IRC-Galleria

Lusin öisessä pidättyväisyydessä
riettaan ääneensanomattomien keskustelujen lomassa

Lusikoin jugurtin mahdollisimman hiljaa
jugend-gerdtin jo KELAlle maistan valittavan

Lusiferin joku kuulee kuiskivan:
"Kuis ois? joko aloitettais kiva?"

Lucid Shadow Dream saves error data ja kaikki toistuu KAUH
Light-Emitting Diode saves us, joopa joo, mutta pahantekijä eli me emme poistu

Yksikin voi nykyään tuhota maailman napinpainalluksella
yksin aina näpytellä avaruusaluksella tai snipulla voittajaksi

KaUHAjoKELA iskee syvyyksistä vaikkapa nyt kun kunnat yhdistyvät maankuoren rakoillessa
kai uhassa äyskäri kareilta ei suojaa, ei maailman aaltoillessa

Rauha jo, relaa! Nyt on yö ja kaikki normaalit nukkuvat
pauhaajahullut huoneissaan kukkuvat, kasvot peitemaalikukkoina

Kuun kuvat seinillä
jälkinä uudesta rappauksesta

Keitänkin vettä
näenkin itseni ydinräjähdyksenjälkeisenä höyrystymävarjona

Pelästys
ja

The Demands of Society

What are the demands of society? Tell me, please. That you go to the office from nine to five, or the factory, that you go to a nightclub for excitement after all the boredom of the day's work, take a fortnight or three weeks' holiday in sunny Spain or Italy? What are the demands of society? That you must earn a livelihood, that you must live in that particular part of the country all your life, practise as a lawyer, or a doctor, or in the factory as a union leader, and so on. Right? Therefore one must also ask the question: what is this society that demands so much, and who created the wretched thing? Who is responsible for this? The church, the temple, the mosque, and all the circus that goes on inside them? Who is responsible for all this? Is the society different from us, or have we created the society, each one of us, through our ambition, through our greed, our envy, our violence, through our corruption, through our fear, wanting our security in the community, in the nation -- you follow? We have created this society and then blame the society for what it demands. Therefore you ask: can I live in absolute freedom, or rather, can I reconcile with society and myself seek freedom? It is such an absurd question. Sorry, I am not being rude to the questioner. It is absurd because you are society. Do we really see that, not as an idea, not as a concept, or something you must accept? But we, each one of us on this earth for the last 40,000 years or more, have created the society in which we live: the stupidity of religions, the stupidity of the nations arming themselves. For God's sake, we have created it because we insist on being American or French or Russian. We insist on calling ourselves Catholic, Protestant, Hindu, Buddhist, Muslim, and this gives us a sense of security. But it is these very divisions that obstruct the search for security. It is so clear.

So there is no reconciliation between society and its demands and your demands for freedom. The demands come from your own violence, from your own ugly, limited selfishness. It is one of the most complex things to find out for oneself where selfishness is, where the ego very, very subtly hides itself. It can hide politically `doing good for the country'. It can hide in the religious world most beautifully: `I believe in God, I serve God', or in social help -- not that I am against social help, don't jump to that conclusion -- but it can hide there. It requires a very attentive, not analytical, but an observing brain to see where the subtleties of the self, of selfishness, are hidden. Then when there is no self, society doesn't exist; you don't have to reconcile with it. It is only the inattentive, the unaware who say, `How am I to respond to society when I am working for freedom?' You understand?

If I may point out, we need to be re-educated, not through school, college, university -- which also condition the brain -- nor through work in the office or the factory. We need to re-educate ourselves by being aware, seeing how we are caught in words. Can we do this? If we cannot do it we are going to have perpetual wars, perpetual weeping, always in conflict, misery and all that is entailed. The speaker is not pessimistic or optimistic; these are the facts. When you live with facts as they are, not with data produced by the computer, but observing them, watching your own activity, your own egotistic pursuits, then out of that grows marvellous freedom with all its great beauty and strength.

