IRC-Galleria

Herään hiljaisuuteen. Missä on jyrinä ja pauke, joka niin kovasti tärisytti suojamme paksuja seinämiä? Avaan silmäni ja huomaan, on mies rakentanut pienen nuotion valoa ja lämpöä tuomaan. Onkohan tuo järkevää, ajattelen itsekseni silmien hiljalleen tottuessa hämärään. Siksi järkevää, että eikö tuli kuluta happea? Ja olemme kuitenkin niin syvällä luolassa. Parempi tietty tukehtua kuoliaaksi, kuin mennä sinne ulos enää.. Niin, sinne en enää astu!

Kuvat eilisestä, (tai siitä, kun viimeksi olin hereillä) palaavat mieleeni ja kurkkuani kuristaa. Että pitikin ihmisellä olla muisti! Ja tunteet... ei väliä.. kai kaikki inhimillinen minultakin häviää ajan kanssa, kuten tuolta mieheltä, ajattelen katsellessani juinka mies heittää jotain lannan tapaista nuotioon palamaan. En ajattele sitä sen enempää, sillä en halua tietää. Miehen lävistävä harmaa katse osuu minuun äkkinäisesti ja henkäisen yllättyneesti. Jäin kiinni tuijotuksesta. En kuitenkaan käännä katsettani, vaan tuijotan nyt suoraan tuota miestä silmiin. Mistä sain äkillisen rohkeuteni? Kai nukkuminen ja ruoka kuitenkin auttoivat, tunnen saaneeni itseni ainakin jossain määrin takaisin. Nyt tiedän, en halua kuolla. Minun ei kuulu kuolla, muuten olisin kuollut ensimmäisten joukossa. Ehkä juuri noiden asioiden rohkaisemana uskalsin kohdata tuon miehen, pelastajani, katseen. Pelastajani, jonka vielä ennen nukahtamistani pelkäsin saavan jotain päähänsä ja tappavan tai raiskaavan minut. Olin väärässä. Kaikesta juroudestaan ja raakalaismaisuudestaan huolimatta hän oli luotettava. Ainoa, johon saatoin luottaa. Kohtalomme olivat nyt ainakin toistaiseksi nivoutuneet yhteen. Ja molemmat tarvitsimme toisiamme.

Mies myös huomasi muutokseni. Näin, että hän huomasi, sillä nyt hän katsoo minua silmissään hieman yllättynyt ilme. En olekaan pikkukakara enää hänen silmissään, vai olenko? Nyt uskallan avata suuni ja tuon kysymykseni esille. Mitä tapahtui, miksi olemme täällä ja mitä nyt tapahtuu? Mies katsoo minua hetken kuin arvioiden, kunnes lopulta nyökkää ja tulee eteeni. Katson siinä lattialla maaten ylös kohti miehen kasvoja kohottautuen kyynärpääni varaan ja sanon: "Niin?". Mies kohauttaa olkiaan kuin välinpitämätöntä teeskennellen, mutta kerkesin nähdä huolen hänen katseessaan ennenkuin hän kyykistyi eteeni. "Oli sota, vieläkin on sota. Se ei ole ohi. He pudottivat ydinpommit, en tiedä kuinka monta... monta niitä kuitenkin oli. Olemme täällä turvassa laskeumalta ja säteilyltä. Sinä selvisit täällä hengissä, kun paukkui, vaikka olit ihan räjähdyksen lähellä. Jopa kasvit ympäriltäsi kuolivat, mutta sinä säilyit lähes vahingoittumattomana! Tajuatko? Se on ihme! Täällä on turvallista, täällä syvällä. Mutta pian on lähdettävä etsimään ruokaa ja vettä. Pitää päästä kauemmas täältä.", mies selitti ja tunsin, kuinka ihokarvani nousivat pystyyn. Ihme.. totta tosiaan, ihme, että minä säilyin, mutta metri luolan suuaukosta makaa lapsi, joka ei selvinnyt edes luolaan asti. Päässäni välähtää näky, jonka puistan heti pois. Ei, EI! En tahdo ajatella. Ei ole enää mitään lasta, ei ole kuolleita, on vain eläviä!

