IRC-Galleria

Herään hiljaisuuteen. Missä on jyrinä ja pauke, joka niin kovasti tärisytti suojamme paksuja seinämiä? Avaan silmäni ja huomaan, on mies rakentanut pienen nuotion valoa ja lämpöä tuomaan. Onkohan tuo järkevää, ajattelen itsekseni silmien hiljalleen tottuessa hämärään. Siksi järkevää, että eikö tuli kuluta happea? Ja olemme kuitenkin niin syvällä luolassa. Parempi tietty tukehtua kuoliaaksi, kuin mennä sinne ulos enää.. Niin, sinne en enää astu!

Kuvat eilisestä, (tai siitä, kun viimeksi olin hereillä) palaavat mieleeni ja kurkkuani kuristaa. Että pitikin ihmisellä olla muisti! Ja tunteet... ei väliä.. kai kaikki inhimillinen minultakin häviää ajan kanssa, kuten tuolta mieheltä, ajattelen katsellessani juinka mies heittää jotain lannan tapaista nuotioon palamaan. En ajattele sitä sen enempää, sillä en halua tietää. Miehen lävistävä harmaa katse osuu minuun äkkinäisesti ja henkäisen yllättyneesti. Jäin kiinni tuijotuksesta. En kuitenkaan käännä katsettani, vaan tuijotan nyt suoraan tuota miestä silmiin. Mistä sain äkillisen rohkeuteni? Kai nukkuminen ja ruoka kuitenkin auttoivat, tunnen saaneeni itseni ainakin jossain määrin takaisin. Nyt tiedän, en halua kuolla. Minun ei kuulu kuolla, muuten olisin kuollut ensimmäisten joukossa. Ehkä juuri noiden asioiden rohkaisemana uskalsin kohdata tuon miehen, pelastajani, katseen. Pelastajani, jonka vielä ennen nukahtamistani pelkäsin saavan jotain päähänsä ja tappavan tai raiskaavan minut. Olin väärässä. Kaikesta juroudestaan ja raakalaismaisuudestaan huolimatta hän oli luotettava. Ainoa, johon saatoin luottaa. Kohtalomme olivat nyt ainakin toistaiseksi nivoutuneet yhteen. Ja molemmat tarvitsimme toisiamme.

Mies myös huomasi muutokseni. Näin, että hän huomasi, sillä nyt hän katsoo minua silmissään hieman yllättynyt ilme. En olekaan pikkukakara enää hänen silmissään, vai olenko? Nyt uskallan avata suuni ja tuon kysymykseni esille. Mitä tapahtui, miksi olemme täällä ja mitä nyt tapahtuu? Mies katsoo minua hetken kuin arvioiden, kunnes lopulta nyökkää ja tulee eteeni. Katson siinä lattialla maaten ylös kohti miehen kasvoja kohottautuen kyynärpääni varaan ja sanon: "Niin?". Mies kohauttaa olkiaan kuin välinpitämätöntä teeskennellen, mutta kerkesin nähdä huolen hänen katseessaan ennenkuin hän kyykistyi eteeni. "Oli sota, vieläkin on sota. Se ei ole ohi. He pudottivat ydinpommit, en tiedä kuinka monta... monta niitä kuitenkin oli. Olemme täällä turvassa laskeumalta ja säteilyltä. Sinä selvisit täällä hengissä, kun paukkui, vaikka olit ihan räjähdyksen lähellä. Jopa kasvit ympäriltäsi kuolivat, mutta sinä säilyit lähes vahingoittumattomana! Tajuatko? Se on ihme! Täällä on turvallista, täällä syvällä. Mutta pian on lähdettävä etsimään ruokaa ja vettä. Pitää päästä kauemmas täältä.", mies selitti ja tunsin, kuinka ihokarvani nousivat pystyyn. Ihme.. totta tosiaan, ihme, että minä säilyin, mutta metri luolan suuaukosta makaa lapsi, joka ei selvinnyt edes luolaan asti. Päässäni välähtää näky, jonka puistan heti pois. Ei, EI! En tahdo ajatella. Ei ole enää mitään lasta, ei ole kuolleita, on vain eläviä!