J. Krishnamurti
http://www.ratical.org/many_worlds/K/K4.html

Ajattelinpas raapustaa tällaisen listan joka sisältää linkit pidempiin blogikirjotuksiini galtsupäiväkirjassani. Päivittelen sitä mukaa kun on aihetta ja linkkaan tän sit aina uusiin merkintöihin.

Saapi heitellä kaikenlaisia kommentteja kaikkialle.

Onko ongelmia: Olentolupa#blogcomments
Meditaatioon: Olentolupa#blogcomments
Kertomus siitä kuinka kaikki mullistuu nyt: Olentolupa#blogcomments
Viesti tavikselle: Olentolupa#blogcomments
Kun rakkauden rajat liukenevat: Olentolupa#blogcomments
Maailman luomiseen: Olentolupa#blogcomments
Joka on täynnä ihmeitä: Olentolupa#blogcomments
Pakkomielle varmuudesta: Olentolupa#blogcomments
Informaatiovallankumous on käynnissä: Olentolupa#blogcomments
Perseennuolenta ei oo kivaa, rehellisyys on: Olentolupa#blogcomments
Synkronisiteetti on hot: Olentolupa#blogcomments
Avoin yhteiskunta: Olentolupa#blogcomments

Me ihmiset tahdomme tuntea itsemme erityisiksi. Oletamme että tehokas keino tähän on leimata muut samatuisiksi. Samanlaisiksi. Massaksi. Harmaaksi. Se luo turvaa - voimme hetken kokea olevamme enemmän.

Sitten sanotaan että tavikset, toi on tavis, tavis sitätä. Usein näin sanotaan ihmisistä joita ei juurikaan tunneta. Meistä on kivaa niputella ihmisiä koska sitten voimme tuntea vedätyksellistä hyvänolontunnetta tuntiessamme itsemme paremmaksi. Me kaikki olemme rasisteja. Me kaikki tunnemme epäluuloa tuntematonta kohtaan, me yleistämme. Tätä ei kai voi paeta, mutta kun tiedostamme sen, opimme olemaan toimimatta sen mukaan.

Ihminen joka ei oikein tunne itseään, ehkäpä pelkää peilikuvaansa, mukautuu normeihin jottei kukaan kiinnittäisi huomiota. Hän saattaa helposti päätyä kuvittelemaan olevansa tavallisempi kuin muut, tylsä. Tällainen kuvitelma heijastuu luonnollisesti myös käytökseen. Sitten joku ajattelee, että tällainen ihminen on tavis.

Veikkaan, että "tavis" on oikeastaan ihminen,
a) joka ei ole vielä tajunnut omaa erityislaatuisuuttaan
ja/tai
b) jonka erityislaatuisuutta tavikseksi luokitteleva ei vielä ole tajunnut.

Mä en ole ikinä tavannut tavallista ihmistä, siinä mielessä kuin tavallisuus ymmärretään mitäänsanomattomuudeksi. Me olemme kaikki täysin ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se, jos jokin, tuntuu tavalliselta. Sellainen on tavis. Tämän tajuaminen voimauttaa meidät.

Me olemme ihmeitä.

Ei meidän tarvitse kilpailla toistemme kanssa erityisyydestä - me olemme kaikki juuri niin uskomattomia kuin uskallamme kuvitella, ja mielikuvituksessamme pesii tolkuttomuus - ei rajoja.

Katsellaan puhkeavamme kukkaan.


