IRC-Galleria

moroKeskiviikko 11.02.2009 15:56

Vau! Pääsin viimeinkin ylös ennen iltapäivää, sängystä siis. Nyt olen puhdas (eilen en niinkään ollut), sain kengätnauhatkin jo sidottua, "aamu"tupakilla valo helli verkkokalvojani ja linnut lauloivat. Pian laulamaan! Minulla on ihan vitun kova fiilis!

Kiitos yhteistyökumppaneille. Ehkä kämppäkin löytyy pian!

ilta joTiistai 10.02.2009 23:53

Se onnistui! Postaus onnistui!

Ei ollut merkkirajaa, tai sitten se ei ylittänyt.

Olisi todella masentavaa ja aikaavievää kirjoittaa joka päivästä näin pitkästi.

Vaikka aika paljonhan olen kirjoittanut joistakin menneistä päivistä.

Kuten: pentuna monesti teippailin vessapaperirullien pahviputkista "kiikareita" ja "kaukoputkia".

Ehkä uusin päivä onkin kaikkien edellisten päivien hilightit koottuna yhteen.

Ja sitten jotkut vessapaperirullat voivat olla hilight.

Tai se kun pyöri niin vinhasti ympäri että pää meni pyörälle ja tuli paha olo ja hoiperteli.

Kuin nykytanssien.

Nyt tämän kirjoittaminen jo vähän tympii. Mutta kai minä vielä.

Aika vaikea katkaista särkylääketablettia yhdellä kädellä, tai ainakin väärällä tavalla.

Tänään kättä on särkenyt vähän enemmän, enemmän kuin eilen.

Mutta ei niin pahasti. Lauantai-iltana sitä särki ihan kauheasti.

Ihan helvetisti.

Pystyisin jo pakkailemaan tavaroita aika hyvin.

Pitäisi vaan saada niitä fuking pahvilaatikoita nyt.

Pitäisi kai laittaa tuohon eka postauksen ihan alkuun että "hakekaa tästä kirjoituksesta sanaa 'pahvilaatikoita', niin että voitte nähdä tuon rivin ja kertoa mistä niitä nyt saisin.

:D tai sitten ihan vaan kysyä suoraan.

Vaikka irkistä.

Teen nyt jotakin muuta kyllä tovin.

Haha tämä tympii jo aika lailla. Ehdin mennä päivän vietäväksi.

päivä kiriaTiistai 10.02.2009 22:38

Minulla on käsi kipeä, ollut monta päivää, niin en voi kertoa siitä, kertoisin siitä mutta kaikki tietää sen jo niin en kerro siitä.

Tämä kirjoitus tulee sellaisenaan kuin tulee koska en jaksa korjata kuin pienimmät virheet.

Toisaalta, juuri sillä tavalla kaikki minun kirjoitukset tulee koska jos teen virheen, omin sen ja jatkan sen viitoittamaa reittiä käyttäen varrella olevia resursseja (esim. hedelmiä) omiin tarkoituksiini.

Ts. elän virheistä, virheillä.

Tämä kirjoitus kestää aika kauan kirjoittaa koska odotan koko ajan jotakin sopivaa virhettä, joko tässä koneella tai tuolla keittiössä vessassa tai pihalla jonka sitten voisin kirjoittaa.

Tai: tämä kestää aika kauan kirjoittaa koska käteni on aika kipeä.

Täytyy olla pitkä muisti. Täytyy olla niin pitkä muisti että sattuu.

Osuva virhe siinäkin, kun en todellakaan tiedä miksi täytyy mutta niinpä julistin.

Tästä kirjoituksesta tulee vähän toispuoleinen, koska käteni on niin kipeä. Käytän toista kättä enemmän.

Käytän tähän molempia käsiäni. Selityksiä riittää. Taidan olla vähän toispuoleinen.

En ole tiskannut noin viikkoon. Käteni kipeytyi neljä päivää sitten. Do the math.

3 päivää ei ole paha. Viikko, en tiedä. Mutta se Force Majeure!

"Force majeure (suom. suurempi voima) eli ylivoimainen este on mm. vakuutusyhtiöiden sopimuksissaan käyttämä ilmaisu luonnonmullistuksista sekä vastaavista ylivoimaisista olosuhteista, poikkeuksista joista sopimuksen osapuolet eivät ole vastuussa. Esimerkiksi trooppinen hirmumyrsky, maanjäristys, kapina, lakko, sota, meteoriitti." (wikipedia)

Tai minun käteni. Varsinainen luonnonmullistus.

Toki force majeure edellyttää että olisi jonkinlainen kahden osapuolen välillä vallitseva sopimus. Tiskieni suhteen minulla ei sellaista ole. Vuokrasopimus minulla on, vielä hetken.