Ojennan käteni miestä kohti tervehdykseen. "Olen Krisu.", esittäydyn lempinimelläni. Ei enää kokonimiä.. ne vain muistuttavat perheestä, joka on todennäköisesti mennyttä. On kuollut, ennenkuin näen omin silmin heidät elossa. Mies katsoo minua kummallisesti ja tarttuu lopulta käteeni. "Nico", tuo toteaa ja vasta nyt huomaan pienen aksentin hänen puheessaan. Hän pitää kättäni omassaan hieman kauemmin, kui olisi pitänyt ja tuo harmaa katse viipyy silmissäni vangitsevana. Jokin sen tarkkaavaisuudessa ahdistaa, aivan kuin tuo mies olisi pystynyt katseellaan tunkeutumaan sisimpääni ja nähdä kaikki salaisuudet ja luurangot, joita siellä olen niin pitkään säilyttänyt, piilottanut jopa itseltäni, pakottanut itseni unohtamaan. Yritän kääntää katseeni pois, mutta tahtoni on liian heikko. Tuo katse täyttää minut ja minua heikottaa. Lopulta vapaudun ja lasken pääni käsiini. Minä tärisen, enkä tärise pelosta, vaan jostain ihan muusta, minkä tuo katse minussa sai aikaan. Olen koukussa, niin lohduttomasti koukussa, etten enää siitä irti pääse. Juuri tätä minä kaiken aikaa pelkäsin entisessä elämässäni, olla riippuvainen miehestä. Olla liian heikko pitämään huolta itse itsestäni. Nyt en pysty siihen enää ja tuo tietää sen. Hän tietää, että minä tarvitsen häntä enemmän kuin hän minua.

Nico heittää jotain eteeni ja hämmennyn silminnähden. Minun laukkuni! Nousen istumaan viltillä ja työnnän jatkuvasti silmien eteen putoilevat hiukseni korvan taakse. Katsahdan vuoroin laukkuun ja vuoroin Nicoon. "Mistä löysit tämän? Se on minun laukkuni!", sanon hämmennyksen ja ilon kuultaessa äänestäni. "Niin vähän arvelinkin.. se oli luolan päähuoneessa, siinä, joka johtaa ulos. Huomasin sen, kun nukkuessasi kävin siellä katsomassa, oliko myrsky jo ohi. Se oli peräseinää vasten varjoissa, ellen olisi kompastunut siihen, siellä se vieläkin olisi.", Nico totesi hieman virnistäen. Hänellä oli kaunis hymy, suorat vahvat hampaat. Hän oli juuri sellainen mies, jota katsoo kahdesti, jos sattuu kävelemään vastaan kaupungilla.

Irrotan katseeni vastahakoisesti Nicon leveistä hartioista ja tartun laukkuuni. Laukkuni on harmaa olkalaukku, sellainen, johon kiinnitetään pinssejä ja merkkejä. Minun laukkuni oli oikein värikäs aikoinaan simpukoneen ja rintamerkkeineen. Nyt kun katson sitä, osa simpukoista on rikki ja värikkäät helmet menettäneet kiiltonsa. Oli silkkaa kohtalon ivaa, että laukun vanhin merkki on yhä paikoillaan, juuri se, joka aina tippui, mutta myös aina löytyi. Sain merkin isältä aikoinaan ja siinä on teksti "Hyvä Elämä!". Miten ironista. Katson merkkiä ja pyyhkäisen peukalollani tomun tekstin päältä. Naurahdan ihmeissäni ja pudistan päätäni. Miten kaikista merkeistä juuri tuo merkki oli säilynyt. Nostan laukun kansiläpän ja katson sisään. Kalenterini, vihkoni, luentolehtiöni ja penaali. Kaikki tallessa, jopa kännykkäni löydän sieltä, mihin sen jätinkin! Ja kotiavaimen. En ole uskoa onneani, kun käteni osuu hieman kurtistuneeseen askiin. Vedän sen esille ja hihkaisen. Vihreää Kenttiä! Avaan askin tärisevin sormin ja nappaan tupakan huulteni väliin. Nyt sytkä.. minulla oli.. aivan! Löysin sytkän sivutaskusta ja sytytin tupakan vetäen syvät henkoset. Koskaan ei ole tupakka maistunut yhtä hyvälle, koskaan se ei ole rauhoittanut mieltä kuten nyt. Suljen silmäni ja nojaan selkääni luolan seinämään nostaen jalkani rennosti koukkuun. Asetan käteni lepäämään polvilleni ja vedän uudet savut.

