IRC-Galleria

Jees, nyt vuorossa juopon jorinoita. Välillä tapaa iskeä "ikävä" menneiden aikojen perään. Ikävä lainausmerkeissä koska en tyiedä onko se oikeaa ikävää... voiko sitä aikaa ikävöidä, aidosti? Sehän oli kamalaa, se loppuaika. Ja loppuajalla meinaan varmaan ainakin kahta vikaa vuotta, 2012-2013. Vaikka ei sitä silloin sellaisena pitänyt, siis kauheana. Eihän sitä rakkaastaan halua pahaa puhua/ajatella,eihän?
Se oli yksinkertaisesti mun ELÄMÄÄ. Elämäntapa. Olin elämäntapajuoppo kun en muutakaan keksinyt, osannut elämälläni tehdä. Luuserin ratkaisu, luuserin valinta, sanoo ehkä moni, ainakin ajattelee. Saatoinpa minäkin niin ajatella. Ne olot oman itseni suhteen vaihteli tuolloin laajasti. Välillä todella koin olevani se kuolemaantuomittu luuseri... sitten taas väliin, kun humala alkoi iskeä ja armahtaa ikäviltä ajatuksilta, tosin vain hyvin lyhyeksi ajaksi, olin aika vitun kova jätkä, lyyrinen nero,joka eli värikästä elämää ja jonka päivistä ja öistä saisi mehukasta aineistoa, litisevän märän elämäkerran!

Niin, olen vähän kuin Juha Vuorinen. Yhtymäkohtia on useita. Join aikani. Sitten raitistuin. Olen juhavuoriseni lukenut. Olemme Juha Vuorisen kanssa oinaita! Minullakin juttu lentää, kynä pysyy kädessä ja näppäimet nakuttaa sormieni alla hyvää tahtia kun sille sopivalle avautumispäälle satun. Oleellista on ettei ajattele liikaa mitä kaikkea höpöttää kun näitä tunnustuksia alkaa tehdä. Jos ajattelee liikaa mitä voi kirjoittaa, kertoa, ei tule kertoneeksi lopulta mitään. Tietty jotain ja paljonkin on pakko sensuroida. Toisaalta, joskus meinaan vielä kirjan kirjoittaa ja silloin täytyy uskaltaa olla avoin. Tämä lienee hyvää harjoitusta sitä projektia silmällä pitäen. Jospa jo tänä kesänä saisin jotain alustavia lukuja näpyteltyä talteen...

Viime yönä näin juopottelu-unta. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Viina on tullut enää yhä harvemmin uniin asti. Eikä sitä päivisinkään välttämättä ajattele, ei joka päivä. Mutta on se usein ollut mielessä. Tässä kohtaa pitää varmaan mainita että mulla tulee ensi kuun kuudes päivä 2,5 vuotta ilman pisaraakaan!

No mutta, siis viime yönä juopottelin. Istuin baarissa ja join verkkaiseen tahtiin olutta. Rahapuoli teki tiukkaa, joten en voinut antaa hanojen valuttaa kuohuvaa mallastaan äärettömästi ja siihen tahtiin kuin olisin halunnut ja tarvinnut. Mutta koko ajan mulla oli tuopi edessäni. Kuten sanoin, join hitaasti, siten että saisin oluen riittämään ja sitä kautta saisin istua siellä baarissa. Koska minne muuallekaan menisin? Ei minulla ollut mitään muuta paikkaa. Eikä mielenkiintoa tehdä muuta. Tuttua huttua. Parempi siis istua puolityhjä, väljähtänyt kaljalasi edessä kuin joutua ajattelemaan muuta.
Jonkun ajan kuluttua kuitenkin tajusin finanssipuoleni olevan paremmalla tolalla kuin aiemmin olin funtsinut. Oli huhtikuu ja pian saisin mummoltani synttärirahaa, sata euroa! Mikäs hätä meillä tässä, tuumin, rahaa riittäisi helposti ainakin viikoksi, ehkä kahdeksi. Luullakseni mulla oli tilillä 300 euroa. Joten näin juoppominä oli ratkaissut orastavan ongelmanalun ja ryntäsi tiskille tilaamaan uutta olutta, jonka saatuaan käveli takaisin pöytäänsä, istui perseelleen ja siemaisi kerralla tuopistaan puolet, janoon! Vasta sitten laskin tuopin ensikertaa pöytään ja vilkaisin seuruettani, joka ei sivumennen sanoen kiinnostanut minua paljon paskaakaan. Tylsiä tyyppejä. Minulla oli edessäni, käteni ulottuvilla, kylmänä, huurteisena, se mitä halusin, se mitä TARVITSIN, pysyäkseni käynnissä, vireessä. En muista humaltuneeni juurikaan, mutta pääasia olikin se että olutta piisasi, ettei se vain loppuisi. Olisi mukavampaa kuluttaa, tappaa tunteja olut seuralaisena kuin ilman sitä.