Lista blogiteksteistäni: Olentolupa&beid=32239243&action=showcomments#blogcomments

Huh.. uudenlaisia kokemuksia. Odotusta. Innoitusta. On älytöntä muuten havaita runoudesta, kuinka oma suhtautuminen maailmaan ja itseen muuttuu.. itseni kohdalla positiivista. Kun vertaa laitosaikojen tai viime syksyn runoiluja nykyiseen runouteen ja viilikseen, olen tyytyväinen suuntaan.. suuri epävarmuus, pelko ja ahdistuneisuus ovat alkaneet pikku hiljaa väistyä positiivisten vibojen ja tämän kaiken ihmeellisyyden hämmästelyn tieltä. Tai pikemminkin voisi sanoa, että positiiviset asiat elämässä ja yleisen mielialan koheneminen ovat tehneet osansa sen kanssa, että olen oppinut suhtautumaan mielen pimeisiin puoliin järkevämmin. Ne on vaan ajatuksia, niitä tulee ja menee. Ahdistus tulee ja menee. Ei sitä pidä ruokkia sillä, että pelkää itsessään sitä ahdistuksen määrää. Rosa sanoi tänään hyvin, ei pidä hämmästellä tai pelätä omia ajatuksiaan tai kelojaan. Jos niitä alkaa pelätä, sitten vasta alkaakin tulvia niitä syitä pelätä itseään. Tuskin kirjoittaisin tätä tekstiä jos mulla olis oikeesti syytä pelätä itseäni. :)

Mutta pikku hiljaa.. ei saa rakentaa pilvilinnoja. Vaan keskittyä olennaiseen ja kaikkiin juttuihin, joista saa kiksejä, jotka vievät eteenpäin.

Rakkausi menossa. Ja huimia kokemuksia tulossa varmasti.. on ihanaa oottaa jotakuta kotiin. :))

Kiitollisuuden tunne.

Tajusin käyttäessäni koiraa ulkona sen potentiaalin joka minussa on entistä paremmin.. niin kaiken kokemisen kuin ennen kaikkea luomisen suhteen. Tekstini parantuvat aforismi aforismilta, lyriikka lyriikalta.. nykyään pystyn säveltämään ja keksimään hienoja basso- ja kitarajuttuja. Ja keksimään kauniita laulumelodioita. Ja jengi on sanonut diggaavansa mun tekstejä. Ja osaan fiilistellä. Ja tiedän että pystyn viedä tätä juttua vaikka kuinka paljon eteenpäin, kun vaan jaksan uskoa itseeni ja tehdä sen eteen työtä, jota teenkin paraikaa, ja päivä päivältä enemmän. Huh. Uskomatonta. Tällaisia viiliksiä mulla ei oo pitkään aikaan ollut oikeesti. Ainutlaatuisuuden tunne.

Jumankekka.

Vertaisyhteiskunta

Meikäläiseen kolahtaa. Liity, jos kiinnostuit!

Erosin Misantropia-yhteisöstä, koska koin, etten enää pysty samastumaan siihen yhteisön sanomaan samoin kuin ehkä joskus. Tai niin hyvin kuin ehkä halu(ai)sin. Meissä ihmisissä on potentiaalia, ja on turhaa surra sitä, ettei sitä (vielä) hyödynnetä läheskään tarpeeksi. Sitäpaitsi pitäisi keskittyä siihen, miten omia avaruuksiaan voisi laajentaa!

monena päivänä: en minä suihkuun mene
yäk
ja lainausmerkeissä rakastan vähän liikaa ääntäni
käyttäydyn ikään kuin yhtä pyhää eivät kaikki muut voisi olla

minulla on tosi monta nurjaa
puolta minussa on
se on niin sallittavaa että
kuka vaan voi ihminen olla
yllättävää
siis, tarkoitan sitä että meissä on
mitä joku sanoisi virheitä
sehän on ihastuttavaa

että me olemme repaleisia
sillä löntystellemmehän etteenpäin

Elämme kulttuurissa jossa olemme oppineet perseennuolentaan, sanomaan sen mitä oletamme toisen haluavan kuulla sen sijaan että sanoisimme mitä oikeasti ajattelemme. Olemme tottuneet kelaamaan, että empaattinen ihminen ei tee asioita jotka saattavat muista tuntua pahalta. Tämä sokeuttaa - ylläpidämme toistemme valheellisia minäkuvia koska on sosiaalisten normien vastaista aiheuttaa säröjä kanssaihmisten naamioihin.