Tunnen kasvoissani, että joku katsoo minua ja avaan silmäni. Nico on kyykistyneenä eteeni huvittuneen oloisena ja katsoo minua pää kallellaan. "Mitä?", tokaisen hymyillen. Hän nyökkää tupakan suuntaan ja ojennan hänelle tupakkani kuin lelustaan luopuva lapsi. "Etkö ole vähän liian nuori polttamaan?" Hän kysyy polttaen muutamat savut, siitä selvästi nauttien. Nappaan tupakan takaisin ja tuhahdan. "Liian nuori? Älä viitsi.. aikuisiahan tässä ollaan molemmat." Vastaan ja ole juuri viemässä tupakkaa takaisin huulilleni, kun tuo vahva koura tarttuu ranteeseeni ja sormet nappaavat tupakan pois kädestäni. Nicon silmät välähtävät ilkikurisesti, kun hän puhaltaa savukiehkuroita, jotka nousevat väristen kohti luolan kattoa. "Aikuisia..? Minusta tuntuu, että tässä luolassa on yhden aikuisen lisäksi kammottava teini!", tuo tuumaa virnistäen ja saa minut ärsyyntymään ylimielisyydellään. Väännän tupakkani takaisin ja nousen seisomaan, jotta saan polttaa rauhassa. "Teini-ikäni meni jo aikaa sitten..", totean ja huomaan, että todella olenkin niin nuori, kun hän sanoo. Ei iällisesti vaan henkisesti, sillä jos olisin aikuinen, en kokisi sitä uhkaavana, että hän pitää minua teinihirviönä, vaan ennemmin huvittavana. Menen hiljaiseksi ja jään seisaaltani tuijottamaan eteeni ja poltan tupakan loppuun. Huomaan, että Nico tuijottaa minua odottavasti, mutta tilanne oli osaltani ohi jo. Välillemme ilmestyy jälleen se valtava muuri, joka siinä oli jo aikaisemmin. Minä olen taakka ja hän pomo. Tai niin minä ainakin luulen.

Hetken Nico istuu maassa hiljaisena ja katsahtaa sitten viltillä lojuvaan tavarakasaani (levitin kaikki kamani laukusta viltille). Hänen kätensä tarttuu punaiseen simpukkapuhelimeeni ja avaa läpän. "Ei kenttää...", tämä tuhahtaa ja nakkaa puhelimen takaisin. En ole yllättynyt, osasin arvata, ettei kenttää olisi. "Lähden kaupunkiin.. katson, mitä on jäljellä.. ja tuon käyttökelpoisen tänne.. Pysy täällä!" Nico sanoo yllättäen ja nousee paikaltaan tarttuen taskulamppuunsa. Hän menee repulleen ja kaivaa sieltä mustia metallisia osia, yksi niistä näyttää jouselta ja yksi on sisältä ontto, kuin piippu. Nopeasti ja tottuneesti mies yhdistelee osia ja pian järkytyksekseni huomaan, se on ase! Näyttää jonkinlaiselta konekivääriltä, mutta en osaa sanoa varmasti, sillä en aseista mitään tiedä. Ja jotta tilanne vielä pahenisi, hän heittää eteeni pistoolin, samanlaisen kuin poliiseilla aina on vyössään. Hetke pohdin, onko Nico poliisi, mutta tajuan ajatuksen typeräksi... Ei, poliisi hän ei ole... Pelkkä ajatuskin muista vaihtoehdoista saa minut värähtämään. "Mistä olet saanut nämä?! Minä en aseeseen koske!" Huudan järkyttyneenä ja potkaisen pistoolin kauemmas itsestäni. Nico ähkäisee vihaisen ja tarttuu pistooliin pakottaen käteni sen kahvan ympärille. "Tässä on varmistin, muista ottaa se pois päältä, ennenkuin ammut.. näin. Tässä on liipasin, olet varmasti katsonut joskus toimintaelokuvia.. tämä toimii aivan samalla tavalla.. vedät vain liipasimesta, niin se ampuu. Tästä voit ladata ja tässä on toinen, täysi panoslipas. Muista tähdätä silmien välii. Kuolevat heti.", Nico selitti välittämättä vastalauseistani ja heitti reppunsa olalleen lähtien kohti oviaukkoa. "Odota!", huudan äkkiä hätääntyneenä hänen peräänsä. Nico ilmestyy käytävästä takaisin näköpiiriini ja juoksen hänen luokseen ase käpessäni. "Ketä minu pitää varoa? Miksi en voi tulla mukaasi?" Kysyn vaativaan äänensävyyn. Ilmeisesti katseenikin on niin päättäväinen, että Nico päättää valaista minua. "On muitakin eloonjääneitä.. kaikki eivät vain ole... noh, kaikki eivät ole järjissään. Osa on.. osa on seonnut... erotat heidät kyllä. Ammu heti jos epäilet! Usko minua, he ovat parempia kuolleina.. se on heille itselleenkin parempi.", Nico sanoo laskien kätensä olalleni. Hänen katseestaan olen lukevinani vielä muutakin, on kuin se pyytäisi, anoisi minua: "Pysy hengissä..". "Jos en tule takaisin huomenaamuun mennessä, sinun on lähdettävä täältä yksin. Älä mene kaupunkiin, yritä päästä mahdollisimman kauas entisistä asutuksista.", mies vielä lisää ja sitten hän on poissa. Ihan noin vain, yhtäkkiä. Mieleni valtaa yksinäisyys ja palaan viltilleni kädet tiukasti pistoolin kahvaa puristaen. Tuijotan sinne, minne Nico hetki sitten katosi, varmana, että yksi noista "seonneista" hyökkää hetkenä minä hyvänsä. Hätkähdän pienintäkin ääntä ja rasahdusta ja olen kuulevinani hengitystä pimeässä.