Ja tuohon tapaan se homma eteni silloin muinoinkin. Olut oli pääasia ja kaikki muu sivuseikkoja. Juominen oli elämäntapani enkä kyennyt ajattelemaan seuraavaa tuoppia pidemmälle. Enkä edes halunnut. Seuraava päivä käynnistyi aina ankeasti, orastavalla krapulalla jota lähdin lievittämään tasoittavilla. En yleensä koskaan heti herättyäni, mutta 4-5 tunnin päästä. Ja miksi vasta sitten... noh, yleensä olin niin paskasti varustautunut ettei mulla ollut kaapissa kuin 3-4 pulloa olutta eivätkä ne riittäneet mihinkään. Joten yritin jatkaa kuin normaali ihminen, keitin aamukahvit, join ne, söin ehkä sämpylän siihen kylkeen, joskun jogurtin. Mitkä sitten oksensin usein hetikohta ulos... viimeistään siinä kohtaa kun korkkasin ekan kaljan. Joskus sain neljäkin kaljaa alas ja sitten tuli spurtti vessaan... koko yvä pohjatyö meni aivan hukkaan. Hampaat pestyäni olikin suunnistettava kohti lähisiwaa uutta lastia noutamaan... Ja siitä se Uusi Päivä hiljalleen käynnistyi. Jossain kohtaa helpotti ja eikun uutta nousua kohti! Hiiohoi ja rommia pullo!

Ja tällaista elämääkö sitä sitten IKÄVÖI?! En tiedä. Jotain siinä oli. Merkillistä, hullua kaukokaipuuta...

"Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puutteessa pelkoa, sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa ihmisissä jonkinlaista tunnetta. Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketustamihin hintaan hyvänsä."

Lukemastani Kuinka tehtiin sarjamurhaaja -teoksesta.

Hätkähdyttävä,mutta kuitenkin järjellinen päätelmä. Rakkauden ja ihailun tavoittelussa nyt ei mitään pahaa ole, mutta ihminen joka ei edes minkäänlaista ihailua osakseen saa voi yhtä hyvin haluta herättää kanssaihmisissä pelkoa tai inhoa ja halveksuntaa. Se on reagointia hänen olemassaoloonsa! Minä olen elossa ja olemassa kerran onnistun herättämään muissa noita tunteita. Minä olen suuri ja mahtava!

Se voi kuulostaa äkkiseltään siltä että ihminen on sairas, psyykkisesti. Mutta kannattaa olla aika varovainen ennen kuin alkaa mitään tuollaista huudella, leimata ketään. Koska jokainen kaipaa ensisijaisesti kuitenkin sitä positiivista huomiota: rakkautta. Ellei sitä saa...no, se on surullista, valitettavaa. Sellaista ei toivoisi kellekään. Joten ollaanpas inhimillisiä. Ihmisiä ihmisille.

Mahtavat myrskytuulet puhkuvat ja puhaltavat. Pidän ikkunaa auki ja kuulen kuinka puut humisevat, mumisevat kesämyrskyn kiihkeitä riimejä tänne seitsemännen kerroksen luukkuuni! Ah, vapauden tuulet.