Todelliselta empatialta tuntuu minusta tiedostaa epärehellisyyden laajempia seurauksia. Valheilla miellyttämiseen perustuva kommunikaatio on mitäänsanomatonta, latteaa, yhdentekevää. Kyllä, rehellisyys sattuu joskus. Entä sitten? Vaihtoehto sattuu pitkällä aikavälillä paljon enemmän, ja tuntuu sitä mahdottomammalta mitä enemmän antautuu rehellisyyteen. On hillitön tunne kokea voivansa kommunikoida suoraan, vailla tarvetta peitellä alastonta, rosoista itseänsä.


Rehellisyys on loputon haaste. Ensimmäinen askel on rehellisyys itseä kohtaan. Itsekriittisyys on jatkuva prosessi - kehitysvara on rajaton. Balanssin löytäminen on vaikeaa - kuinka löytää sopiva itsekriittisyyden aste ilman vaipumista perfektionismiin tai itseinhoon? Hyvä lähtökohta on oivaltaa olevansa joka tapauksessa päättymätön prosessi, ja siinä mielessä aina valmis. Täydellinen.

Itsereflektio vaatii onnistuakseen tietynlaista meditatiivista tilaa - kykyä havainnoida omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan niiden ulkopuolelta, "objektiivisesti". Vähitellen siinä harjaantuu, oppii ymmärtämään millaisilla kieroilla tavoilla sitä normaalisti yrittää peitellä itseltänsä vikojaan, virheitään ja ongelmiaan. Ajan kuluessa alkaa herkistyä huomioimaan itsessä tapahtuvia prosesseja, ja oppii vähitellen suhtautumaan epämiellyttäviinkin oivalluksiin positiivisesti: Tiedostan omaavani ikävältä tuntuvan ominaisuuden, mutta tämän ymmärtäessäni ja etenkin hyväksyessäni astun askelen eteenpäin koska se ei enää ole piilossa ja voin alkaa toimia toisin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen joko jättää tällaiset oivallukset huomioitta tai keksii tekosyitä joiden varjolla voi esittää, etteivät ne olisi totta. Tiedostavassa tilassa oppii suorastaan janoamaan kritiikkiä koska se on niin kehittävää.

"Mitä ajattelija ajattelee, todistaja todistaa." Jos haluaa ylläpitää mitä tahansa staattista tilaa tai ajatusmallia, sen puolesta löytää kyllä todisteita. Mieli filtteröi pois kaiken joka kyseenalaistaa vallitsevan asiantilan, ja homeinen epätila pääsee jatkumaan. Ei kuitenkaan täysin kivutta, koska jossain alitajunnassa paukuttaa outo tuntemus siitä, että jokin on pielessä. Ainoa tie pois tällaisesta tilasta on aloittaa prosessi omien ominaisuuksiensa hyväksymistä kohti. Hyväksyminen johtaa väistämättä kehitykseen. Tästä lähtökohdasta käsin kumpuaa myös mahdollisuus muihin kohdistuvaan rehellisyyteen.

Joskus on tosi vaikea kertoa asioita kaunistelematta etenkin rakkaille ihmisille. Kun löydän itseni tilanteesta jossa tiedän haluavani sanoa jotain mutta havaitsen jumiutuneeni pohtimaan sitä miten asian ilmaisisin, niin usein vaan tyrkkään lauseen käyntiin, kadottaen siten mahdollisuuden miettiä liikaa: Kun lumivyöry käynnistyy, on pakko purkaa sisällä kiehuvat ajatukset. Se on rankkaa mutta myös äärimmäisen vapauttavaa. Jos jonkun asian sanominen ääneen tuntuu pelottavalta, se on luultavimmin sanomisen arvoinen.


