Aamuista ehkä huonoin taas hetkeen. Unetkin jo kerto siitä mistä taisteltiin edellisenä iltana... Onneks oli vain unta.
Mä en ollenkaa luota itteeni, sellasis tilanteis joissa ennen luotin. Ajattelen, että mä oon jotenkin riittämätön. En toki ajattele niin aina, vaan sellaisis tilanteis ku oma mies vilkaisee muita. Tulee sellanen tilanne, että mä ajattelen saaneeni toisen kiinni jostakin sellaisesta mikä on väärin. (aivan niinkuin en itse muka ikinä katsoisi kaunista ihmistä kun sellaisen kohtaan!) Ja sitte menee reilu pussillinen herneitä nenään ihan tonne kurkunpäähän asti! Mitää en silti saa sanottua. Nielen vaan tappioni, ja ajattelen että pitäisköhän mun tehä itelleni jotain että se toinen kattois muakin tolla tavalla.
Tää tilanne ei nyt taas vastaa yhtää sitä aikaisempaa, mutta on silti yhtälailla, muttei yhtä paljoa tietenkää, loukannu ja saanu mut varuillen, kiukkuamaan ja olon todella epävarmaksi.
Mä en vaan osaa selittää miltä se tuntuu ja miks se tuntuu niin kurjalta! Riittämättömyyden tunteminen, varovaisuus ja omakuvan vääristyminen on varmaan pahimpia vaikutuksia.
Asiaa saattaa ehkä pitää pienenä, mutta se vain kai tarkoittaa sitä että ei omaa mitää itsetunnollisia ongelmia. Mulla niitä on aina ollu, välillä tosi vähän, mutta kuitenkin.
Silloin ku tunsin että oon kaikki kaikessa, niin silloin siitä epävarmuutta oli ehkä tuhannes osa jäljellä!
Toivottavasti lohdutus ja ymmärrys on tuloillaan, sillä muuten ei asiassa päästä puusta pitkälle. Jos ei ymmärretä kantoja, edes omiamme niin ei tuu asialle ratkaisua.
Kiukkuilu ei sovi meille...
Oot tärkein, ainaki niin ykkönen ku ihminen voi olla.
Sanoisit että rakastat...