Olipas runollista, tuli kuin vahingossa. En olekaan runoillut aikoihin. Se on jäänyt. Tulee kun on tullakseen. Kirjoittamista eri muodoissaan tulee kuitenkin päivittäin harjoitettua. Siitä pidän kiinni. Jotta tatsi säilyisi, vastakin. Ja koska on PAKKO kirjoittaa. Kirjoitan elääkseni, säilyttääkseni mielenterveyteni rippeet. Samaan tapaan kuin Bukowski selitti kirjoissaan kirjoittavansa. Estääkseen itsemurhan. Hyvin tää on toiminut tähän asti ja miksei toimisi jatkossakin. Pitää löytää elämästä ne pienet ja väliin näkymättömät jutut, jotka antaa voimaa jatkaa hetkestä toiseen. Elämän salaisuus, mysteeri, sen jäljille pääsee vain lyhyissä välähdyksissä. Sitä näkee jotain kaunista, saavuttaa näköetäisyyden siihen... ja sitten se on jo mennyt, pois... Se oli VIUHAHDUS, Irwin lauloi...
Hetki, lyhyt toiveikas välähdys, viuhahdus editsesi, joka jää verkkokalvoillesi,kiusaamaan, miellyttävästi. Ja sitä kuvaa miettii ja muistelee ja vaalii kuin suurinta ihmettä... toivoo näkevänsä uudestaan... ja jää odottamaan seuraavaa kertaa... ja aina se tulee, jossain kohtaa, juuri kun on menettämässä toivoaan, jokin tulee ja vilahtaa ohi silmien... ja niin sitä jaksaa, elää täällä.

Olen tarkkailija. Seuraan katseella kun toiset tekevät,elämöivät, ilkamoivat, elävät, jollottavat, lollottavat... Minä katson heitä, kaikkia, ja teen havaintoja, muistiinpanoja...mielessäni, hiljaa. En sano sanaakaan, katselen vain, ja saan siitä niin paljon! Moni ei sitä varmaan tajua, ymmärrä, käsitä, todella. Mutta niin se on. Minä elän niin. Minä en ole toimija, minä olen tarkkailija, raportoija. Kirjallinen ihminen. Siitä sanani syntyvät. Näin minä synnytän. Ja voi hitto kuinka tyydyttävää toimintaa tämä onkaan!

Tänään on ollut ihmeen hyvä päivä. Tuntuu jostain syystä perjantailta. Vaikkei päiville ole sinänsä väliä, kaikki ovat samaa. Ei viikonloppuni eroa arkipäivästä mitenkään. Olisi ehkä kiva jos eroaisi. Mutta minä kellun tässä ajassa ja paikassa ja harvat asiat muuttuvat. Silti nyt tuntuu perjantailta ja se tuntuu hyvältä. Vaikka onkin keskiviikko. Viikonloppu on vielä edessäpäin.

Toivorikas olo. Jännän äärellä. Mitä ikinä se jännä sitten onkaan. Mutta tulossa se on. Ehkä tämä kesä on sellainen. Mieleenpainuva. Jonkin tarkoituksen antava, tarkoitus itsessään. Eletään ja ihmetellään. Pitää muistaa tämän hetken ilo ja tyytyväisyys. Mykkä, odottava onni.

Wou! Tänään on ollut mahtipäivä. Täällä oli tänään markkinat ja poikkesin niillä, mutta harmikseni tuttua kirjakojua/telttaa ei nyt ollutkaan tutulla paikallaan eikä ylipäätään missään markkina-alueella. Ainoa asia, minkä vuoksi markkinoille menin - kirjojen vuoksi - ja sitten sitä ei olekaan. Tunsin tyhjyyttä ja harmitusta. Ostin kolmella eurolla 400 gramman pussukan ennkkulakuja siinä ihmetellessäni mitä nyt tekisin.