En voinut muuttaa, koska maanjäristyksen puutteellisen jälkihoidon synnyttämä kapina sai aikaan sodan jota liennyttämään Jumalan tarvitsi heittää päällemme meteoriitti joka valitettavasti hieman horjutti tukevaa asentoani ja sai minut rikkomaan käteni? Laatikothan ovat painavia.

Oikeastaanhan syy on aina niissä perhosissa. Ne jotka räpsyttelevät siipiään Brasiliassa tai milloin missäkin ja aiheuttavat tornadoja Meksikossa tai Japanissa tai milloin missäkin. Ehkä joku perhonen voisi aiheuttaa maanjäristyksen Suomessa. Miksei niiden perhosten räpsyttelyyn puututa? Julistetaan perhostenvastainen sota.

Tai julistetaan tieteenvastainen sota. Ilman niitä veikeän vahingoniloisia veikkoja tuskin olisi perhosvaikutustakaan!

Se sota on kyllä jatkuvasti käynnissä. Se on sodittu jo satoja, ehkä tuhansia kertoja. Se on aina päättynyt tieteen voittoon, mutta kuin ikäisekseen suurikokoinen lestadiolaispenikka vastapuoli aina nöyryyttävän niskalenkin kokiessaan nousee sohjosta ja hyökkää välinpitämättömän vastustajansa kimppuun takaapäin, yhä uudelleen ja uudelleen.

Miksi vittuilla taholle, joka keksi ydinpommin? Rakastan tätä showta.

Kun tieteenviholliset yrittävät tarpeeksi monta kertaa, he lopulta voittavat. Sitten heillä on valta, voima ja kunnia. Iänkaikkisesti, ydinpommi.

Miksi vittuilla taholle, joka keksi ydinpommin? Olen sanaton.

Käyn kaatamassa lisää kahvia, jämät kylmät. Viime kaadolla en läikyttänyt pöydälle, mutta en nuolaise ennenkuin tipahtaa.

Minä teen paljon virheitä.

Mutta niistä on kiva kertoa irkkiin tai galtsuun. Niistä on kiva kertoa mihin tai kelle vaan.

Ne ovat sisällöntuotantoa. Elämään, irkkiin, galtsuun. Näihin mitä on.

Onnistumiset ovat paljon tylsempiä.

Paitsi kun niitä sattuu. Silloin ne eivät ole tylsiä.

En läikyttänyt kahvia. Jännäsin ihan loppuun asti, tähän tuloon asti, kupin pöydälle asettamiseen asti.

Ei mitään kerrottavaa siltä saralta.

En tiedä voiko Gorgorothin perumista laittaa force majeuren piikkiin. Järjestelyt kusi, alunperin heidän piti olla Lahdessa jo paljon aiemmin. Tuskin voi laittaa force majeuren piikkiin.

Joskus hyvä yritys kuitenkin antaa kivoja tekosyitä virheille.

On karmeaa sanoa parintuhannen ihmisen edessä että ei voida soittaa, kitaristit ovat lumimyrskyn keskellä Oslossa.

On karmeaa sanoa parintuhannen ihmisen edessä että ei voida soittaa, järjestelyt ovat ihan perseestä.

Tai mistä minä tiedän. Ehkä sen sanominen olisi paljon kivempaa.

Muusikon ura vaikuttaa kyllä todella paskalta nakilta. Voiko suositella? Voi.

Näiden tapahtumien myötä olen innostunut Mayhemin ja Gorgorothin musiikista. Ehkäpä loistavaa promoa joo.

Aiemmin olin lähinnä jokseenkin kiinnostunut kirkkojen polttamisesta ja itsemurha-levynkannesta ja velkoomispuukkosurmasta. Ja Burzumista.

Highway to hell, or how I stopped worrying about looking like an idiot and learned to wear my blackmetal make-up with pride.

Vitsi vitsi.

Irkkasin vähän ja laitoin musaa. On mukava olo.

On haikea olo, ja on mukava olo. Nuo yhdessä on aika todella mukava olo.

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään kahdenkeskisiä sopimuksia, ainakaan henkilökohtaisella tasolla.

Nyt minulla on aikamoinen halu ja tarve laatia jonkunlainen kahdenkeskinen sopimus jonkun kanssa.

Mieluiten kirjallinen. Ehdottomasti suullinen.

Se voisi liittyä leipomiseen. Minä en jaksa leipoa kun jauhoni ja hiivani ovat niin vanhat ja uusia ei jaksa ainakaan nyt kantaa kun käsi kipeä. Ja leipomiseni sotkee ja ärsyttää kämppistä, varmaankin.

Virheet leipomisessa, ne ovat aika hauskoja. Kuten vaikka ne hassunnäköiset joulutortut.

Se oli joku itsenäisyyspäivä kun viimeksi söin joulutorttuja. Ehkä se jolloin ei ollut yhtään lunta.

