IRC-Galleria

"Pyrin ymmärtämään tekoja jollakin tasolla, koska en ehkä halua uskoa, että absoluuttista pahuutta olisi olemassa"

Uutistyössä kohtaamani tapaukset ja muutamat henkilökohtaisessa elämässäni hiljattain kokemani asiat ovat saaneet minut pohtimaan sitä, voiko ilkeyttä selittää. Onko absoluuttista (”puhdasta”) pahuutta olemassa, vai löytyykö kaikelle ihmisen toiminnalle lopulta selitys?

Otetaanpa ensimmäinen käytännön esimerkki omasta elämästäni. Muistan, että olen itse nuoruusvuosinani ollut mustasukkainen ihminen. En koskaan kuitenkaan ollut sitä ”pahuuttani”, vaan taustalla oli äärimmäinen hylätyksi tulemisen pelko. Itsetuntoni oli heikko ja kasvoin lapsuuteni turvattomassa kodissa. Rikkinäisyyteni ilmeni teinivuosina ja myöhemmin aikuisiällä – noin parikymppisestä lähemmäs kolmenkympin ikää – jatkuvana epävarmuutena ihmissuhteissa.
Mutta sen muistan, että en koskaan ollut mustasukkainen niin sanotusti ”ilkeyttäni” tai tahtoakseni toiselle pahaa. Se oli yksinkertaisesti sisäistä rikkinäisyyttä.

Narsismi oli aikoinaan muotidiagnoosi ja mielestäni on jo vanhanaikaista ja kliseistä viljellä sitä sanaa.
Jokaisesta ihmisestä löytyy jonkin verran narsistisia piirteitä. Juuri esimerkiksi mustasukkaisuus mielletään narsistiseksi käytökseksi. Mutta täytyy sanoa, etten usko, että kukaan olisi mustasukkainen ”ilkeyttään”.
Toki se tuntuu kurjalta siitä, joka sen kohteeksi joutuu.
Olen itsekin ollut parissa ihmissuhteessa, jossa miesystävä on esimerkiksi moittinut ihan tavallisia vaatteita (tai pyöräillessä alas valahtaneita kauluksia) liian paljastaviksi ja vihjaillut minun olleen pettämässä häntä. Sellainen on kurja epäluottamuslause, mutta en usko, että kukaan olisi ilkeyttään mustasukkainen. Taustalla täytyy olla toisen menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko ja/tai itsetunto-ongelma, joka voi olla alitajuinenkin.

Uutistyössä, verrattain pitkällä urallani, olen törmännyt väkivaltarikoksiin, jotka ovat saaneet minut pohtimaan, mikä saa ihmisen toimimaan niin järkyttävällä tavalla? Jokaisen hurjimman tapauksen kohdalla huomaan kysyväni mielessäni: ”Mikä sai tämän ihmisen toimimaan näin?”
Pyrin ymmärtämään tekoja jollakin tasolla, koska en ehkä halua uskoa, että absoluuttista pahuutta olisi olemassa.

Mikä voisi selittää ihmisen ilkeyden? Omasta kokemuksestani ymmärrän esimerkiksi yllä mainitsemani mustasukkaisuuden ja sen, ettei siinä ole kyse tahallisesta toisen vahingoittamisesta, vaan sisäisestä rikkinäisyydestä.
Lisäksi ymmärrän esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen, tai muista syistä johtuvan masennuksen, joka saa ihmisen vaikuttamaan ”kylmältä”, vaikka hän ei ole sitä tarkoituksellisesti. Tällöin torjumisessa ja epäsosiaalisuudessa on kyse sairastumisesta.
Tiedän myös yhden tapauksen, jossa henkilö toimi psykoosissa ollessaan siten, että hänen olisi voitu katsoa tehneen viharikoksen. Jos tapaus olisi päätynyt tuomioistuimeen, se olisi todennäköisesti katsottu tehdyksi ”täyttä ymmärrystä vailla”.
Hyvin monella niin sanotusti tavallisellakin ihmisellä on primitiivireaktoita. Kuinka hieno sana se onkaan! Se antaa nimen sille tunteelle, jonka varmaan jokainen vanhemmaksi ryhtynyt on joskus kokenut. Hetkellinen ärsyyntyminen – se perinteinen uupuneen vanhemman ”nyt menee hermot” -tunne.
Luin myös hiljattain mielenkiintoisen artikkelin omaishoitajista, joilla on ollut primitiivireaktioita. On tehnyt mieli huutaa tai ravistaa hoidettavaansa. Tällainen reaktio ilmeisesti juontaa juurensa uupumuksesta ja siitä, että toinen ihminen on täysin avuton ja hoitajansa vastuulla, jolloin se on hoitajan kannalta verrattavissa pikkulapsesta huolehtimiseen sillä erotuksella, että avustettava voi olla fyysisesti hyvin isokokoinen ihminen. Sellainen vastuu voi olla raskas taakka, joka voi ajaa uupumukseen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla.

