IRC-Galleria

..... yö on synkkä ja mä yksin oon, ehkä tahtoisin takas sun kainaloon.......

Mä tarvin oikeesti elämän, ihan sellasen tavallisen... En kaipaa juhlintaa vaan sitä arkea jonka voisi jakaa jonkun ihanan, ymmärtäväisen, sinut itsensä kanssa olevan ihmisen kanssa... Kuinka tyhjältä tuntuukaan tulla kotiin kun kauppakassissa on vain yhden ihmisen eväät, pöytään katetaan vain yksi lautanen, kaikkea on vain yksi. Menen yksin nukkumaan, herään aamuisin yksin, ketä kiinnostaa elää näin?? Ei mua ainakaan...

Tuttuja on paljon, kavereitakin... Ja niitä jotka haluaisivat enemmän... siis ehkä sitte joskus..... oon kyllästyny tähän ihmissuhdepeliin, koska ihmiset uskaltais elää tätä päivää eikä aina vaan sitä tulevaisuutta, joka tulee sitten joskus kun niille sattuu sopimaan, tai JOS tulee......???

Kuinka ihanaa ois tietää, että töissä ollessa joku kaipaa... odottaa mua kotiin... tai että mä saisin odottaa jotain ihmistä mun viereen.. kuunnella koska avain kääntyy lukossa... Aamuisin herätä tietäen ettei kahvia tartte keittää vain yhdelle... Tai edes tietää että aamuisin ois joku syy miksi nousta sängystä ennen iltaa.....

Mutta ei... nykyään ihmiset vain haluaa elää, vapaasti, ilman rajoituksia, ilman mitään velvollisuuksia... Ketään ei kiinnosta vapaapäivinä käpertyä sohvan nurkkaan vain nauttimaan toisen läheisyydestä, tietäen, että omalla olemassaolollaan antaa toiselle ihmiselle voimaa, ja sen hyvänolon minkä vain juuri hän voi tehdä, tekemättä kuitenkaan yhtään mitään...

Lapset, se elämänsuola.... ja sokeri.... kuinka kaipaankaan aamuisin omaa höpönassua kutittamaan mua... vienolla äänellä pyytämään aamupalaa.. ehkä ulos leikkimään, piirtelemään, tekemään ihan mitä vain....... koti on tyhjä, mä oon tyhjä ilman teitä, mun elämällä ei oo pohjaa eikä tarkoitusta... Tekisin melkein mitä vain että saisin kuulla päivittäin sanat ÄITI, MÄ HALUUN... Miks tän piti mennä näin???? Mulla oli kaikki, nyt ei enää mitään.....

ETTÄ MÄ VIHAAN TÄTÄ ELÄMÄÄ, ainakin tänään... huomisestahan ei koskaan tiedä...

Jonnelle, Tonille, Julialle ja Jimi-enkelille pusuja ja halauksia lähettää

kaipaamaan jäävä äiti

Aika senku kuluu eteenpäin päivä kerrallaan... Jimin poismenosta on jo yhdeksän kuukautta.. Pitkä aika ja silti kuitenkin niin lyhyt. tunteet on jääny siihen kesäiseen päivään. Mikään ei tunnu enää miltään, olen vain kuori joka kulkee ihmismassassa sulautuen joukkoon hiljaisena... Kun edes osaisi itkeä, tai kunpa olisi joku jonka olkapäähän nojata niinä kaameina öinä kun pahaolo iskee voimalla päälle :) elämä on niin julmaa...

Ihmisten kommentit alkaa jo pikkuhiljaa ampua yli... ei jaksais aina kuunnella kuinka hyvin selvinneeltä mä näytän.... niin varmaan näytänki, se on mun keino suojautua pahaa maailmaa vastaan, jospa ihmiset joskus kysyisivät että kuinka sä oikeasti voit, ja haluaisivat vielä kuunnella vastauksetkin... Voin näyttää hyvältä päällepäin, mutta kuka uskaltaisi katsoa miten rikki mun sydän on???? Nyt pitäisi iloita vanhenpien lasten syntymäpäivistä.... kuinka mä jaksan? Pitäisi, pitäisi ja vielä kerran pitäisi, vaan enpä osaa..... mihin on kadonnut se oikea minä joka pystyi kaikkeen, jolle mikään ei ollut mahdotonta, jolla riitti voimat kaikkeen.... sitä ihmistä ei enää ole! joku osa minusta on ihan selvästi mennyt Jimin mukana hautaan, eikä sitä saa sieltä pois...