Eli voisimme sopia että joku leipoo minua. HUPS! Leipoo minulle. Lupasinhan etten korjaile kuin pikkuvirheet.

Olen aika varma että tuo on isompi virhe.

Tai: olen aika varma etten halua korjata tuota.

Joku vaikka leipoo minulle, ja minä teen vastapalveluksen.

Melkein minkä tahansa. Arkisuus ei ole pahitteeksi.

Arkisuus ei ole välttämätöntä. Tai onhan se.

Siitä poikkeaminen on välttämätöntä.

Tässä teille yin ja yang:

Ensiksi arkisuus. Arkisuus on tärkeintä.

Ensiksi arkisuudesta poikkeaminen. Arkisuudesta poikkeaminen on tärkeintä.

Tämä on oikeasti hyvä!

Voin tiskata. Mutta en mielelläni vielä pariin päivään.

Sinulla on ainakin pari päivää aikaa leipoa minulle.

Lupaan tiskata. Tai jotakin. Käsi sydämellä. Ei-partiolaisen vala.

Kirjallinen sopimus. Taatusti suullinen sopimus. Suussasulava sopimus.

Minä nautin tästä merkinnästä. Se on tärkeintä.

Ei kukaan, joka näin tekee, ja nauttii, ja pitää sitä tärkeimpänä, voi olla täysin paha ihminen.

Juuri lainkaan paha ihminen.

Olen kyllä pirun hyvä ihminen.

Mutta nykyään se ei riitä. Mutta kerronpa teille salaisuuden; kyllä se riittää.

Rikoin käteni kun yritin alikulkusillan kohdalla koskea sillan kattoon.

Eräs historianopiskelija auttoi minua ja teki minulle rosvontikkaat. Sieltä minä putosin.

Olin aika tuiterissa. En kyllä tuntenut olevani yhtään tuiterissa.

Olimme matkalla jatkoille.

Se taisi olla virhe. Se on nyt muodostunut viimeiseksi neljäksi päiväkseni.

Tiedättehän, kun ei voi oikein käyttää kättä mihinkään.

On ikäänkuin jatkuvasti "kädellä".

Tuo on ihan hyvä ja hauska ilmaus.

Nyt minä käärin tupakan. Se sattuu, mutta on se sen arvoista.

On on. Siltä se tuntuu.

Sekin on virhe.

Miten virhe voi tuntua niin hyvältä? En sano että oikealta.

Joskus virheet kyllä tuntuvat aika oikealta, ei siinä mitään.

Ei siin midist. Tupakka ja vessan kautta ulos.

Koko tupakilla olon ajan päässäni soi Beatlesin Getting Better.

Se alkoi aika hassusti kun, eteisessä takkia pukiessani päässäni pyöri jokin kuviteltu keskustelu.

Siinä sanottiin että "It's getting better" "Oh, like in that Beatles song?".

Tjms.

Sitten tuo kappale soi päässäni koko ajan.

Minun piti tarkistaa netistä että kappaleen nimi on varmasti Getting Better. Se on aika surullista.

Muistini toimii joskus vähän miten sattuu. Mutta että Beatlesienkin kohdalla!

Se sattuu.

Nyt laitan soimaan Penguin Cafe Orchestraa. Se on hieno yhtye.

Meinasin laittaa jo aiemmin, mutta odotin äskeisen rivin kirjottamista. En halua valehdella päiväkirjaani!

Ainakaan tietoisesti.

Vessassa minun piti vaihtaa vessapaperirulla, lattialla oli aika kasa entisten pahviputkiloita. Toin ne tänne huoneeseeni ja otin muuta pahvisälää ja vein ne pihalle pahvinkeräykseen.

Yhteen putkiloon oli jäänyt vähän vessapaperia. Irroitin ne putkilosta, kun en oikein halua laittaa niitä pahvinkeräykseen, en tiedä voiko niin tehdä.

En tiennyt mitä tehdä niille papereille joten laitoin ne mytyksi pöydälleni. Huoneessani ei juuri nyt ole paperinkeräyspussia. Kohta pitää laittaa.

Vessassa tuli mieleen yksi nolo juttu, jonka voisi joskus kertoa joidenkin bileiden nolojen juttujen kertomisvaiheessa.

Ainiin, tähän päiväkirjaan oli kai jokin merkkiraja? En oikein muista. En näe tuossa mitään juoksevaa merkkirajaa.

Ehkä se ylittyi jo aikoja sitten.

Joten kopsaan tämän kaiken muistioon ja jaan sitten vaikka pienempiin palohin. Ok?

Ja näin sitten kirjoitan päivästäni.

Nyt kirjoitan muistioon.

Kätevin sovellus mitä windowsissa on.

Olen nyt monta päivää ollut ikäänkuin sairauslomalla. Olen nukkunut pitkään enkä ole tehnyt paljon mitään.

