IRC-Galleria

Jalat kipeät. Selkä kipeä painavasta repusta.

Kyllä jouluostoksilla käyminen on sitten rankkaa.
Ihmisvilinässä tönivät muumimamma-käsilaukku-mummot Stockmannilla, paketointijonot, kassajonot, vessajonot, lahjojen kanssa tuskailu ja täsmällinen ostosten budjetointi heräteostosten varalta. Siinä muutama shoppailun huonommista puolista.
. Jouluaika saa ihmiset liikkeelle sankoin joukoin, vauvasta vaariin. Kaupoissa raikuvat joululaulut. Kilometrin pituiset jonot joka ikiseen paikkaa. Tungosta, ruuhkaa ja laumoittain äitejä ja isiä ostelemassa pikkuenkeleilleen ties mitä roinaa. Siitä se oikea jouluostosfiilis syntyy.
. Olen aina rakastanut ostelemista. Olen parantumaton materialisti, jos kyse on vaatteista ja kengistä. Ja koruista. Ja huiveista. Ja sisustustavaroista. Ja ja ja -
. Mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Tänään siis ravasin Rousiin kanssa kaupoissa hiki hatussa joululahjoja etsimässä. Ja nyt olisi sitten joulukorttien [kyllä, noudatan taas perinnettäni ja teen itse. Aina lupaan kesäkuussa että ''nyt tänä jouluna teen kortit ajoissa''. Mutta kuinkas kävikään.] ja paketoimisen vuoro.

Joulu on yhtä kulutusjuhlaa.
Mutta miksi valittaa, kun kuluttaminen on niin kivaa?

Olipa kerran pieni tyttö nimeltään Ninni. Ninni oli vähän ujo ja hiljainen eikä aina uskaltanut mennä muiden mukana, jos ei tuntenut heitä kovinkaan hyvin.
. Koulussa Ninnillä oli hyvä ystävä, Minni. Minni oli sellainen iloinen ja reipas, ehkä vähän erilainen kuin Ninni, mutta he olivat silti aina keskenään ja heillä oli mukavaa.
. Syksyllä Ninnin ja Minnin luokalle tuli uusi tyttö, Pinni. Pinni oli puhelias ja iloinen, ja Minni sekä Ninni tutustuivat nopeasti Pinniin ja siitä lähtien he olivat aina kolmestaan.
. Mutta marraskuussa kaikki muuttui. Minnillä ja Pinnillä tuntui aina olevan jotain salaisuuksia, joita ei voinut kertoa Ninnille. Kun he olivat kolmestaan, Minni ja Pinni saattoivat vain lähteä pois jonnekin ja jättää Ninnin yksin. Ninnistä tuntui kamalalta. Hänellä ei oikeastaan ollut muita ystäviä koulussa, eikä hän olisi halunnut olla yksin, mutta Minni ja Pinni tuntuivat välttelevän häntä. Hän oli kuin näkymätön.
. Joskus, kun Pinni oli poissa koulusta, Minni oli Ninnin kanssa. Tietysti se oli mukavaa Ninnin mielestä, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut vain korvikekaveri Minnille. Heti kun Pinni tuli taas kouluun, he jättivät Ninnin yksin.
. Tietenkin Minni ja Pinni moikkasivat aina häntä ja välillä olivat hänen kanssaan. Ninnistä kuitenkin tuntui pahalta, kun hänelle ei kerrottu mitään eikä häneltä koskaan kysyttykään haluaisiko hän tulla Minnin ja Pinnin mukaan.
. Jouluun asti välituntisin Ninni seurasi muita porukoita, mutta hän oli kuin ilmaa kaikille. Joka ilta Ninni itki itsensä uneen miettien miten hän jaksaisi seuraavan päivän.
. Joululomakaan ei tuntunut Ninnistä kivalta, sillä häntä kaihersi koko ajan se, että Minni oli hylännyt hänet.
. Joulun jälkeen kaikki muuttui. Pinni oli muuttanut taas pois, ja nyt oli Minni yksin.
Minni halusi taas olla hyvä kaveri Ninnin kanssa. Ninni ei kuitenkana ollut antanut anteeksi Minnille. Ninnin naapuriin oli muuttanut uusi tyttö, Enni, ja Ninni oli tutustunut häneen. Koulussa Ninni oli hänen kanssaan.
. Nyt oli Minnin vuoro olla yksin. Eikä hän enää koskaan unohtanut, että kaveria ei jätetä, vaikka saisikin uusia kavereita.
Loppu.