Ojennan käteni miestä kohti tervehdykseen. "Olen Krisu.", esittäydyn lempinimelläni. Ei enää kokonimiä.. ne vain muistuttavat perheestä, joka on todennäköisesti mennyttä. On kuollut, ennenkuin näen omin silmin heidät elossa. Mies katsoo minua kummallisesti ja tarttuu lopulta käteeni. "Nico", tuo toteaa ja vasta nyt huomaan pienen aksentin hänen puheessaan. Hän pitää kättäni omassaan hieman kauemmin, kui olisi pitänyt ja tuo harmaa katse viipyy silmissäni vangitsevana. Jokin sen tarkkaavaisuudessa ahdistaa, aivan kuin tuo mies olisi pystynyt katseellaan tunkeutumaan sisimpääni ja nähdä kaikki salaisuudet ja luurangot, joita siellä olen niin pitkään säilyttänyt, piilottanut jopa itseltäni, pakottanut itseni unohtamaan. Yritän kääntää katseeni pois, mutta tahtoni on liian heikko. Tuo katse täyttää minut ja minua heikottaa. Lopulta vapaudun ja lasken pääni käsiini. Minä tärisen, enkä tärise pelosta, vaan jostain ihan muusta, minkä tuo katse minussa sai aikaan. Olen koukussa, niin lohduttomasti koukussa, etten enää siitä irti pääse. Juuri tätä minä kaiken aikaa pelkäsin entisessä elämässäni, olla riippuvainen miehestä. Olla liian heikko pitämään huolta itse itsestäni. Nyt en pysty siihen enää ja tuo tietää sen. Hän tietää, että minä tarvitsen häntä enemmän kuin hän minua.

Nico heittää jotain eteeni ja hämmennyn silminnähden. Minun laukkuni! Nousen istumaan viltillä ja työnnän jatkuvasti silmien eteen putoilevat hiukseni korvan taakse. Katsahdan vuoroin laukkuun ja vuoroin Nicoon. "Mistä löysit tämän? Se on minun laukkuni!", sanon hämmennyksen ja ilon kuultaessa äänestäni. "Niin vähän arvelinkin.. se oli luolan päähuoneessa, siinä, joka johtaa ulos. Huomasin sen, kun nukkuessasi kävin siellä katsomassa, oliko myrsky jo ohi. Se oli peräseinää vasten varjoissa, ellen olisi kompastunut siihen, siellä se vieläkin olisi.", Nico totesi hieman virnistäen. Hänellä oli kaunis hymy, suorat vahvat hampaat. Hän oli juuri sellainen mies, jota katsoo kahdesti, jos sattuu kävelemään vastaan kaupungilla.

Irrotan katseeni vastahakoisesti Nicon leveistä hartioista ja tartun laukkuuni. Laukkuni on harmaa olkalaukku, sellainen, johon kiinnitetään pinssejä ja merkkejä. Minun laukkuni oli oikein värikäs aikoinaan simpukoneen ja rintamerkkeineen. Nyt kun katson sitä, osa simpukoista on rikki ja värikkäät helmet menettäneet kiiltonsa. Oli silkkaa kohtalon ivaa, että laukun vanhin merkki on yhä paikoillaan, juuri se, joka aina tippui, mutta myös aina löytyi. Sain merkin isältä aikoinaan ja siinä on teksti "Hyvä Elämä!". Miten ironista. Katson merkkiä ja pyyhkäisen peukalollani tomun tekstin päältä. Naurahdan ihmeissäni ja pudistan päätäni. Miten kaikista merkeistä juuri tuo merkki oli säilynyt. Nostan laukun kansiläpän ja katson sisään. Kalenterini, vihkoni, luentolehtiöni ja penaali. Kaikki tallessa, jopa kännykkäni löydän sieltä, mihin sen jätinkin! Ja kotiavaimen. En ole uskoa onneani, kun käteni osuu hieman kurtistuneeseen askiin. Vedän sen esille ja hihkaisen. Vihreää Kenttiä! Avaan askin tärisevin sormin ja nappaan tupakan huulteni väliin. Nyt sytkä.. minulla oli.. aivan! Löysin sytkän sivutaskusta ja sytytin tupakan vetäen syvät henkoset. Koskaan ei ole tupakka maistunut yhtä hyvälle, koskaan se ei ole rauhoittanut mieltä kuten nyt. Suljen silmäni ja nojaan selkääni luolan seinämään nostaen jalkani rennosti koukkuun. Asetan käteni lepäämään polvilleni ja vedän uudet savut.