Tiskit ovat kertyneet, aika hitaasti eikä niitä ole paljon. Mutta paljon muitakin asioita on kertynyt.

Mutta tässä pian korjaan nämä kaikki, kunhan olen enemmän voimissani ja käsi toimivampi.

Helppo pitää vähän lomaa kun ei vaan mene luennoille.

Vaikka en minä muutenkaan enää käy luennoilla.

Mutta sillä ei ole väliä koska muutan täältä pian.

Asioita on loppujen lopuksi kiva korjata. On pirun kiva kun asiat saa korjatuksi ja kuntoon.

Joskus täytyy ostaa rikkoutuneiden asioiden tilalle uusia.

Joskus riittää että vain ostaa rikkoutuneiden asioiden tilalle uusia.

Mutta onko se lopulta oikein? Vai virhe.

Joskushan se on välttämätöntä. Mutta tästä tulee nyt analogia.

Nykyään monet asiat ja varsinkin laitteet vain tehdään sellaisiksi että niiden tilalle pitää hankkia uusi.

Vastaava, tai vähän parempi.

Onko se oikein? Eikö entiseen ole syntynyt jo jokin suhde?

Eikö olisi kivempi voida korjata se entinen, vaikkakin rikkinäinen. Siihen kun on jo suhde.

Parisuhde.

Onko nykyään parisuhteet sellaisia että entisen oikutellessa vain pitää hommata uusi?

Vai pitäisikö se entinen korjata.

Jännä juttu miettiä!

Ehkä entisaikaan mieluummin korjattiin. DDR-laatu kesti muutenkin pitkään, kai.

Kämppis meni vessaan, kai muistin vetä pöntön? Ja sulkea kahvinkeittimen.

Yritän nyt postata tämän.

Miten menee?Torstai 22.01.2009 10:50

Moido! Mitteepä kuuluu? Minä juon nyt kahvia, nukuin viisi tuntia, sitä ennen valvoin neljä tuntia, sitä ennen nukuin 10 tuntia. En muista kauanko valvoin ennen sitä, eli muistin tila: kolme uni/valvomissykliä (+ kahvinjuonti). Tai vaatiiko sana sykli myös vastakkaisen tai erilaisen tilan kuin se yksi ainoa, ns. kierroksen käsitteen? Puolitoista sykliä? Sanotaan että muistin tila: 20 tuntia (5h + 4h + 10h + 1h tätä aamua).

Mitäs mielessä? Minua askarruttaa öinen uneni, oli apokalyptinen fiilis. Talousnäkymät eivät unessa vilahdelleet, mutta olosuhteet olivat karut, ja jotakin sai pelätä. Tyyppejä. Piti piileskellä. Henkensä edestä... Piti seikkailla apokalyptisen maailman vaaralliseen tapaan saadakseen jotakin... hyödykkeitä. Unet. Mielenkiintosia. Tylsiä. Ärsyttäviä. Siis se rajapinta oman kokemuksen ja siitä edes semi-järkevästi muille kertomisen välillä. Olisipa se pinta kuplamuovia.

Unessani oli myös talo, joka oli lapsuudenkotini. Niin, se oli täysin erilainen kuin koti jossa lapsuuteni vietin, mutta yhtä kaikki se oli lapsuudenkotini. Ei unien kanssa voi väitellä. Yksi asia taloa ainakin yhdisti todelliseen esikuvaansa; se oli paritalo. Tosin unessa talo oli uskomattoman suuri, kuin teollisuushalli. Paritalon toinen asunto oli hävinnyt paikaltaan tyystin. Koko rakennuksesta oli jäljellä vain rakenteet, ja se asunto joka oli ilmeisesti sitten lapsuudenkotini.

Väliseinäkin puuttui. Jumalauta, väliseinäkin puuttui. Ei suojaa tästä rakennuksesta.

Muuten kodissani oli kaikki kohdallaan, huonekaluja ja esineitä, kolme tukevaa seinää. Pakkasin reppuni täyteen DVD-ELOKUVIA JA KIRJOJA, KYLLÄ, DVD:ITÄ JA KIRJOJA. Siis, jumala auta, olin suorittamassa jotakin tärkeää tehtävää, hankkimassa jotakin tärkeitä asioita/esineitä ja tungin reppuni elintärkeään säilytystilaan leffoja. Ehkä myös kirjoja. Ainakin leffoja.