Opettavainen tarina.

Paha saa palkkansa ja niin edespäin. Kukin saa itse etsiä tuon tarinan ydinsanoman, jos siinä sellaista on.
Tuon olen siis kirjoittanut joskus neljännellä tai viidennellä, kun oli aiheena Ystävyys. Jotenkin onnistuin kaivamaan aiheen synkemmän puolen tuohon vähintäänkin Nobelin kirjallisuuspalkinnon ansaitsevaan kertomukseeni.

Viime yönä näin unta. [Yleensä näen joitakin kummallisia, lähinnä hauskoja unia, joista ei nyt tässä sitten sen enempää.] Tämä uni oli kuitenkin erilainen.

Istuin jossakin hämärässä huoneessa, jossa ei ollut yhtään huonekaluja. Istuin lattialla. Huoneessa kävi kylmä viima ja oli ihan kuolemanhiljaista. Istuin siinä pienen ikuisuuden liikkumatta.
. Sitten kiviseinän takaa alkoi kuulua vaimeaa puhetta. Kuuntelin, puhe voimistui koko ajan. En saanut selvää siitä, puhe muuttui kiistelyksi ja sen jälkeen huudoksi. Puhujat seinän takana karjuivat ja kiljuivat ja minä vain kuuntelin.
. Tunsin liikettä allani ja huomasin lattian sulavan. Se vajosi koko ajan alaspäin ja alaspäin. Tunsin puristuksen käsivarsissani ja seinä kahlitsi minut kiviseen, lujaan otteeseen. Yritin riuhtoa itseäni irti, en päässyt. Voimani loppuivat ja vain istuin. Istuin. Istuin. Ihan hiljaa. Puhe oli lakannut ja oli taas hiljaista.
. Kuulin yläpuoleltani kevyttä suhinaa. Kurotin niskaani niin taakse kuin vain suinkin pystyin ja katsoin ylöspäin, mutta en nähnyt mitään ensin. Hetken päästä näkökenttääni ilmestyi kaunis lintu, jolla oli valtavat, terävät siivet. Se lensi alemmas ja alemmas, minua kohti. Katsoin sitä tarkemmin, sen kiiltävät, punaiset höyhenet olivat metallia, teräviä kuin miekat. Kun se oli niin lähellä, että miltei kosketti minua siivillään, se kääntyi äkisti ja lensi pois.
. Istuin taas. Tuntui kuin olisin niellyt kymmenen jääpuikkoa, jääkylmä hulahdus kävi läpi selkärankani. Pian seinä alkoi takanani murtua, selästäni työntyivät esiin metalliset siivet. Seinä mureni tuhansiksi kappaleiksi ja lattia katosi altani. Nousin pystyyn huterille jaloilleni, ponnistin ja hyppäsin ilmaan. Lensin, korkeammalle, nopeammin, lensin niin ylös kuin pystyin. Lensin, enkä koskaan tullut enää takaisin.

Tulkitkoon kukin niin kuin haluaa. Minä en tässä rupea sen kummemmin
anylysoimaan.








Oli muuten hauska päivä tänään. Ainakin kolme viimeistä tuntia. Kiitos Janskin, Vaavin, tiskiharjan ja sen tietyn. <3

Heräsin noin tunti sitten. Taas vaihteeksi harmaa ankea ilma. Tosin vaihtelun vuoksi sataa luntakin.

