkseen sen verran isoa kalaa. Kala vain nappasi, kääntyi ja puski leikkisästi vastaan niin vehkeeni, jota virveliksi kutsun, antoi periksi.
Kelasin huulet kuivina tyhjän siiman takaisin. Sidoin uuden perukkeen, oikeastaan kaksikin kertaa ja jatkoin kalastamista. Tällä kertaa homma meni aivan mallikkaasti, olisi voinut tosin mennä paremmin.
Kun ajattelin, että nyt heitän taas kunnon viehettä ja nykäisen sellaisen kalan, että siitä juorutaan jo venäjänkin puolella, heitto lähti mallikkaasti.
Se meni todella pitkälle! Olin haltioissani, en koskaan ollut saanut viehettä lentämään noin pitkälle. "Thoingj" ulvaisi vapa kädessäni. Viehe jatkoi ikuista lentoaan, jättäen minut ja virvelini uikuttamaan rannalle.
Päästin siis suomalaisittain kohtuu tuttuja ulvahduksia aika tiukan latingin.

"Hei jokaisella on paskoja päiviä.", kaverini huokaisi. Lyhyempi kaverini nauroi niin, että hänen leukaansa alkoi jomottaa.
Pidempi kaveri jatkoi, katsoen minuun mahdollisimman sympaattisesti, yrittäen olla repeämättä. "Kyllä se päivä paistaa risukasaankin! Hei, siis kuinka monta paskaa päivää sull-.", hän naurahti ja katsoi hetken aikaa muualle. Sitten hän, lopulta, katsoi taas minuun.
"Okei, no eipä tuu päivää mieleen jolloin sulla ei olisi paskaa tuuria ollu. Okei, baarissa sait pleksiin, et oo voittanu kenossa mitään kuukauteen tai kahteen, muijat loikki sylistäs toisten syliin ja.."
"Ja kissa kuoli, koirakin lähti, kone posahti, että klaanikin kuoli alta, noin viimeiseksi ja lievimmäksi.", avustin. "Tänä vuonna siis."
Molemmat kaverini alkoivat nauraa. Minua ei taas naurattanut yhtään, korkeintaan hymyilytti leveästi. Niin. Olen jo niin tottunut, että osaan jo hymyillä tälle tuurille. "Sulla on tosi paska tsägä!", lyhyempi kaverini taipui kaksinkerroin.
"Niin. Pitäisi varmaan lähettää Onnettarelle sähköpostia.", huokaisin.

"Onnetar@onnela.tuuri.fi

Hei! Ootkohan vittuillu mulle jo tarpeeks? Siis ihan oikeesti, pamautas nyt lottovoitto ja kadota mun kuponki niin olis niin jees.
Et jotai rajaa.

Rakkain terveisin: Wallu."

Toimisikohan tuo?

Minä olen:
Olenko? Kyllä vai ei:
Miksi?
Onko niin?
Todellako?
Sinulla siis on!
Myönnätkö?
Etkö?
Miksi et?
Näihinkin voit vastata muutamalla hymiöllä. Tai yksitavuisilla "juu, emt, ei, neg, pos"-sukuisilla sanoilla.
Onhan se niin mahtavaa, voit katsoa että mitä olet tehnyt tai et ole tehnyt!

"Olenkohan minä ottanut koskaan suihin keneltäkään?"
"En? :D.D:D Miks?"
"Eiköhän kaikki halua tuota tietää."
":| Ei?"
"Ihan tosi! Sitten haluamme tietää, että oliko sinulla jano kahdeskymmenesseitsämäs päivä tammikuuta vuonna 2004?"
"Kai mul, tai siis emt. :S"
"Siis oliko vai ei?"
"Emt, plz oox sekasi? >:|"
"Yksinkertainen kysymys, eikä sinun tarvitse vastata kuin "juu" tai "ei"."
"No juu kai mulla oli ;S"
"Onko sinulla jano nyt?"
"Hä?"
"Niin, että onko sinulla jano nyt."
"Emt, no on tai siis ei emt. Miks vitus kyselet?? >:@"
"No kun ihmisiä tuntuu kiinnostavan."
"Mix? :O"
"No miksi helvetissä sinä sitte vastaat?"
"En tajuu?? :S"
"Etpä tietenkään. Voin todistaa, että olet kirjoittanut tänne että sinulla oli jano kahdeskymmenesseitsämäs päivä tammikuuta vuonna 2004. Että sinä olet elämäsi aikana valehdellut kerran, tahi useamman kerran tietylle ihmiselle. Et tosin kertonut että miten.
Lisäksi haluan huomattaa, että olet myös ilmoittanut käyttäväsi alkoholia säännöllisesti ( lasketaan 4krt. kuukausi + viikonloput ) ja että nämä tiedot ovat omistettu "Hennalle<33 tai annukalle!1<3". "
"Siis mitä vittuu?"
"No sitä minäkin ajattelen? Kuka tekee tällä tiedolla yhtään mitään?"
":S oon iha hämmentyny."
"Ei se mitään, kyllä se menee ohitse. Ainiin, vielä yksi kysymys. Oletko koskaan suunnitellut panevasi maikkaasi?"
"Siis kuka vittu sä luulet olevasi!? EN!"
"Ahaa, siis Gallerian tilastopäiväkirja oli oikeassa. Vastauksesi oli "Ei Ei Ei Emt Kyllä Emt Ei Kyllä Emt Emt Emt Ei Kyllä Kyllä Kyllä Kyllä Emt Emt" ja 'Hennalle<33'. Kysyin kysymykset listastasi satunnaisessa järjestyksessä. Mukana oli tosin muutama minun vastaukseni ja oma, henkilökohtainen kysymykseni."
"??????"
"Mutta en tiedä sinusta sen enempää."
"Iha hyvä vaa!! ;OOOO /part"