Tarkoittaako tämä että minä liiaksikin kauhon ja ammennan lapsuudestani tai menneisyydestäni? Jotakin turhaa, joka vie resursseja joltakin tärkeämmältä. Vai tarkoittaako tämä että minun nimenomaan pitäisi "noutaa jotakin tärkeää" sieltä, kaukaa? Sekö se tärkeä asia olikin? Leffoja. Leffoja lapsuudenkodistani. Tuskin meillä noissa apokalyptisissa olosuhteissa oli edes dvd-soitinta käytössämme. Miksi tämä turhuus? Mitä leffat symboloivat? Miksi muistelen että olisin ottanut mukaani myös kirjoja, vaikkei minulla ole juurikaan mitään selkeää muistikuvaa mistään kirjoista? Pidänkö kirjoja elokuvia korkeampana taiteena? Tai käytännöllisempänä?

Noniin, no niin. Juon edelleen kahvia, kitkerää kahviani. Mites hyrrää? Tänään pitää soittaa puheluita, hoidella rahoitusasioita kuntoon. Tasailla tilejä. Katsella numeroita, ees taas. Kasi on kuin sillä olisi lanteet. Koodatkaa se keinuttamaan lanteitaan! Maksaisin sellaisesta kahdeksikosta kahdeksikkoja.

Kun kahdeksikon saa vaaka-asentoon, on luvassa hyvää, ikuisesti. Kohdat "hyvä" ja "ikuisuus" ovat omia lisäyksiäni, omaa tulkintaani. Mikään oletuslähtökohta ei erityisemmin viittaa hyvyyteen, eikä äärettömyyskään suoraan vastaa ikuisuutta. Jos saisi äärettömyyden todella nopeassa ajassa, hetkessä? Miehen orgasmi.

Miten menee?

LumilinnaSunnuntai 11.01.2009 17:48

Me rakennetaan lumilinnaa. Se rakennetaan valkoisen vuoren sisään, siis lumivuoren. Ei me edes leikitä että se olisi mitään muuta, niinkuin vaikkapa marmoria tai kalkkia tai vaikka norsunluuta. Meille riittää lumi ja sen pinnan ohut keveys ja pehmeys, sen puhtaus ja syvemmällä holveissa sen kylmä ja jäinen kovuus, lumilinnan käytävät.

Me rakennamme linnaamme vain pimeällä, mutta ei se mitään, kun on kerta talvikin ja aurinko nousee ja laskee kun olemme koulussa. Ja meidän linnamme ja vuoremme vieressä on katulamppu, se antaa vihreää hohdetta meidän leikeille ja on kaikin tavoin kuin työmaalamppu. Joskus on koulun jälkeen väsy, mutta ehkä se on vaan koulupotutusta ja kun tekee linnaa ei voi olla kovin väsynyt, vain innokas.

Me rakennamme lumivuoreen lumilinnaamme siten että kaivamme vuoren päältä alaspäin tunnelin ja sitten vuoren sivusta toisen tunnelin ja sitten ne yhtyy. Sitten me koverramme sitä sisältä luolaksi tai kuin kammioksi johon meitä mahtuu monta. Me viedään kammioon kynttilöitä ja kuumaa mehua ja Aku ankkoja jos äiti antaa ja vaikkei antaiskaan. Meitä kyllä myös pistää miettimään että sulattaako kynttilät sitä linnaa sisältä päin. Järkeilin että jos tuli sulattaa lunta suoraan kohdaltaan katosta niin se sula lumi putoaa kynttilän päälle ja se sammuu ja kaikki säikähtää. Kaikki nyökytteli asialle. Minä keksin aika monet jutut, kai myös sen että laitetaan kaksi tunnelia yhteen, eli linnamme rakenteen. Kai keksin myös että meitä on eri arvoja, ja että on työnjohtaja. Siitä tuli vähän tappeluakin. Kai myös keksin nimen meidän rakentamisen tauolla leikkimälle leikille rutsaushipalle. Siinä kyllä vaan pelataan hippaa linnan käytävissä ja katoilla ja kiinni jäädessä vähän vaan nylkytetään. Ehkä me voidaan käyttää sellaisia hautausmaakynttilöitä.

Meidän äiti varoitti että voisi käydä, että traktorimies voisi tuoda traktorilla lisää lunta lumivuoreen juuri kun me ollaan rakentamassa linnaamme tai ollaan siellä. Että voitaisiin jäädä sen alle tai voisi sortua ja lumi meidät peitellä. Se kyllä kuulostaa vähän pelottavalta, ja potuttaisi varmasti ihan skarppina mutta me järkeiltiin että niin pääsee mitenkään käymään tuskin. Esimerkiksi meillä on tietysti pystykäytävän päälle tuleva vanerilevyluukku ettei sada yöllä päivän työn verran hukkaan lunta (se on myös vartiotornin lattia) mutta on meillä myös toinen vanerilevyluukku, vähän isompi, siihen etuholviaukon suulle estämässä lunta ja traktorin tuloa. Ja sen risahdus voi sanoa traktorimiehelle että nyt on jotain renkaan alla ja varoittaa myös meitä. Mutta traktori ajaa silti lunta ehkä eniten just aamulla, eipä paljon muulloin, emme me edes silloin olla töissä vaan koulussa kärsimässä.

