IRC-Galleria

Eräässä huoneessa jossain ihan muualla tyttö katselee ikkunasta ulos. Ankean harmaa ilma, aurinkokaan ei paista. Lunta on vielä maassa, maa on kova ja kylmä, pakkasukon talven aikana jädyttämä. Nyt on jo huhtikuu, tyttö ei löydä kevättä.
Huhtikuussa tilastoissa tehdään eniten itsemurhia.

Huoneessa tyttö avaa kaihtimet niin auki kuin saa, jotta olisi enemmän valoa. Valoa, valoa, kasvitkin kuolevat ilman, mummin laittama ahkeraliisa, lahjaksi saatu kaktus. Toinen kaktus kuoli jo, teki itsemurhan vuosi sitten huhtikuussa.
Huhtikuu on julma kuukausi.

Tyttö katselee ulos, siristelee silmiään, näkyykö valoa?
Ehkä, jos oikein pinnistelee, kaukana, taivaanrannassa -
Voi ehkä nähdä pienen vilauksen...
Valoa?
Valoako?

Enää ei itketä, nyt kuuluu olla iloinen, nyt ollaan iloisia, on kevät, sinun pitää vain tuntea se. Enää ei itketä, kuuletko?
Kuuletko?

Valoa.
Enemmän, enemmän.
Valoa. Tyttö tietää. Tyttö elää valosta, kuolee pimeyteen.
Sitä hän odotti koko pitkän pimeän syksyn, pitkän, loputtomalta tuntuneen talven. Valoa.

''Elää valosta.''
Tyttö kävelee pois ikkunan luota, maton poikki, lipastolle. Avaa laatikon, nostaa pois valokuvakansion, katsoo sen alta. Ei, ei vielä. Sulkee, avaa toisen laatikon. Siellä, kouluvihkojen alla, talvi piilottaa sen peittonsa alle. Tyttö nostaa, ottaa kiinni talvenkulmasta, löytää etsimänsä, talvi on poissa, talvi on hävinnyt, tyttö on voittaja, kunnes tulee taas uusi talvi. Mutta sitä tyttö ei vielä tahdo ajatellakaan.
Tyttö avaa purkin, juuri sitä mitä pitikin, juuri oikeaa sävyä. Taas lipastolta ikkunalle, maton poikki, yli talven, runnoo askelillaan talven selkärankaa, tänään on voittaja, talvi on häviäjä. Talvi on häviäjä.
Kastaa sormensa, siitä tulee keltainen, pisara putoaa hameellekin. Ei se haittaa, ei se mitään, minä olen tänään voittaja. Minut on merkitty, keltaista, se on kevään merkki, eikö niin?
Antaa sormen liukua ikkunan kylmää pintaa vasten, sormi piirtää ympyrää, aloittaen keskeltä, viiva jatkuu kuin tiuhaan kerään kiertynyt käärme, laajenee, laajenee, peittää alleen talven viitasta pudonneita pölyhiukkasia.
Siitä tulee hieno, ihan varmasti, se on minun, ehkä muidenkin, jos löydän jonkun, jonka kanssa sen voin jakaa. Se on kevät, tiedän sen.
Minä tunnen sen, kuuletko?

Kauempana näkyy hahmo, kävelee tytön ikkunaa kohti, hymyilee, tyttö tietää sen, tuntee sen. Hahmo vilkuttaa, hymyilee, tyttö näkeekin sen.


''Minä tahtoisin olla sinun lapsesi, Aurinko.''


Jossain ihan muualla, siinä eräässä huoneessa, tyttö hymyilee viimeinkin keltaisen aurinkonsa läpi.










''
Sinä
olet
minun
lapseni
''