Voisi kuvitella, että tärkeimpänä motiivina sanomisten kaunisteluun olisi halu suojella itselle tärkeitä ihmisiä kärsimykseltä. Koin joskus suuren oivalluksen hetken tajutessani dominoivan motiivin olevan yleensä paljon itsekeskeisempi: Itse asiassa me kaunistelemme todella usein suojellaksemme itseämme toisten kustannuksella. Me pelkäämme ettemme kestäisi tuntemuksia joita toisten loukkaantuminen rehellisyydestämme aiheuttaa, joten kaunistelemme tai jätämme sanomatta, jotta emme itse joutuisi kärsimään tuntiessamme toisen kärsimyksen. Tällä epärehellisyydellä kuitenkin usein pitkitämme ja laajennamme kaikkien osapuolten kärsimystä ylläpitämällä tarpeetonta valheiden verkostoa. On aliarvioivaa kuvitella, etteivät muut kestäisi rehellisyyttä tai siitä mahdollisesti seuraavaa alkujärkytystä.

Suorasukaisuus ajaa väistämättä joitain ihmisiä pois, mutta toisaalta itse ainakin huomattavasti mieluummin ajankin pois ihmiset jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, kuin pidän heidät lähellä esittämällä olevani jotain mitä en ole. Mitä paremmin hyväksymme itsemme, sitä helpompaa meidän on hyväksyä muita.

Olen hyvin viehtynyt ajatukseen tehokkaasta kommunikaatiosta. Aina itselle kaikista suorin ja selkein tapa ei välttämättä ole paras tapa kommunikoida - hyvä kommunikaatio on myös sitä että kuuntelee, ymmärtää miten toinen ajattelee, millaisilla sanoilla ja käsitteillä. Ei ole olemassa mitään absoluuttisia sääntöjä tai rajoja siitä mitä toiselle ihmiselle saa sanoa, mutta emotionaalisella ja älyllisellä herkkyydellä on mahdollista tunnustella sitä, miten sanomansa saa parhaiten perille. Hyvä nyrkkisääntö tuntuu olevan, että karsii turhaa kuorrutusta ja paskanjauhantaa. Kiemurtelu vie yleensä kauemmas asian ytimestä. Kaikkea ei toisaalta aina tarvii sanoa. Jos tuntuu vaikealta olla rehellinen, on useimmiten mahdollista pitää turpa kiinni. Antaa palaa.


Viimeiseksi vielä eräästä olennaisesta rehellisyyden haasteesta: Rehellisyys luo valtaa. Kyky nähdä omien valheellisten konstruktioidensa läpi aiheuttaa kykyä nähdä myös muiden lävitse. Rehellisyyden toteuttaminen synnyttää väistämättä valtaa. Valta tuntuu useimmista ihmisistä hyvältä. Tätä on elintärkeä balansoida ottamalla teoistaan vastuu. Vapaus ei ole ainoastaan rajattomuutta, se on myös laajaa ymmärrystä siitä että teoilla on seurauksia. Valta aiheuttaa valtatrippejä, sokaistumista siitä hyvänolontunteesta joka herää kun ihminen tuntee itsensä jossain mielessä toista paremmaksi, toisen yläpuolella seisovaksi. On hyvä ylläpitää monipuolista itsereflektiota, laajentaa ymmärrystään omista motiiveistaan. On helppo lipsahtaa käyttämään tarkkanäköisyyden tuomaa valtaa alistamisen välineenä sosiaalisen kieroilun vyyhdeissä. Erityisen helppoa tämä on ihmisille, jotka keskittyvät havainnoimaan muiden vikoja unohtaen omansa.

Ystävä sanoi nerokkaasti: Valta ilman rakkautta on väkivaltaa.

Rakkaus olkoon tärkein motiivi rehellisyyteen.