Mutta sittenpä poikkesin auki olevaan kirjakauppaan - ja itse asiassa tein löytöjä jo kirjakaupan ulkopuolella olevasta korista, jossa oli läjä tarjouskirjoja. Bongasin sieltä karun kirjan, varsinaisen paljastusteoksen "länsimaisen oikeusjärjestelmän vuotokohdista", kuten takakannessa sanotaan. Kirja on ruotsalisen toimittajan luomus nimeltä Kuinka tehtiin sarhamurhaaja - Thomas Quickin tapaus. Kuulin kyseisestä teoksesta juttua jo pari kesää sitten eräältä tyypiltä joka tuota mulle suositteli mutta vasta nyt löysin sen - ja mihin hintaan: eurolla! Kirja on liki kuusisataasivuinen ja sisältää arkaluontoista materiaalia. Tuo ko. murhaaja kun on oikeasti ainoastaan patologisesti huomiohakuinen - ei mikään todellinen murhamies! Ja silti hänet on tuomittu kahdeksasta murhasta ja lusii ruotsalaisessa sairaalassa tuomiotaan, mielenvikaisena. Että sellainen tapaus.

Tein sitten muitakin löytöjä, sekä kirjakaupasta että kirjaston poistomyynnistä. Muut hankkimani kirjat ovat Maritta Lintusen Hulluruohola, Mikko Rimmisen Hippa ja Anna-Leena Härkösen Palele porvarija muita kirjoituksia.

Olen näistä kaikista innoissani kuin teinityttö! Enemmänkin: innoissani kuin hiprakkainen teinityttö!
Pako toisiin maailmoihin on taas taattu! Kaikkiaan 1200 sivua lukemista. Ja millä naurettavan pienellä hinnalla: 5 eurolla koko "paska"! :D

Viihdyn kyllä useimmiten vallan mainiosti itsekseni, yksin. En minä oikeastaan ole yksin kun luen. Sitä on silloin koko ajan jonkun kanssa. Seurassa. Siltä se tuntuu! Mahtavaa. Miettikää sitä.
Ennen minulla oli tapana istua pullon kanssa puistoissa. Silloinkaan en kokenut olevani yksin vaikka fyysisesti niin olinkin. Mutta minulla oli pullo, humala, kaikki ne hassut ajatukset ja värinät, kylmät väreet, fantasiat ja kaikkivoipaisuudentunteet! Nyt olen joutunut niistä luopumaan mutta saanut jotain terveempää tilalle: lukemisen. Tosin olen kyllä lukenut - jos nyt en aina - niin jostain 15-vuotiaasta. Ja lukioikäisestä oikein ahkerasti, tosissaan. Kymmenkunta vuotta. Joskus luin kännissäkin - se se vasta oli eskapismia, pojat ja tytöt! Tosin ei niistä lukemisista kauheesti muistikuvia ole, hukkaan meni nekin sivut...mutta aina ei voi voittaa.. ei edes joka kerta, sanoi Hugo-peikko mun lapsuudessa ;)

Joskus kirjoituksenaiheet kirjaimellisesti kävelee vastaan ja istuu melkein syliin. Tänään kävi näin. Olin kaikessa rauhassa istumassa luonnonhelmassa lukemassa kirjaa, kun paikalle asteli eräs ennalta tuntematon nainen kysyen saako istua viereiselle penkille. Naurahdin että kyllä siinä istua saa, kyllä täällä tilaa riittää.
Muodolliset säästäpuhumiset hoidettiin alta pois ja sitten nainen siirtyikin henkimaailman asioihin. Hän kertoi saavansa ylhäältä elämäänsä ohjaavia merkkejä. Sanoi todellakin, että kokee jonkin ylhäältä ohjaavan häntä ja nytkin hänelle tuli tunne, että mene nyt hyvä nainen juttelemaan tuolle yksin istuvalle miehelle, hänessä on sitä jotain! Kuuntelin häntä kiinnostuneena. Minähän olen myös jossain määrin henkimaailman ihmisiä. En tosin uskovainen, siinä mielessä kuin se mielletään. Mutta tuo nainenpa oli. Kertoi tulleensa uskoon kaksi kuukautta sitten ja sen jälkeen hänen elämänsä ei ole ollut entisensä.