Joskus minä aina menen itsekseni linnalle ja sisään kun asunkin lähimpänä ja olen linnaruhtinas. En kerro aina muille että menin vaikka saisi nekin käydä. Aina joskus minä vien omankin kynttilän sinne suojaan, eikä siellä useinkaan ole edes kovin kylmä ja mietin että jäisin sinne koko yöksi viltin kanssa ja kuuman mehun. Olisi mukavan pimeää ja kumeaa ja voisi avata kattolevyluukun ja katsoa taivaan tähtiä. Silloin olisinkin ehkä traktorivaarassa tai yöllä voisi tulla lumimyrsky ja tähdet hautautua, mutta silti se olisi jännää. Voisin ottaa niin paljon kynttilöitä että voisin sulattaa kaiken lumen ja olla vapaa. Niin moni kynttilä linnassa sisässä saisi varmaan lumen hohtamaan. Voisi olla linnassa katsomassa sitä kaikkea eikä koulussa niin kuin äiti ja isä luulee.

Tässä se nyt sitten on.Maanantai 15.12.2008 16:30

Jumalauta. Nyt on tilinteon hetki. Nyt on ainakin jonkin tärkeän hetki. Nyt nuori sälli puhuu suunsa puhtaaksi, puunsa nuuskaksi. Nyt on aika mällätä asiat niinkuin ne ovat. Jumalauta.

Tämä, jos mikään, on minun definitiivinen merkintäni. Nyt on tilinteon hetkin. Tämä tili ei ole rahan hajuinen, tämän on pahanhajuinen. Nyt pannaan sanat järjestykseen, nyt on jumalauta aika ottaa kirstusta lastut ja silotella ne siihen muotoon kuin kirstuntekijä ei osannut. Voi helvetti.

Tää on tilannekuvaus. Tilanteen objektiivinen kuvaus kietoutuneena välttämättömään subjektiin. Minä pukeutuneena maailmaan, siihen mitä ylipäänsä voi sanoa. Minä olin paikalla. Tämä, tämä on minun elämänkertani. Tätä ei minulta kukaan vie, vittu. Nyt syljetään naamalle.

Tästä ei enää mikään muutu miksikään. Tämä on mestariteokseni. Ainoa. Ensimmäinen ja viimeinen mestariteos ikinä missään. Se on kohta. Ja tämä on vain reunahuomautus. Johdatus. Ollaan totisten asioiden äärellä. Sukelletaan sinne missä meri on syvin. Pinnan kohdalta. Tämä on; mikään muu ei koskaan ole ollut, eikä oleva. Kaikki on tässä.

Nimittäin: Jäi aamulla purkat kotiin.

(Epilogi: Ja kengässä oli reikä.)
Hei. On tullut jo joulukuu, valon ja ilon juhlan aikakausi. Mitä vielä. Miksi valon juhla on vuoden pimeimpänä aikana? En tiedä onko joulukuu vuoden pimeintä aikaa, ainakaan enää nykyään. Enkä tiedä kenenkään kutsuneen joulua valon juhlaksi. Ehkä monikin on, en muista nimiä lainattavaksi asti. Miksi tuhoan kaiken mihin kosken?

Hyvä on, joulu hämmentää. En ole ikinä pitänyt jouluitkijöistä. Mutta taidan ymmärtää heitä. Miksen sitten pidä heistä?

- Ei lahjoja kenellekään ostamattoman häpeä oikeuta mitään. Mikään ei velvoita näissä asioissa.

Se, mikä on ilman velvoitusta, on oikeutettua. Ja kaikki mitä siitä seuraa, on oikeutettua.

Baarissa saatan joskus sylkäistä lasiisi. Omaani en, joskus harvoin. Voimme tarjota koko illan ristiin.

Joulu on silti upea juhla. Piristyn kuusihommista, ja lahjapapereista. Jopa pimeydestä. Siitäkin lumesta mitä on (ja siitä mikä puuttuu). Joulusauna, kinkku, mitä niitä on? Mitä niitä on? En minä tiedä, katson vain lumiukkoa. Joulu on parempi kuin Nightwish, paljon parempi. Kinkku hyvää SYÖTÄVÄNÄ!

Oikeasti vuoden viimeisestä puhuminen on vain asioiden edelle menemistä. Asioita karkuun juoksemista. Silloin kun pitäisi katsoa risteyksen yli molempiin suuntiin. Pääsiäisenä syödään lammasta ja ajatellaan Jeesusta, juhannuksena ollaan todella päissään ja syödään makkaraa. Entä lopun aikaa?

