IRC-Galleria

Niitähän pitäisi molempia olla..
Järjellä ajatellen tiedän, että toimit oikein, puhumalla asiat selvitetään, ja siihen menee varmasti kauan, miksi sanat kuitenkin vain satuttavat? Muhun ei pitäis mikään tuntua, eihän muidenkaan sanat tunnu miltään, eihän muhun vaikuta kenenkään muunkaan teot millään tavalla, enhän mä elä... Miksi ihmeessä nyt on sit näin, en voi ymmärtää...

Ehkä oli kuitenkin helppo elää siinä omassa pienessä maailmassa johon ei kuulunu ketään muuta ku minä, ei tarvinnu välittää kenestäkään, sai olla kaikkien muiden "yläpuolella" , saavuttamattomissa, haavoittumattomana, olla niin kova ettei kukaan pystyny mua liikauttamaan mihinkään suuntaan...

Sä tiputit mut alas, sait mut taas kärsimään muutakin tuskaa kuin tätä omaani jota olen niin suojellut muilta ihmisiltä, halusin surra yksin, halusin todistaa eräille pärjääväni yksin, ja tottahan se on, enhän mä tarvitse ketään vierelleni vain siksi että olisin jotenkin ehyempi, en siksi että elämästäni tulisi jotenkin parempaa...

Halusin elää tunteettomana, se on paljon helpompaa, tai ainakin nyt sen huomaa... Mä en tarvi näitä tunteita, en osaa käsitellä niitä, pelkään sattumista liikaa uskaltaakseni nauttia jostain, ja onko oikeestaan edes oikein olla onnellinen, ei se kestä kuitenkaan. Maailma on liian paska paikka elää tunteiden kanssa, helpompaa on olla vain ja tehdä töitä, olla ajattelematta, odottamatta tulevaisuudelta liikoja, ei ainakaan joudu koskaan pettymään..

Silti sä lupaa kysymättä rikoit mun muurin, siitä maksan nyt kalliin hinnan, hinnan jota ei pysty määrittämään millään asteikolla, olisit kadonnnut, jättäny mut rauhaan, nyt se on liian myöhäistä, mitään ei saa tekemättömäks, sydäntä ei saa kylmäks enkä oo varma onko tämä edes oikein.. Tässä pelissä on liikaa osallistujia, liian monta kärsijää....

Ehkä tämä oli kuitenkin vain pieni herätys mulle, sait mut tajuamaan mikä multa puuttuu, mitä mä oon vailla...

Siitä kiitän, muusta ehkä en....