Se mikä musta on jäljellä on hillitön halu.... halu kokea mahdollisimman paljon, ettei mitään vaan jää tekemättä, ei tule tunnetta etten ole yrittänyt tarpeeksi... halu näyttää ihmisille, että mä elän, olla paras kaikessa, olla voimakas... sitähän mä haluan... mutta, kukapa saisi kaiken mitä haluaa?

elämä on taas antanut mulle pienen toivon, näytti kuinka hyvin asiat voisi olla jos vaan uskaltaisi päästää toisen lähelle... tosin sitäkään en voi saada vaikka haluan...en vain uskalla... entä jos petyn taas? Kuka sitten auttaa...

mut hei oikeesti, mä tarvin ne kädet kantamaan mut elämän karikoista yli.. ne kädet vaan ei haluis tehdä niin.. miks? En tiedä, mut välillä tuntuu ihan oikeesti et joku piruilee ja pahasti mun elämän kans.... Antaa ymmärtää, mut ei ymmärrä antaa... Sä et tiedä kuinka hyvä mun oli olla siinä lähellä... niin turvallista ja yht'äkkiä kaikki oli taas pois ja mä jäin yksin.. eihän muhun satu, ei tietenkään! Kuka nyt sellaista vois väittää, mähän oon vaan ihminen....


Ja sit vielä pieni biisilainaus, mikä on soinu koko yön........

UNTA POLTTAVAA

Kesken aamuyötä, mä hetkeks havahdun
Sä tulet meidän väliin nukkumaan
Otat kädestäni kiinni, ja hengitykses sun
olkapääni ihoon puhaltaa
Ja mä tiedän koko ajan, että unta katkeraa
kaikki on ja pelkkää muistelmaa
Läpi unen rajan kuulen katon yllä taas
tuuli vaativana tuivertaa

Ei kysy lupaa tulva kun se iskee painollaan
Ei aallot kun ne tuulentupaa käyvät murtamaan
Kun surun synkät vedet saarroksiin mut saalistaa
mun lohtuni on ikävöidä vaan
ja nähdä susta unta polttavaa

Kello kutsuu vuokrahuoneen aamuhämärään
Takana taas liian lyhyt yö
Raahaa pitkät illat sanatonta ikävää
Päivät pelastaa vain päivän työ
Te ootte vielä siellä minne kodin rakensin
Mä sillä tavoin silloin rakastin
Mut voimieni hiipuessa kaiken luovutin
Nyt tiedän liian paljon menetin


*ikävä jää sydämeen* :'''(

Ja paljon muutakin uutta, mutta riittäkö se kuitenkaan... Antaako se mulle sen mitä tarvitsen? No ainaki on helpompi elää ja olla ku ei tartte koko ajan ahdistua selkään puukottavista ihmisistä.. Silti ne seuraa perässä, yrittää hallita mun elämää. Antaisitte jo olla, eläkää omaa elämää ja pohtikaa omia ongelmiia.

täällä mä taas olen.
Istun ja katselen mustaa, kylmää ja pelottavaa merta.
Monet eivät ymmärrä , miksi istun yksin rannalla ja tuijotan tyhjyyteen.
Kaipuu on suuri
tuo valtava vesimäärä on aiheuttanut paljon surua ja tuskaa.
Se on vienyt mun rakkainpani.
silti se on mun ainoa lohtu tässä kurjassa maailmassa.
Nyt mun on mentävä pois.
Annan viimeisen katseeni maalle ja kävelen kohti mustaa tyhjyyttä,
kunnes vesi peittää minut.
nyt mun on hyvä olla!

Luulin, että minulla on oma enkeli. Sellainen joka suojelee kaikelta pahalta, auttaa jaksamaan huomiseen, kantaa vaikeiden aikojen yli...
Olinko väärässä kuitenkin?
En,
mutta en koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että oma enkelini on yhtä haavoittunut kuin minäkin, repaleiset siivet selässään se seuraa perässäni laahustavin askelin...

Tunnen kuumat kyyneleet poskilla kun yhdessä matkaamme kohti mustaa pitkää tunnelia, jonka lävitse on kuljettava päästäkseen takaisin kiinni elämään.
Mukanamme on vain pieni valo, jonka loiste ei riitä valaisemaan koko matkaa...
Enkelini on liian pieni jaksaakseen nostaa minut syliinsä vauhdittaakseen matkantekoa...
Päivä päivältä valo himmenee, koittaa aika jolloin se sammuu kokonaan...

Missä olet silloin, oma, iso, suojelusenkelini??

Uusien kuvien myötä.. Palataan nykyiseen karuun todellisuuteen, lumi tuli ja pakkanen.. harmi vain, ettei maan valkoisuus tuonut mukanaan valoa elämään.. pakkanen kyllä pitää huolen siitä että sydämessä asuu talvi.. se nakertaa päivittäin paloja sisimmästäni, luullen, että jonain päivänä voittaa minut...

Ei voi ymmärtää miksi ihmeessä toisilla on niin kova hinku saada joku poljettua maan alle, antaisivat asioiden olla, nauttisivat, vallantunne on kiva, mutta jos ei sitä osaa käyttää niin... arvata voi lopputuloksen.

Kevät tulee kuitenkin, aikanaan, ja silloin minäkin nousen voittajana tästä elämäni suosta, oman rakkaani kanssa. Yhdessä..
Silloin luonto kasvattaa uutta elämää.. toivottavasti mekin...