Eilen, tai siis tänään, tuli hiukan valvottua. Koneen ääressä, kuinkas muutenkaan. Mutta mikäs siinä, netissä roikkuminen sitä tarkoita, että olisi yksin jossain pölyisessä huoneessa tuijottamassa näytön sinertävää valoa hypnotisoituneena. Voisin väittää, että tietokone on oikeastaan sosiaalisen elämän yksi välikappale. Onhan kaikenmaailman meset ja chätit ja sen sellaiset keksitty. Puhumattakaan nettiroolipeleistä, joita ainakin 11-vuotias pikkuveljeni paukuttaa ahkerasti kavereineen aina kun siihen vain on tilaisuus. Netissä on vain se erotus kasvokkain juttelemiseen, ettet välttämättä tiedä, kuka siellä toisessa päässä omaan näppäimistöään niin armottomasti kuluttaa.
. Ainahan varoitellaan niistä paljon puhutuista nettipedofiileista sun muista, enkä suinkaan tätä ongelmaa vähättele. Toisaalta asiaan on toinenkin näkökulma: ''omapahan on tyhmyytensä''. Jokainen on itse siitä vastuussa, mitä netissä oikein tekee ja kuinka paljon itsestään kertoo.
. Tulipahan eilen, siis tänään, todistettua [joskus yhden ja kahden välillä], että kyllä siinä kahdenkympin hujakoilla oleva tuleva metsänhoidon gurukin Savosta osaa keskustella [ainakin lähes] järkevistäkin aiheista itseään kymmenisen vuotta nuoremmankin kanssa, netin välityksellä tietenkin. Enhän minä nyt voi väittää, että keskustelukumppanini olisi juuri sellainen kuin kertoikin, mutta mitä väliä? Voisinhan hyvin itsekin väittää olevani 24-vuotias, humanitaarisia aineita opiskeleva, pitsinnypläystä ja moottoripyöriä harastava yksinhuoltajaäiti Kanta-Hämeestä. Ei siitä kukaan vahingoitu, jos ei sovita mitään tapaamisia tai vastaavia. Jos haluaa esittää jotain muuta kuin on, niin mitä siitä muut valittamaan. Jos siis ei lasketa mukaan näitä nettipedofiileja.
. Kukin taaplaa tyylillään, myös internetin loputtomassa gyberavaruudessa. Niin minkäkin teen.

Netti on apuväline tiedon saamiseen. Netti on apuväline sosiaaliseen kanssakäymiseen, jos ei ole siihen kasvokkain mahdollisuutta. En osaa kuvitellakaan enää, milaista oli kun ei meillä vielä ollut tietokonetta, eikä nettiäkään tietenkään!
Enkä siis ole edes mikään addikti. En.

ENHÄN?


Ai niín, muuten. Joulukalenterista tuli veturi. Olen aina ihmetellyt suklaakalenterien kuva-aiheita. No mitäpä siitä sen enemäpää pähkäilemään, kylle se suklaa vetureineen silti nopeasti suuhun sujahtaa. Näin.

Tyttö näki sillalta kuinka mustaa
vesi oli alhaalla jossakin
Äiti kysyi "Miksi tuo runoja rustaa?
Lapsi on kai päästänsä sekaisin"

Tyttö itki hetken ja katsoi taakseen
Villinä soi huokaus kaupungin
Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen?
Vesi oli mustaa kuin aikakin





Istun täällä ja syön minttukrokanttisuklaata. Katson ikkunasta, harmaa tylsä ilma. Harmaata, harmaata, harmaata. Lähes lumesta paljas maa, jäätä. Lehdettömät puut, pilvinen, harmaa taivas. Kerrostalot katsovat horisonttiin ankeina ja tylsinä, suorissa riveissä siellä täällä. Välissä ankea harmaa asfalttitie. Välillä siitä ajaa joku ankea harmaa auto. Yhden kerrostalon toisen kerroksen ankealla parvekkeella vilkkuu mauton, monivärinen valokaapeli.
. Masentaa. Ahdistaa.
Kai minulla on jonkinasteinen, ohimenevä kaamosmasennus. [onko nyt edes ylipäätänsä kaamosaika?] Tai ihan mikä vaan. Ei ole tullut tutkittua sen tarkemmin depressiokirjoja.
. Tekisi melkein mieli itkeä. Tai edes mennä nukkumaan. Vetää peitto korville ja nyhvätä yksin. Syödä mielinmäärin suklaata.