Kuulostaahan se mielettömälle että sairaudet parantuu ja koomasta herätään takaisin tähän maailmaan. Ja että elämä muuttuu valoisaksi, toivon täyteiseksi, ihminen joka on ennen ollut kurja ja yksinäinen saakin uskon myötä elämäänsä liudan uusia ystäviä jne. Ja kaikki vain siksi että uskoo. Että joku pappi tai saarnamies on pitänyt kättään toisen pään päällä ja lausunut rukouksen hänen puolestaan!

En väitä etten uskoisi tuohon. Enkä että uskoisin. En tosiaan tiedä, miksi jotkut asiat tapahtuvat - mikä ne saa aikaan?

En voi itsekään kieltää etteikö ihmeitä tapahtuisi. Lääkäreiden mukaan oli Ihme että selvisin aikanaan, pian kaksi ja puoli vuotta sitten, hengissä kohtalokkaasta haimatulehduksesta. Olin teholla ja kuukauden päivät "valot pois", omissa univalvekaaosmaailmoissani!

Kaikenlaista jännää sitä voi nähdä... ja kokea.. tässä maailmassa ja sen reunoilla..siellä sun täällä. Elämä on suuri mysteeri enkä minä ala tappelemaan kenenkään kanssa uskonasioista. Kunhan ei ala liikoja tuputtaa. Antaa jokaisen kulkea se oma polkunsa ja löytää itse, päätyä sinne minne kuuluu päätyä tai olla päätymättä.

Kyllähän tuo nainen kovasti minulle erilaisia herätystapahtumia -ja paikkoja suositteli ja pyysi tulemaan tapaamisiin. Juttelemaan ja kahville. Siellä on kuulemma muitakin alkoholisteja ja narkkeja...uskoon tulleita sellaisia. Mutta enköhän minä jatka tällä omalla tielläni.

Oli silti kiva jutella jonkun kanssa. Ja kuunnella yksi elämäntarina. Ne minua ovat aina kiinnostaneet kovasti. Ja minusta sai kuulemma mukavan ihmisen vaikutelman. Sellaisia sanoja on aina ilo kuulla. Minä pyrin olemaan aina aito oma itseni ja sillä hyvä.

Piti kai muutakin kirjoittaa, mulla oli jo aihe mielessä, mutta sitten tuli tämä akuutti tapaus vastaan ja keskitin kaiken huomion siihen paneutumiseen. Onhan tässä aikaa kirjoitella muista jutuista sitten tuonnempana. Toivottavasti ainakin. Elämästä kun ei koskaan varmasti tiedä.

Hellurei ja huomenta!

Päivä alkoi aika mainiosti kun täällä kävi ukko, joka korjasi vuotavan vessanpönttöni - nyt ei enää pitäis vuotaa, tiputella vettä lattialle! En oo vielä itse testannu mutta uskoin kun sanoi että ei vuoda. Jotain kittiä se sinne suihkutti.
Niin ja johan tuo ehti about vuoden vuotaa... jossain kohtaa huomasin asian ja laitoin ämpärin alle. Sen enempää en jaksanut/kyennyt tekemään. Mua vituttaa suunnattomasti kaikki tuollaiset asiat ja niiden hoitaminen. Kun pitäis soittaa jonnekin, huoltoyhtiöön, korjaajalle, ihan minne vaan oikeastaan ja valittaa jostain niin mulla nousee muurit eteen ja huudahdan kuin uhmaikäinen, että EN! EN VARMANA TEE! LÄLLÄSLÄÄ, ÄHÄKUTTI - MÄ EN ALA! :P
Melko kypsää näin aikamieheltä, mutta tällainen oon!