Tämä oli aivan mahtavaa. Nauroin. Pitkästä aikaa. Toki en ole tyytyväinen, sillä ei tällä saa ketään muuta hymyilemään. Koskakohan minä olisin täysin tyytyväinen, ihan mihin tahansa suoritukseen? Tuskin koskaan.
Mutta ainakin minä nauroin. Empä ole sitä hetkeen tehnyt. Aikaisemmat hajoamiset jotenkin kulminoituivat päästä ulos samana päivänä, kaikki pahimmat asiat ja tapahtumat sattuivat palaamaan muistiini samalla sekunnilla.
Sitä sen enempiä spekuloimaan. En ole täysin terve ihminen, mutta kuka helvetti meistä olisikaan? Sentään en juoksentele teillä ( vielä ) tykki kädessäni ja roiski ihmisiä jotka vastaan maleksivat. Tai en sentään hypi katoilta alas, tahi käyttäydy muuten siivottomasti julkisesti.
Tämä on minun oma mielisairauteni kehto siis - jos tämä mielisairasta edes onkaan.
Onko mielisairaaksi itseään luuleminen mielisairasta?
Jos on, minä en enää ajattele itseäni mielisairaaksi, sillä silloinhan minä olen ollut oikeassa. Mielisairaana en voi tietää, että olisin mielisairaana, ellen sitten olisi mielisairaana. Toki, jos minä vain kuvittelen tietäväni että en ole mielisairas, silloinhan minä olisin mielisairas!
Siinä taas jotain sairasta päänvaivaa sairaille ihmisille; minä en enää päätäni vaivaa tuollaisilla, ainakaan vähään aikaan.
Ehkäpä seuraavaan viiteen minuuttiin.

Löysin itseni ensimmäiseksi pieneltä sillalta, aika kaukana kotoa.
Tuijotin veteen, joka oli lähes kokonaan kadonnut maan syleilyyn. Siinä se liplatti, viimeisillä voimillansa jatkoi loputonta matkaansa suureen mereen, pitkän matkan päässä. En vain ollut voinut jäädä mihinkään. Minun oli pakko mennä sinne, ainakin hetkeksi.
Noin puolituntia myöhemmin istuin merenrannalla, katsoin loputonta merta ja sen rohkeita seilaajia. Loputtomuuteen ja takaisin, pyörteisiin ja niistä pois, vain haihtuakseen ja tullakseen taas takaisin.
Vesi on outo elementti. Annoin suolaisen tuulen hyväillä jo lähes pöhöttyneitä kasvojani. Olin niin lähellä jo napsahtaa täysin. Maleksin jo ympäri espoota, katselematta sivuilleni, taakseni tai eteenikään. Annoin vain melankolisen tuulen kuiskuttaa kurjuttaan. En tiennyt kenelle sanoa mitä, tai minne huutaa sitä. Poistin kaiken, aivan kaiken. Selasin kännykkäni numeroita, en löytänyt enää mitään.
Siltä se siis tuntui, romahtaminen. Sentään selvisin.

"Silloin kun sinä olit puoli vuotta. Pieni tatti siis.", äitini aloitti, pyörittäen lusikkaa kahvissaan. Hän tuijotti kaislikkoon, haistellen veden tuoksua. Sitä, miltä voi haistaa vain meren ääressä. "Kukin kaverilla oli sellainen iso vene, tai no ei nyt ihan iso mutta aika iso kuitenkin. Sellainen että sinne mahtoi kuusi ihmistä." Hän tuijotti kahvikuppiin, imaisten huuliansa, ennenkuin käänsi kasvonsa minuun. "Sinä nukahdit kyytiin alle kymmenessä minuutissa.", hän naurahti ja katsoi ohitse lipuvaa venettä.
Mietin, että miten se liittyi mihinkään, mutta annoin hänen puhua. Se teki hyvää, molemmille. "Sinä nukuit koko matkan, sen kaiken ajan mitä me seilasimme. Se oli pitkä aika.", hän hyrisi. Sitten äitini huokaisi, hitaasti käänsi kasvonsa taas minuun. "Kaveri oli kuollut sinne veneeseen. Hänet oli, näköjään, hakattu elävältä.", sitten äitini taas hörppäisi kahviansa.
En viitsinyt sanoa yhtään mitään. En tajunnut, että mitenköhän se liittyi mihinkään, ehkä jonain päivänä tulen käsittämään. Sentään se aika, mitä minä istuin siellä meren rannalla, tuli käytettyä hyvin.

En ymmärrä, miten saatoin polttaa itseni niin loppuun.

BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTV
BURNOUTBURNOUTV
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUTBURNOUT
BURNOUTBURNOUT
BURNOUT
BURNOUT
BURNOUT
BURNOUT