Tunnen kasvoissani, että joku katsoo minua ja avaan silmäni. Nico on kyykistyneenä eteeni huvittuneen oloisena ja katsoo minua pää kallellaan. "Mitä?", tokaisen hymyillen. Hän nyökkää tupakan suuntaan ja ojennan hänelle tupakkani kuin lelustaan luopuva lapsi. "Etkö ole vähän liian nuori polttamaan?" Hän kysyy polttaen muutamat savut, siitä selvästi nauttien. Nappaan tupakan takaisin ja tuhahdan. "Liian nuori? Älä viitsi.. aikuisiahan tässä ollaan molemmat." Vastaan ja ole juuri viemässä tupakkaa takaisin huulilleni, kun tuo vahva koura tarttuu ranteeseeni ja sormet nappaavat tupakan pois kädestäni. Nicon silmät välähtävät ilkikurisesti, kun hän puhaltaa savukiehkuroita, jotka nousevat väristen kohti luolan kattoa. "Aikuisia..? Minusta tuntuu, että tässä luolassa on yhden aikuisen lisäksi kammottava teini!", tuo tuumaa virnistäen ja saa minut ärsyyntymään ylimielisyydellään. Väännän tupakkani takaisin ja nousen seisomaan, jotta saan polttaa rauhassa. "Teini-ikäni meni jo aikaa sitten..", totean ja huomaan, että todella olenkin niin nuori, kun hän sanoo. Ei iällisesti vaan henkisesti, sillä jos olisin aikuinen, en kokisi sitä uhkaavana, että hän pitää minua teinihirviönä, vaan ennemmin huvittavana. Menen hiljaiseksi ja jään seisaaltani tuijottamaan eteeni ja poltan tupakan loppuun. Huomaan, että Nico tuijottaa minua odottavasti, mutta tilanne oli osaltani ohi jo. Välillemme ilmestyy jälleen se valtava muuri, joka siinä oli jo aikaisemmin. Minä olen taakka ja hän pomo. Tai niin minä ainakin luulen.