Kuitenkin sitä on niin pirun tyytyväinen sitten kun saa asiat hoidettua. Sitä kelaa että oliko tuo nyt niin vaikeaa, häh? Ei ollut. Ja vuosi piti lykätä. Sitten eilen sain soitettua asiasta ja tänään tuli korjaaja ja siinä meni alle 10 minuuttia kun homma oli reilassa! Häh?! Kaippa sitä pelkää jotain helvetin isoa projektia ja siksi mieluummin koittaa pärjäillä hieman puutteellisella kalustolla... Mä en mielelläni tänne kämppääni vieraita ihmisiä laske! No, en sen puoleen tuttujakaan, mitä nyt siskoni on aina tervetullut. :) No jaa, ei täällä sen puoleen kävijöitä ole ollutkaan. Naistakaan kolmeen vuoteen - hups! Nyt mä sit senkin menin möläyttämään - lörppö!

Jaah, jos tää oli nyt tässä. Päivän eka merkintä, joka keskittyi liki ainoastaan pönttöön! Pönttö ku pönttö, pytty, pytylle plöts! Moro! Jatkoa luultavasti vielä tänään, jostain ihan muusta aiheesta ;)

Minulla on teinitytön sielu kolmeakymmentä lähestyvässä raitistuneen alkoholistin kehossani.

Heräsikö mielenkiintosi? Minulla ainakin heräisi tuollaisesta väittämästä.

Itse asiassa tuo ei ole minun keksintöni, vaan bongattu eräästä kirjasta, hieman toisessa muodossa tosin. Ja nyt minä olen vähän kuin taikuri joka paljastaa salaisuuden, tylsän totuuden magian takana, mutta tällainen hölösuu minä olen aina ollut. Tietyssä mielessä. Avautuminen on iso osa minua. Silloin kun uskallan avautua. Kai sitä voisi avautua aina ja missä vaan - jos ei välittäisi. Jos olisi sillä lailla vähän hullu ettei todellakaan tajuaisi hävetä. Mitä sillä oikeastaan on väliä mitä muut ajattelee? Mitä oudompia puhuu, sitä kiinnostavampi on? Eikö niin? Ehkä tiettyyn pisteeseen asti...heh. Liian outo on friikki jota tekee mieli varoa, karttaa kuin ruttoa. Kukaan ei halua olla sellainen.
Jos päätyy yksinäiseksi sudeksi jonka seuraa kukaan ei kaipaa, sitä saattaa helposti katkeroitua. Se ei ole hyvä homma tässä maailmassa. Katkeran osa on.. noh, katkera.

Minä olen yksin, suurimman osan ajasta. Joskus tunnen yksinäisyyttäkin. Mutta lähinnä tämä tilani on omaa valintaani. Sopivia, oikeita ihmisiä ei löydy. Enkä minä ehkä ole niin kiinnostava. Ja taidan olla vähän huono ihmissuhteissa, niiden ylläpidossa, muutenkin. Välillä minua ei jaksa kiinnostaa kukaan ja toisinaan ihastun päättömästi ihmiseen joka jollain tavoin pistää esiin massasta, on jollain tavoin erityinen, erikoinen, oman tiensä kulkija. Sellainen viehättää minua.

Päiväni kuluvat melko samoja ratoja: syntyjen syvien pohdiskelua, väliin joutavaa mitättömyyttä, olemista,möllöttämistä... sellaista tylsää välitilassa vellomista..kai sitä odottaa jotain tapahtuvaksi?

Ja sitten tapaan lukea. Kirjoja kuluu. Ne vievät muualle, toisiin maailmoihin. Ne maailmat voittavat mennen tullen tämän maailman missä minä elän. Kirjoista minä saan voimani jaksaa täällä. Ne inspiroivat minua suunnattomasti. Sain esimerkiksi inspiraation tämän merkinnän tekemiselle, avauslauseelle kirjasta, joka perustuu tositapahtumiin. Viimeisin lukemani kirja oli nimittäin Hunter S. Thompsonin Pelon valtakunta ja sen lopussa oli tuo huvittava, hilpeä, mielikuvitusta ruokkiva lause, joka kuului: "Minulla on teinitytön sielu vanhemmanpuoleisen huumehemmon ruumiissa."