Kertomus kotimatkasta röytäenTiistai 07.10.2008 20:00

Pavel polki pyöräänsä kotiaan kohden pitkin tietä railakkaan iltapäivän jälkeen. Hänen istumalihaksensa olivat hiestä kosteat ja hänen päänsä oli juopunut kaiken maailman asioista, ei mitenkään vakavasti. Pyörä oli ja piti kivaa ääntä joka ei kummemmin herättänyt mielleyhtymiä köyhyydestä, laiskuudesta, muusta kuin eteenpäin käyskentelevästä voimasta ja halusta kotiin sen takana. Kilikello oli.

Tie oli. Se oli laattoja, kuin polkisi jonkun ruhtinaan pihalla, polkisi jonkun kukat penkkiin mutta kuitenkin luvallisesti, tai jos ei luvallisesti niin koska kaikki muutkin. Se saattoi olla kävelytie. Missään ei ollut mitään merkkejä. Pyörä kulki kun sitä vaan polki ja reitti oli tuttu, jos mikään.

Pavelin edellä kulki kävellen mies, jolla oli professorinsalkku tjms. Tänään oli kirjallisuuden päivä eli tänään kaikki olivat kirjallisuudenprofessoreja. Pyörän ääni kuului professorin korviin, hän tanssahteli laatoilla kuin iso lapsi, hän käänsi päänsä ja sanoi:

"Ynnghhmm"
"Ymmmghhnn, hän jatkoi"
"Ääämmh..."

Pavel hidasti vauhtinsa ja asettui hitaalle mutta ystävällismieliselle kiertoradalle professorin ympärille.

"Ymmärrän, ymmärrän... Mutta mitäpä se haittaa jos ei mitään satu eikä hypellessä hiki tule", Pavel sanoi sovitellen.
"No ei mutta yleensä, kin. Se tapa. Koikkelehtiminen. Ja jotain voisi sattua", professori painotti.
"No mutta ei mitään satu. Eikä hypellessä yleensä hiki tule. Ei päähän jää kuin ajatuksia, ja ne voi pyyhkiä pois. Ei kovin merkittävää jostakin olla pitämättä kun koikkelehtii kuin pitää kun sitten juttelee" Pavel kuulosti siltä kuin sanoisi jotakin.
"No ei tässä ihmistä... Se tapa... Koikkelehtiminen. Se tekee, siitä, sen..."
"No hyvähän sitä syyttää"

Illalla vieras tuli kylään vasta kun Pavel oli jo sulkemaisillaan kirjansa ja valonsa ja ryhtymässä yöpuulle pimeässä yöteekuppostaan hämmennellen. Hän avasi ovensa Koikkelukselle iloisen yllättyneenä muka, vaikka itse vieraansa oli myöhäiseksi kutsunutkin. Koikkelehdus kävi pöytään hiljaisena ja kiitollisena, sitä vähän ujostutti aina kylässä.

"No", aloitti Pavel kun oli vähän piirakkaa syöty. "Miltä se sinusta tuntuu kun noin sanotaan Koikkelehtimisesta?"
"No eipä oikein miltään", vastasi vieras.
"Eikö sinulla ole tunteita?", kysyi Pavel kiinnostuneena.
"On minulla tunteita. Mutta pitääkö niistä vielä-", sanoi Koikkelehdus väsyneellä äänellä, mutta sai sitten sanoilleen sopivan painon ja jatkoi:

"Jos ei kerran mitään tapahdu, ja jos ei hypellessä tule hiki."
"Niinpä."

[Ei aihetta]Perjantai 26.09.2008 08:05

Elämässä on hetkiä, ja elämässä on asioita. Eipä yhteen hetkeen montaa asiaa mahdukaan. Siksi elämän pitäisi olla helppoa.

Joskus hetket suorastaan ylitsevuotavat, asioita, ja asiat sinkoilevat hetkiä täynnänsä. Silloin, kaiken sekoittuessa, sekoitusta tarkasteltaessa, syntyy viihtymys. Viihtymys on asioiden ja hetkien sietämistä.

Ottakaa kuvia, joiden ulkopuolelle voitte astua.

[Ei aihetta]Keskiviikko 10.09.2008 07:13

Kuulin ihan kämpän lähellä, roskiksen luota jotakin outoa ääntä, sellaista koluamista. Hätäännyin kai viimeistään heti kun vain pystyin äänen paikantamaan ja sen joksikin kuvittelemaan. Ajattelin sitä kai hetken joksikin roskisdyykkariksi, ihan vaan koluajaksi, mutta nopeasti osasin toki odottaa pahintakin, roskismurhaajaa tai sellaista! Vähempikin riittäisi vaikka mihin. Kuljin kuin muina miehinä vieritse, menin keskemmäs tietä, kauemmas roskiksesta, mutta kuitenkin kuin muina miehinä, mikä on tietysti naurettavaa, mitä outoa on pelätä Toppilassa yöllä, miksi pelkoaan pitäisi hävetä ja kätkeä se? Silti kuljin "muina miehinä". Pian näin ettei vaanija ollutkaan roskiksen luona vaan jo rakennuksen nurkalla, siis rakennuksen jonka päädyssä roskis on. Eikä se mikään vaanija ollut, vaan joku surkea olento hakemassa seinästä tukea, päästäkseen eteenpäin edes hitaasti. Humalainen, vaiko sittenkin huumepää? Ajattelin jo kiertää asunnolleni toista kautta, mutta enpäs sitten kuitenkaan. Mikähän, kai se jotenkin hävetti.