Ankeaa ja harmaata. Ei ole edes yhtään joulumieltä, niin kuin yleensä tähän aikaan jo. Ei se joulumieli siitä tule, että kuuntelee kaupan kovaäänisistä raikuvia rekiretkirallatuksia tai ties mitä. Sitä paitsi alan jo kuulostaa 70-vuotiaalta maalaismummolta.

Tein tänään havainnon [joidenkin] ihmisten tyhmyydestä.
Istuin bussissa matkalla kotiin ankeasta, harmaasta koulusta. Edessäni istui kaksi ikäistäni tyttöä. Ihan tavallisen näköisiä.
. Toinen heistä selitti toiselle kiihkeästi: ''Mähän oon jo viistoista, kyl mulla pitäis olla jo poikkis! Mä en oo koskaan seurustellu kenenkään kanssa! Siis tätä menoo mä oon oikeesti loppuelämäni yksin! Ei mua kukaan sit enää huoli kymmenen vuoden päästä!''
. Tämä toinen sitten nyökytteli olevansa samaa mieltä.

Ei hitto. Miksi ihmiset on noin pinnallisia?

Itsenäisyyspäivä.

Katsoin aamulla ulos ikkunasta ja näin ankean harmaan ilman ja tangossa liehuvan [tai roikkuvan, ihan miten vaan] siniristilipun. Kalenteristakin tuli lippu, mutta ei omasta suklaaakalenteristani tietenkään [missä lie Kiinassa tehty], vaan ihan sellaisesta perinteisemmästä paperisesta versiosta.

Osoitan tässä itsenäisyyttäni istumalla koneen äärellä ihan yksin. Itsenäisyyttä tuokin kai ilmentää. Ihan itsenäisyyspäivän kunniaksi minulla on päälläni siniset (olo)housut ja kaulassa sininen rusetti.

Itsenäisyyspäivänä ihmisistä tulee kovin arvostelunhaluisia. Kenellä onkaan kaunein iltapuku, tuliko Tanja Karpela yksin vai kaksin ja kuka suunnitteli tuon presidentin päällä olevan hirvityksen, siis eihän se sovi ollenkaan! Vuonna 2003 presidentinlinnan vastaanotto oli vuoden katsotuin, vai oliko se kukauden, tai viikon, ihan sama, ohjelma. Katsotaan kun presidentti puolisoineen kättelee loputonta mustapukuisten sotaveteraanien ja valtakunnan silmäätekevien joukkoa sekä lukuisia riikinkukoiksi pukeutuneita iltapukuprameilijoita, arvostellaan asuja ja bongataan julkkiksia. Samanaikaisesti kun linnan edessä poliisit pidättelevät mielenosoittajien massaa rauta-aidan takana.

Tunnustaudun kyllä itsekin toisinaan kuuluvani tuohon joukkoon.

Ikkunoissa alkaa illan mittaan näkyä niitä sinivalkoisia kynttilöitä, joita myydän kaikenmaailman tiimareissa ja megamarketeissa ja hiukan pienemmissäkin hehtaarihalleissa.

Ja tässä minä juhlistan 87-vuotiasta Isänmaatamme tuijottamalla irc-gallerian sinistä sävytystä ja keskustelemalla messengerin kautta muiden samanlaisten kanssa, toisin sanoen nördaamalla sininen rusetti kaulassani.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, rakkaat sinivalkoiset ystäväni.