Rehellisyys muuttuu sitä helpommaksi, mitä useammat ihmiset sitä pyrkivät toteuttamaan. Turhalla idealismilla voi pyyhkiä persettä: Ei ole pakko, eikä varmaan mahdollistakaan, olla täydellisen rehellinen. Olennaista on jatkuvasti kasvaa kohti suurempaa rehellisyyttä. Mitä enemmän totumme vastaanottamaan suoruutta, sitä helpommalta se tuntuu, ja sitä absurdimmalta tuntuu ajatus aiemman sosiaalisen teatterin jatkamisesta. Me kaikki heijastamme toisiamme, ja mitä puhtaampina heijastumme, sitä mielekkäämmältä kanssakäymisemme tuntuu.


Lista blogiteksteistäni: Olentolupa#blogcomments

"Sattumat" jotka tuntuvat merkityksellisiltä tai herättävät merkityksellisyyttä, mikä tahansa tapahtuma joka tuntuu olevan yhteydessä johonkin muuhun tapahtumaan.

Synkronisiteetti on ehkä myös "objektiivinen" voima, mutta koska asioiden objektiivisen laidan todistaminen ei ole mahdollista eikä edes tarpeellista, ensisijainen ja riittävä merkitys syntyy siitä elämyksestä jonka ite saan kokiessani yhteyttä minkä tahansa kohtaamieni/kokemieni asioiden välillä. "Etukäteen" olemassaolevaa merkityssuhdetta ei tarvitse olla. Olennainen merkitys on siinä mitä alitajuntani nostaa esiin, tai henkilökohtaisessa oivalluksessa jonka synkronisiteettikokemuksesta saan.

Esimerkki. Mietin ystävääni johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, ja juuri sillä hetkellä tämä soittaa puhelimeeni. Näillä ei ole välttämättä minkäänlaista kausaalisuussuhdetta, voi toki olla että on, mutten voi sitä kuitenkaan absoluuttisesti todistaa. Todistaminen on kuitenkin yhdentekevää, koska tapahtuma joka tapauksessa tuntuu minusta jännittävältä, se innoittaa, siitä tulee hauska fiilis. Koska se vaikuttaa kokemukseeni, se väistämättä vaikuttaa koko elämääni - elämäni on sitä mitä koen.

Toinen esimerkki. Tahtoisin tehdä jotain vaativaa, mutta epäröin. Sitten törmäänkin satunnaisessa yhteydessä vaikkapa tiettyyn sanaan joka liittyy epäröintini aiheeseen, ja saan siitä tarvitsemani puhdin toteuttaa tekemiseni. Ei sen takia, että yhteys olisi välttämättä mitenkään absoluuttinen, vaan sen takia että se nostaa esiin tunne-elämyksen joka tuntuu intuitiivisesti tärkeältä.

Synkronisiteetti helpottaa intuitiivista elämistä. Kysehän ei siis oo siitä, että intuitiiviset valinnat välttämättä olis itessään parempia ku epäintuitiiviset, vaan siitä tuntemuksesta jonka valintani teettää - se synnyttää flow-fiiliksen, tunteen siitä että olen läsnä ja tietoinen. "Tämä tapahtuu minulle juuri nyt", synkronisiteettikokemus shokeeraa ymmärtämään että minä olen tässä ja nyt, kaikkien tapahtuvien asioiden summa. Synkronisiteetti ja intuitio auttavat kohtaamaan.

Synkronisiteetin lisääntyminen on tuntunut tosi hyvältä. Yritän suhtautua siihen uskomattoman naurettavalla vakavuudella, sanojen kaikissa mahdollisissa merkityksissä.

Psykoottiset ja/tai paranoidit ihmiset saattavat ottaa synkronisiteetin liian vakavasti ilman naurettavaa uskomattomuutta, joka saattaa johtaa ei-toivottuihin reaktioihin.


Lista blogiteksteistäni: Olentolupa#blogcomments