Hetken Nico istuu maassa hiljaisena ja katsahtaa sitten viltillä lojuvaan tavarakasaani (levitin kaikki kamani laukusta viltille). Hänen kätensä tarttuu punaiseen simpukkapuhelimeeni ja avaa läpän. "Ei kenttää...", tämä tuhahtaa ja nakkaa puhelimen takaisin. En ole yllättynyt, osasin arvata, ettei kenttää olisi. "Lähden kaupunkiin.. katson, mitä on jäljellä.. ja tuon käyttökelpoisen tänne.. Pysy täällä!" Nico sanoo yllättäen ja nousee paikaltaan tarttuen taskulamppuunsa. Hän menee repulleen ja kaivaa sieltä mustia metallisia osia, yksi niistä näyttää jouselta ja yksi on sisältä ontto, kuin piippu. Nopeasti ja tottuneesti mies yhdistelee osia ja pian järkytyksekseni huomaan, se on ase! Näyttää jonkinlaiselta konekivääriltä, mutta en osaa sanoa varmasti, sillä en aseista mitään tiedä. Ja jotta tilanne vielä pahenisi, hän heittää eteeni pistoolin, samanlaisen kuin poliiseilla aina on vyössään. Hetke pohdin, onko Nico poliisi, mutta tajuan ajatuksen typeräksi... Ei, poliisi hän ei ole... Pelkkä ajatuskin muista vaihtoehdoista saa minut värähtämään. "Mistä olet saanut nämä?! Minä en aseeseen koske!" Huudan järkyttyneenä ja potkaisen pistoolin kauemmas itsestäni. Nico ähkäisee vihaisen ja tarttuu pistooliin pakottaen käteni sen kahvan ympärille. "Tässä on varmistin, muista ottaa se pois päältä, ennenkuin ammut.. näin. Tässä on liipasin, olet varmasti katsonut joskus toimintaelokuvia.. tämä toimii aivan samalla tavalla.. vedät vain liipasimesta, niin se ampuu. Tästä voit ladata ja tässä on toinen, täysi panoslipas. Muista tähdätä silmien välii. Kuolevat heti.", Nico selitti välittämättä vastalauseistani ja heitti reppunsa olalleen lähtien kohti oviaukkoa. "Odota!", huudan äkkiä hätääntyneenä hänen peräänsä. Nico ilmestyy käytävästä takaisin näköpiiriini ja juoksen hänen luokseen ase käpessäni. "Ketä minu pitää varoa? Miksi en voi tulla mukaasi?" Kysyn vaativaan äänensävyyn. Ilmeisesti katseenikin on niin päättäväinen, että Nico päättää valaista minua. "On muitakin eloonjääneitä.. kaikki eivät vain ole... noh, kaikki eivät ole järjissään. Osa on.. osa on seonnut... erotat heidät kyllä. Ammu heti jos epäilet! Usko minua, he ovat parempia kuolleina.. se on heille itselleenkin parempi.", Nico sanoo laskien kätensä olalleni. Hänen katseestaan olen lukevinani vielä muutakin, on kuin se pyytäisi, anoisi minua: "Pysy hengissä..". "Jos en tule takaisin huomenaamuun mennessä, sinun on lähdettävä täältä yksin. Älä mene kaupunkiin, yritä päästä mahdollisimman kauas entisistä asutuksista.", mies vielä lisää ja sitten hän on poissa. Ihan noin vain, yhtäkkiä. Mieleni valtaa yksinäisyys ja palaan viltilleni kädet tiukasti pistoolin kahvaa puristaen. Tuijotan sinne, minne Nico hetki sitten katosi, varmana, että yksi noista "seonneista" hyökkää hetkenä minä hyvänsä. Hätkähdän pienintäkin ääntä ja rasahdusta ja olen kuulevinani hengitystä pimeässä.

En tiedä kauanko siinä istuin niin tuijottaen, mutta lopulta naurahdin omalle typeryydelleni ja laskin pistoolin maahan viereeni. Nyt poltan viidettä tupakkaa putkeen,(vieläkin se vain maistuu hyvälle), ja katselen ulosmeno käytävän suuntaan. Istun ja odotan. Odotan, että joku tulee.. että edes jotain tapahtuisi. Tylsää... niin kovin tylsää. Savu tanssahtelee ylös kohti kattoa tupakkani tulenpunaisesta päästä, jonka valo kirkastuu joka kerta, kun imaisen. Savu nousee, se kieppuu ja tanssii. Katselen sen menoa ja unohdun. Unohdun tuijottamaan, unohdun haaveilemaan, unohdun muistelemaan. Savu vie minut takaisin menneeseen, se johdattaa minut "entä jos"-maailmaan. Sinne jään, en ainiaaksi, ihan hetkeksi vain. Hetkeksi pakenen, hetken olen jälleen kotona.