'' Sulla on kompleksi vähän kaikkeen. :'D''

Tällainen viesti löytyy puhelimeeni tallennetuista viesteistä. Pisti ajattelemaan.
Tosiaan, olen huomannut kiinnittäväni huomiota -ehkä liikaakin- ihmisten ulkonäköön. Tai siis, en nyt tarkoita, että luokittelisin koko ajan ihmisiä mielessäni eri genreihin ''ruma'' ja ''kaunis'' ja ''komea''. Ei niin.
_ Mutta huomaan ihmisistä kaikki näennäisen pieniltä asioilta vaikuttavat asiat. Jonkun kengännauhat, silmälasit(varsinkin!), nenän muoto jne. Vaikka en tuntisikaan ihmistä, saattaa minua ärsyttää suunnattomasti henkilön hiuksissa olevan ''vääränvärinen'' raita. Tiedän, olen ilkeä. Tiedän, tuomitsen ennen kuin tunnen.
_ Mutta kukaanhan ei ole täydellinen. Edes perfektionistit kuvaamataidon tunnilla. Varsinkaan siellä.
_ Ja eikä se tarkoita, että pitäisin henkilöä aina ärsyttävänä. Pidän ärsyttävänä vain sitä ''vääränväristä'' raitaa. En ihmistä, en henkilöä, en luonnetta. Jos tutustun ihmiseen myöhemmin, voin huomata henkilön olevan todella upea ja ihana ihminen, mutta SILTI, se kirottu raita hiuksissa ärsyttää.

''Et toki. ;D. Ethän SÄ koskaan. Kompleksis rokkaa. :DD.''

Yleensä kyllä huomaan ihmisistä ne positiiviset ulkonäköseikat. Hyvinsopivat silmälasit, juuri oikean väriset raidat, hienon paidan, upean väiset silmät. Että enhän minä ihan ilkeä olekaan?

Enhän? :>


Muuten, tänään avasin suklaakalenteristani neljännen luukun. Sieltä tuli apila. Tai kukka, en oikeen erota. Tai ehkä se olikin geenimanipuloitu apilankukka. Tiedä sitten.
Saiko joku saman?

YLIANNOSTUS KURAHOUSUJA.
YLIANNOSTUS LAPASTEN ETSIMISTÄ.
YLIANNOSTUS VAALEANPUNAISIA SEINIÄ.
YLIANNOSTUS HIHASSAROIKKUJIA.
YLIANNOSTUS VOHVELIRAUTOJA.
YLIANNOSTUS MINIMAALISEN KOKOISIA NUKKEKODINTUOLEJA.
YLIANNOSTUS HAALAREITA.
YLIANNOSTUS LASTENLORUJA.
YLIANNOSTUS TIP-TAP-TIP-TAP-TIPE-TIPE-TIP-TAPIA.
YLIANNOSTUS IPANOITA, JOTKA RIITELEVÄT TURHASTA.
YLIANNOSTUS JOULULAULUJA.
YLIANNOSTUS NIMIKOITUJA KUMISAAPPAITA.
YLIANNOSTUS RAKENNUSPALIKOITA.
YLIANNOSTUS POKEMONEJA.
YLIANNOSTUS KOTILEIKKEJÄ.
YLIANNOSTUS ARVAA KUKA?-PELIÄ.
YLIANNOSTUS YLIPÄÄTÄNSÄ KAIKKEEN MIHIN VOI TÖRMÄTÄ PÄIVÄKODISSA.


Se on muuten ohi nyt. Nyt alkaa palauttava jakso. Palauttava jakso kestää sellaiset 5 vuotta. Tai ehkä kuusikin.
Olihan siellä ihan hauskaakin. Vaihtelua. Tosiaan, vaihtelua.
Ei pitäisi valittaa. Sainhan sentään kolme [oikeasti neljä, mutta en minä sitä tässä kerro, vaikuttaisin kovin ahneelta. Mutta voin puolustautua sanomalla, että aamupala jäi väliin.] vohvelia.
:D

----Tämän viikon motto:---
Elämä on kovaa, hanki kypärä.
Päiväkodissa on vielä kovempaa, hanki haarniska.

~~5 hyvää neuvoa, joita ilman et tule toimeen~~

1. Varustaudu kunnolla. Parasta olisi pukeutua jätesäkkiin mahdollisten liima-, marjakiisseli-, ketsuppi-, sormiväri- ja mehutahroilta. Korvatulpatkaan eivät joissakin tilanteissa olisi pahitteeksi.