Ja se jatkui vielä niin mainiosti: "Ei ihme ettei minua ymmärretä." Sekin sopii minuun. Haen alituiseen ymmärrystä ihmisiltä mutta tuntuu ettei kukaan koskaan voi täysin ymmärtää minua ja motiivejani ja mieltäni, sen kummia, sekavia, epäloogisia, järjenvastaisia, ristiriitaisia koukeroita. Kuin mustekalan lonkeroita, jotka väliin tarttuvat saaliiseen, välillä yrittävät kuristaa itse mustekalan! Noh, en minä suisidaalinen sentään ole, mutta jonkinlainen itsetuhovimma minussa on itänyt vuosikaudet...

Jassoo,olisiko tämä tässä? Jos sitä alkaisi päivitellä ajatuksiaan kummia tänne säännöllisemmin... tuskin siitä mitään haittaa ainakaan olisi. Ja eikö tämä päivä ole aivan yhtä hyvä päivä aloittaa kuin mikä hyvänsä...Kyllä, kyllä!

Teinitytön sielu kiittää ja kuittaa,tältä erää ;)

Ollaksesi nainen makuuni Sinun
ei pidä tietää "kaikkea kaikesta"
- sellainen lyö sinuun vain epäviehättävän
pätemisleiman.

Erehtyminen, väärät "faktat", sen sijaan
saavat sinut näyttämään ja kuulostamaan
inhimilliseltä; lisäksi olet niin perhanan
hauska möläyttäessäsi taas kerran jotain
kuolematonta sievästä suustasi - ja mikä parasta:
näin tehdessäsi et tajua liikaa häpeillä tai yritä
edes peitellä mokaasi tahi tietämättömyyttäsi,
vaan olet AIDOSTI,
rehellisesti, sydämestäsi hölmö
ja osoitat todeksi kykysi
itseironiaan, joka lienee yksi parhaista
vippaskonsteista selvitä Elämästä
riittävän pitkälle hengissä!

Siis, miellyttääksesi minua parhaiten,
kulje jatkossakin AIDON BLONDIN
kengissä
ja NAURA KUUTAMOON,
Sinä romanttinen hupsu!

En etsi enkä kaipaa työtä tai parisuhdetta.

Silti, juuri niiden puute

saa minut näyttämään hylkytavaralta:

yksinäiseltä, ajelehtivalta uppotukilta,

joka pelkää yhtä lailla lipua

sokkona virrassa kuin kokea

jumittumisen pettymyksen mottiin.

Vaikka motissa ja patissa

minä jo itse asiassa näine hyvineni olen -

eikä liikekannallepanijaa näy, ei kuulu.

Jotain kuitenkin haen, etsin, totisesti

kaipaan: kosketusta.

Koskisipa jokin muu kuin vain oma käsi;

sysäisi kosken pauhuna porteista;

kuohuttaisi ja kuohuisi kanssani,

huojuttaisi kuin laineet liplattavat;

silittäisi kuin vesi, pehmeästi.

Koskisi: aiheuttaisi hurmoksen

kuin koskenpauhua kuunnellessa:

suhina korvien välissä sumentaisi kaiken

tajun!

Koko elämäni olen taistellut

tasapäistämistä ja tasapaksua arkea vastaan;

pyrkinyt näkemään jokaisen kanssaeläjän

uniikkina persoonana: vikoineen suurempana,

kauniimpana, valovoimaisempana kuin huhut

ja paskapuheet antavat olettaa!

Ja mielessäni olen aina antanut

kyseiselle tyypille lisäarvoa ja arvokkuutta

muutaman ekstrasentin (kuta kurjempi olemus, sitä suurempi
lisäarvo periaatetta kunnioittaen),

sillä pituudesta voi olla hyötyä kurjan maailman

jättiläisiä vastaan kamppaillessa...

Vaikka pärjää se pienempikin, jos on vain

sisukas, ovela ja lämminsydäminen.

Väriä arjen harmauteen saat, jos olet kyllin rohkea

pilkkoaksesi tasapaksun

saadaksesi nähdä ääripäät: kauhun ja ihanuuden.

Nämä nähtyäsi tyvenkin riittää, hetkeksi.

Ja peltojen yllä leijuva sumu on kaunein ihme!