IRC-Galleria

Nyt en lyöny päätäni seinään, tajusin väistää. Mutten osannut odottaa, että samalla hetkellä joku iskee multa ilmat pihalle ja potkii jalat alta. Ensimmäisen kerran vuosiin olisin ollu valmis olemaan onnellinen, hyväksymään sen että mua voi ja pitää rakastaa. Sit elämä päätti kuitenkin vetää maton alta.

Kyllä mä tästä selviän, mut miten selviän muuttumatta lopullisesti kyyniseksi? Kaikenlaista paskaa on tullu koettua ja tehtyä itse toisille, mut ekaa kertaa elämässä se sattuu näin paljon. En pysty edes itkemään. Täytyy antaa itselle pari päivää aikaa hahmottaa tilanne, ehkä ne kyyneleet tulee sitten kun oon valmis käsittelemään tän kivun.

Ironisinta on se, että toivoa on vielä. Mut sen toivon varaan ei uskalla rakentaa mitään. Se olis mun loppuni jos nyt rakentelisin pilvilinnoja, ja elämä kiskaisis maton lisäks maankin jalkojen alta. Sille putoamiselle ei olis pohjaa, vähän niin kuin unessa joskus käy.

En jaksa surra, en jaksa toivoa. Voin vain turruttaa itseni. Mut haluan vain puutua, en halvaantua loppu elämäksi. Mun on pakko sysätä tää kipu hetkeks syrjään, ehkä sitten tiistaina saan rypeä siinä kauttaaltaan. Mut tiistaihin saakka on vaan jaksettava. Jaksettava käydä töissä, jaksettava tehdä se mikä tehtävä on.

Karman laki, kova mutta tasapuolinen? Saako tämän kivun kärsimällä kirkkaamman kruunun? Synninpäästön? Valaistumista odotellessa? Raju käännekohta tää ainakin on mun elämässä. Vankistaa niitä päätöksiä, jotka olen tehnyt miljoona kertaa. Elämässä on sallittua kompuroida, mutta maahan ei kannata jäädä. Helpottaa kummasti kompurointi-ongelmissa kun löytää tasapainon. Ja sen mä aion löytää, tästä päivästä alkaen.