2. Älä ole liian lapsirakas. Kun kerran osoitat olevasi ihan oikeasti innostunut vetämään lapsia pulkassa, et enää koskaan pääse heidän käsistään. Minne ikinä menetkin, ipanoita on joka sormelle ja varpaalle roikkumassa hihoissa ja lahkeissa tai missä tahansa mihin he suinkin ylettyvät.

3. Älä missään nimessä anna lasten käsiin mitään, jolla he voisivat saada aikaan kaaoksen. [tähän gatekoriaan tosin kuuluvat lähes kaikki päiväkodin normivarustukseen sisältyvät välineet]

4. Älä KOSKAAN, ikinä, ikinä keiku lapsille mitoitetuissa tuoleissa, äläkä varsinkaan nojaa nukenrattaisiin. Ne eivät kenties ole valmistettu kestämään painoasi...

5. Lopuksi yksi tärkeimmistä: kun eteen tulee ylitsepääsemätön tilanne, älä jää aikailemaan, vaan ota jalat allesi ja vähän äkkiä!


Huomaa, ,että lastentarhassa ovat voimassa viidakon lait. Nopein ja vahvin voittakoon, muut jäävät epäilemättä tenavalaumojen jalkoihin.







[ja näitä ei sitten oteta liian vakavasti. ei siellä päiväkodissa nyt niin raakaa peliä ole... öh. ei ainakaan pitäisi olla. kai. ]

TET-jakso. Päiväkodissa.
Ensimmäinen toteamus tuohon eläintarhaan tullessa oli, että ''ihan varmana tää huone oli isompi, ihan varmana nää tuolit oli paaaljon korkeampia''. On siinä sen verran eroa, kun viimeksi ehkä noin 120-senttisenä nappulana on niitä (ihan varmasti kutistuneita)huoneita tuijotellut ja niillä (nukkekodin)tuoleilla istuskellut. Ja nyt kun tuota pituutta riittää sellaiset 173cm. Vähintäänkin.
''Sä oot ihan peikko'' totesi yksi niistä villipedoista liimaa sormissaan ja hilettä hiuksissaan askarrellessaan kehystä piirustukseen.
-Kiitoksia. Juuri tuon halusinkin kuulla. Lasten suustahan kuuluu aina totuus.
Siinä kuuden tunnin aikana alkoi kummasti antaa arvoa koulun ''hiljaisuudelle''(!). Ainakaan siellä ei kävellessään käytävillä roiku kuuttatoista kersaa käsipuolessa. Vain yksi lainehtiva sopulimaksamakkara, mutta ei siitä sitten sen enempää. (sarkku, sä tiiät että sä oot mun itoli<3)
Päiväohjelmakin päiväkodissa on suhteellisen yksinkertainen. Ensin kiukunpurkaminen(aamuhetki), sitten riehumista(leikitään!), liimasotaa ja massapallon murskaamista(luovaa askartelua). Tämän jälkeen harjoitetaan verbaalisia lahjakkuuksia(lounas. ''yök mä en syö tätä!''). Lisää riehumista, ''juokse- hoitotätiä-karkuun''-leikkiä ja mutapainia(ulkoilua). Sen jälkeen sitten toivutaan hetki aamupäivän rauhallisista(?!) leikeistä ja eikun menoksi taas. Tämä rumba jatkuu viisi kertaa viikossa, tietyin eroavaisuuksin (kenties Ville* loukkaa polvensa tai otsansa, Liisi* saa tavallista äänekkäämmän kiukkukohtauksen tai Jukka* keksii karata kesken mutapainin tiukimpien tilanteiden) , tietenkin.
Ja nämähän ovat niitä kuuluisia ''isoja yttöjä ja poikia'', eskarilaisia.

Ihan jeeshän tämä päivä oli, ei siinä mitään. Ja meni muuten taatusti nopeammin kuin yksikään bilsan kaksoiskärsimys ikinä!



ja lopuksi pieni p.s.
ei ne ipanat oikeesti niiiiin hirveitä ollu, ku tosta voisi luulla. älkää vetäkö vääriä johtopäätöksiä. :]