Kulkiessani siinä asunnolleni sitä tavanomaista reittiä huomasin hoipertelijan lähestyvän minua. Tai ei minua, vaan kulkureittiäni. Eikä sitäkään, vaan yhtä kadunvarteen pysäköityä autoa. En sitä heti olisi voinut tietää, että miksi vaihtoi suuntaansa miten vaihtoikaan, mutta tärkeää on tämä: en edes pelännyt. Kai minä heti ymmärsin.

Hän yritti alkaa sohia auton lukkoa auki. Mietin hetken, auton toiselle puolelle katselemaan pysähtyneenä, että siinäkö sitä nyt, minun silmieni edessäkö siinä nyt aletaan autoa nyysimään. Että miten minun kohta käy? Mutta se ei ollut kovinkaan pitkä hetki. Eihän tuota voinut auton rattiin päästää.

- Aukiko yrität saada? Ihan järkevä kysymys kaverin humalatilaan nähden.
- Eiku kaverin auto, hän mutisi.

Ei vaikea tajuta mitä sumeassa päässään luuli minun luulevan. Motoriikkansa tasoon nähden kieltämättä hyvä suoritus sumealta päältään.

- Onko sulla avaimia? Ei niinkään fiksu kysymys minulta, olinhan jo kuullut avaimien raapivan auton kylkeä vasten. Mutta oudolta se touhu näytti.

- ...kaverin auto...

Jep, uskoin häntä. Ei mitään syytä olla uskomatta. Mutta ei tässä lopultakaan ollut kysymys siitä.

- Meinaakko ihan tosissaan että lähtisit ajamaan? pääsin asiaan.
- Meinaakko että...

Kaveri tajusi heti.

- Määpä soitan mun kaverin hakemaan.

Olin iloinen. Niin helposti kävi kaikki. Tyhmä jätkä sikäli että oli noinkin hyvin lopulta tietoinen tilastaan, mutta silti yritti rattiin. Mutta ei se mitään, saahan sitä joskus vähän irroitella, kittailla, päissäänhän se oli, silloin se on semmoista! Terävä kaveri, tarvitsi vain vähän ulkopuolista tilannekatsausta.

Mutta hetkinen. Mitä se oikein höpötti puhelimesta, tarvitsiko se puhelinta soittaakseen? Siis minun puhelintani? Puhelimeni ei ollut mukana, se oli asunnossani, siinä parin metrin päässä, kelpaisihan sekin selitykseksi. mutta olisi se vähän valehtelulta tuntunut.

- On mulla puhelin, se vastasi ja minulle vastaus kyllä kelpasi.

Tunsin työni tehdyksi. En enää keksinyt mitään sanottavaa, käännyin ovelleni ja pian olin sisällä. Olin itseeni kovin tyytyväinen. Olin ollut valmis kävelemään pois, kävelemään pois silloinkin kun jo tajusin juoksemisen ja pelon turhaksi, kun minulla oli asiat ok. Pysähdyin kuitenkin. En olisi voinut päästää itseäni nukkumaan tietoisena siitä että kaveri ehkä makaisi tuolla sairaalassa ympäripäissään, ruumishuoneella ympäripäissään kuolleena. Enkä voinut päästää häntäkään. Hymyilin kurkistaessani ovisilmästä ulos, kuulin kun kaveri soitti kaverilleen. Sekin sanoi että kaveri, että kaveri totesi ettei kannata ajaa, viittasi minuun. Olin jo revetä lämpimään riemuuni, kuitenkin niin tyyneen, hymyilevään. Olin kaveri, laitoin vielä kengät jalkaan ja menin ulos etsimään kaveria, kaverin odotellessa kaveria vaihtamaan kaverin kanssa sanoja. En nähnyt ketään, mutten huolestunut, kuulin vielä hänen äänensä, ja autossa hän ei ollut. Nyt oli hyvä tulla sisään, miettiä vähän, miettiä mitä läheisyys on, miten typeriä ja turhia suurin osa peloista on, miten mukavaa oli olla. Mietin että olisin minä voinut puhelintanikin lainata, monelle olen lainannut, aina sen takaisin saanut. Ja sitten oli oivaa keittää vähän teetä, pohtia miten pääsisi eroon kämppiksestä, ei mitenkään erikoisesti.