Omassa kaveripiirissäni on kerran ollut henkilö, joka oli saanut psykopaatin diagnoosin. Ei siis minkään muoti-villityksen innoittaman tai keittiöpsykologin määrittämän psykopatian, vaan ihan oikean psykopaatin diagnoosin. Se on persoonallisuushäiriönä hyvin harvinainen – samoin kuin oikea narsismikin.
Mutta täytyy sanoa, että olen usein pohtinut, asuiko hänenkin sisällään vain se koulukiusattu poika, joka itki sisäistä itkua, eikä osannut ilmaista pahaa oloa mitenkään muuten, kuin satuttamalla muita henkisellä väkivallalla?

Olen myös yhden kerran tavannut ihmisen, josta tuli riipivällä tavalla sellainen tunne, että ”ketään ei ole kotona”. Hänellä ei tietääkseni ole minkäänlaista diagnoosia, mutta hän oli yksi niistä ihmisistä, joka sai minut pohtimaan, onko tahallista ilkeyttä olemassa. Ja tahallisella tarkoitan nyt puhdasta vahingoittamisen halua ilman, että taustalla on hylätyksi tulemisen pelko tai hetkellinen primitiivireaktio.

Luulen, että kaikkein lähimpänä tällaista ”puhdasta” ilkeyttä – jos sellainen ylipäätään on olemassa – olisi kostonhimo. Muistan itsekin kokeneeni joskus halua kostaa esimerkiksi jätetyksi tulemisen siten, että olisin halunnut ilmiantaa entisen rakastettuni väärinkäytökset sosiaaliturvan hyödyntämisessä. En kuitenkaan ole toteuttanut näitä ”kostonhimoisia” ajatuksia, vaan ne ovat aina olleet ohi meneviä hetken mielijohteesta tulleita ajatuksia.
Olisikohan tämänkaltainen ajattelu sitten ollut sitä niin sanottua puhdasta vahingoittamisen halua? Toisaalta, kun tilanteen ottaa huomioon, olen silloinkin ollut surullinen ja kokenut itseni hylätyksi. Jos olisin siis ”kostanut”, olisinko tehnyt sen ilkeyttäni, vai rikkinäisyyttäni?

Löytyykö kaikille teoille lopulta selitys? Uskotko sinä, että on olemassa myös tietentahtoen tehtyä toisen vahingoittamista, jota ei voi selittää millään sairaudella tai rikkinäisyydellä?
Tämä kysymys on hyvin mielenkiintoinen ja kirvoittaisi varmasti keskustelua esimerkiksi rikostoimittajien ja poliisien kesken.

Ajattelin seuraavaksi lukea Juha Rautaheimon tuoreen kirjan ”Murharyhmän mies”.
Ehkäpä siinä käsitellään näitä kysymyksiä.
Olen kerran haastatellut Rautaheimoa erään jutun tiimoilta. Tuosta jäi karvaana muistona väärin mitattu kameran valkotasapaino. Kuvasin ja haastattelin samaan aikaan ja kuva jäi epähuomiossa punakammaksi, kuin oli tarkoitus, eikä sitä ehditty enää editoidessa korjaamaan – pahoittelut tästä Rautaheimolle. Mutta itse haastattelu oli hyvin mielenkiintoinen. Totesimme molemmat siinä ohella myös, että juridiikka on oma filosofiansa. Sillä ei ole mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa.

Itselläni ei ole uskontoa, joten en myöskään usko niin sanottuun ”paholaiseen”, joka ajaisi ihmisiä vahingoittamaan toista.
Harjoittamani filosofian mukaan ei myöskään ole olemassa niin pimeää mieltä, etteikö siellä asustaisi muisto ykseydestä (oneness), joka on tämän ajattelutavan mukaan jokaisen ihmisen sisin totuus: ikuisesti laajeneva rakkaus ja rauhantila.
Toisaalta ajattelutapa sisältää myös käsitteen, jota kutsutaan ”egoksi”. Sillä tarkoitetaan mielemme sitä osaa, joka on hyökkäävä niin itseä, kuin toisia kohtaan. Ego on haavoittuva ja kostonhimoinen. Jos tätä egoa kuvaisili nykypsykologian termeillä, niin se olisi ehkäpä juuri tämä ”narsisti”, joka asuu jokaisessa ihmisessä.
Toisilla ihmisillä se vain tuntuu olevan vähän suurempi.