IRC-Galleria

mikä se on kun ei uni tule vaikka kuitenkin väsyttää niin, että silmät luppasee ja täytys melkeen tehdä eiliset einarit jotta jaksas. haukotuttaakin ihan helvetisti, mutta ei. tää on vähän sama kuin kokeeseen lukeminen tms. aina just silloin iskee joku helvetin siivousvimma tai on muuta PALJON PAREMPAA JA TÄRKEÄMPÄÄ tekemistä.

mitä se on kun istut yksin syys hämärässä rauhassa ja yhtäkkiä päästät ajatuksen valloilleen ja kuvittelet taivaalle katsoessasi että näet siellä jotain "ylimääräistä" valoja/välähdyksiä, joskus jopa muumilaakson noidan näet lentävän luudallaan kuun ohitse kun oikeen tihrustat. sitten nopeasti jalat alle ja sisälle peiton alle.

sain tänään postissa eräänlaisen kirjeen. tiesinhän minä sen tulevan ja osasin ehkäpä odottaa sen sisältöäkin, mutta silti se nosti ihon kananlihalle, joka muuten näytti ihan joltain broilerin koivelta (käteni siis), kun on tullut tärveltyä tuon ir:n kanssa. vaikka itse tietää oman tilanteensa ja kutakuinkin sen hyväksyy, miksi se on silti niin vaikeaa kun sen näkee mustaa valkoisella? olenko minä oikeasti tuo? kertooko tämä oikeasti minusta?

herätti kauheasti ajatuksia. ja kysymyksiä ilman vastauksia.
toisaalta se ei herättänyt mussa mitään. ei hetkauttanut.
luulosairastun pian. luulen niin. epäilen. "vian ei tarvitse olla iso kun se on korvien välissä", jep.! yhdyn.

mutta olen mä oikeasti ihan mukava. vähän vain epävarma. enkä ehkä ihan vähänkään. välillä. on parempiakin päiviä olemassa, ei aina ole samanlaista. sehän se olisikin jos jokainen päivä olisi samanlainen. mieti nyt, olisit vaikka just keränny jonku paskan postilaatikon juurelta ja seuraavana päivänä se juuri sama paska ois just samassa kohtaa ja taas sen siivoaisit. seuraavana päivänä taas sama. tylsää.

en mä tiedä mitä mä tällä/tuolla haen. tai tarkoitan. en varmaan niin mitään. kirjoitan vaan tähän kaiken, mitä mun mieleen juolahtaa. kun tätä tekstiä katsoo, niin ei siellä päänupissa paljonkaan välky. tähän aikaan yöstä ainakaan.

(pidän tässä välissä röökin mittaisen tauon, mutta tällä kertaa menen etupihalle koska siellä on valoisampaa, enkä tiiraile taivaalle liikaa).

katsoin taivaalle, näin monta kirkasta tähteä. ajattelin jokaisen niiden kuvaavan jokaista menettämääni ihmistä. ne loistivat niin kirkkaina että tiedän niiden voivan hyvin siellä. eri se on meillä täällä. mutta joskus on vain opittava hyväksymään asiat sellaisina kuin ne tulevat ja tapahtuvat. vaikka se veisi aikaa.

huomasin myös, että vain yhdessä naapuritalossa kajasti valo, nukkuuko oikeasti ihmiset tähän aikaan? ainakin isäni, jonka kuorsaus kuuluu tänne asti. mutta en anna sen juurikaan häiritä, musiikkia vain isommalle.

vesipisaroitakin se taivas nakkeli, tuuli oli lennättänyt lehtiä pitkin pihaa. syksy on. tuollainen ajattelu. tai ajattelemattomuus saa tekemään kaikenlaista.
minä tein sen. minä kerroin mitä tunnen. ehkä hieman sekavasti, mutta silti. ja jos ei mitään tule takaisin, antaa olla. uutta matoa koukkuun.

kauhean haikea fiilis. ajatukset heittää häränpyllyä joka suuntaan. eniten mä kaipaan tällä hetkellä mennyttä kesää. haluaisin palata ajassa taaksepäin hetkisen. tekisin jotain toisin. mutta tiedän, ettei se ole mahdollista. nyt on vain hyväksyttävä tämä tilanne. sellaisena kuin se on. ajan kanssa. tietäis vain kuinka paljon se tarvitsee aikaa? siihen aikaan mä haluaisin hypätä. ja siihen että mikä on seuraava siirto. kenen puolelta ja mihin suuntaan. odotellaan. mutta koska olen tyypillinen vesimies, menetän ehkä tulevien öiden unet. kaikki mullehetinyt. lukeekohan tätä mun höpötystä edes kukaan? ei se haittaa, vaikka ei lukiskaan. eihän tässä ole päätä eikä häntää. ihan päätönhännätöntä.

parempi ehkä vain jatkaa muuten datailua ja jättää nämä loput ajatukset ihan omaan arvoonsa oman pään sisälle. joskus kuitenkin vielä tulen niitä purkamaan. johonkin tai jollekin. tännekin. jatkan ...