En tiedä kauanko siinä istuin niin tuijottaen, mutta lopulta naurahdin omalle typeryydelleni ja laskin pistoolin maahan viereeni. Nyt poltan viidettä tupakkaa putkeen,(vieläkin se vain maistuu hyvälle), ja katselen ulosmeno käytävän suuntaan. Istun ja odotan. Odotan, että joku tulee.. että edes jotain tapahtuisi. Tylsää... niin kovin tylsää. Savu tanssahtelee ylös kohti kattoa tupakkani tulenpunaisesta päästä, jonka valo kirkastuu joka kerta, kun imaisen. Savu nousee, se kieppuu ja tanssii. Katselen sen menoa ja unohdun. Unohdun tuijottamaan, unohdun haaveilemaan, unohdun muistelemaan. Savu vie minut takaisin menneeseen, se johdattaa minut "entä jos"-maailmaan. Sinne jään, en ainiaaksi, ihan hetkeksi vain. Hetkeksi pakenen, hetken olen jälleen kotona.

Tarina lopusta, tai sen alusta

Havahdun, jokin herätti minut takaisin todellisuuteen. On pimeää. Olenko kuollut? Saan vastauksen heti kun yritän liikkua. Liikkuminen tuottaa kipua, päätäni viiltää, kun vedän kylmää ilmaa keuhkoihini. Ei en todellakaan ole kuollut. Muistan mitä tapahtui. Tuo kamala, kamala sota! Alkoi hetkessä ja oli yhtä nopeasti loppu. "Nyt me sen teimme.. tuhosimme itse itsemme!" Ajattelen pakottaessani itseni polvilleni kivusta huolimatta.
Tajuan olevani luolassa, kun käteni tapaa kivisen seinämän. Vedän sen heti takaisin kuin tuo kallio olisi polttanut. Mihinkään ei saa koskea! Ei mihinkään.. Hohen käskyä päässäni kuin hullu. Ehkä sitä olenkin, mutta koskaan ei saa olla liian luottavainen.

Himmeä, punertava valo loistaa takaani. Arvelen sen olevan suuaukko ja käännyn. Huuto pääsee huuliltani ja jähmetyn järkyttyneenä. Sydämmeni tykyttää ja hengitys kiihtyy. "Mitä me olemmekaan tehneet!" Kuiskaan itsekseni ja astun lähemmäs valon kajoa. Luolan suuaukko on tukkeutunut kivilohkareista, mutta niiden raosta saatan nähdä ulos, ja tuo näky saa minut voimaan pahoin. Musta savu peittää taivaita kuin katto. Aurinkoa ei näy, mutta korkealle ulottuvat tulimyrskyt valaisevat maata saaden savukaton näyttämään vielä entistäkin ahdistavammalta. Siellä, missä ennen kohosi kerrostaloja, se, mikä ennen oli kaupunki, on nyt vain yhtä tulimassaa ja mustaa rauniota.

Tuijotan näkyä ja mieleni tekisi huutaa. Kyynelet polttavat silmiäni ja luhistun oviaukon eteen pystymättä enää katsomaan. "Voi Jumala, jos olet siellä niin käännä aika. Anna meidän palata entiseen! Jumala tee tämä tekemättömäksi!" Rukoilen nyyhkyttäen ja lyön nyrkkiä kiviseen maahan.

En voi jäädä tänne.. Pakko, pakko ryhditäytyä. Nousen ylös pyyhkäisten kyyneleet poskiltani ja rykäisen. Pudistan mielestäni kaikki muut ajatukset, paitsi ulos pääsyn ja alan raivaamaan tietäni ulos kivilohkareiden alta. Kivet ovat painavia, mutta onneksi olen niin pieni, että mahdun ihan pienestäkin reiästä. Pitkän ponnistelun jälkeen saankin yhden lohkareen kieräytettyä pois paikaltaan ja sen tilalle jää juuri ja juuri minun mentävä aukko. Ryömin aukosta pihalle ja yritän olla oksentamatta. Siellä täällä makaa paisuneita, puoliksi tai kokonaan palaneita, verisiä ruumiita. Miehiä, naisia ja lapsia. Nuoria ja vanhoja. Niitä on kasapäin! Ei, itku ei saa tulla. Puren hampaani yhteen ja katselen ympärilleni tuon ennen niin kauniin kaupungin raunioita, tuon kaupungin, joka ei edes ole oma kotikaupunkini.

Otan askeleen eteenpäin ja samassa jalkani osuu johonkin pehmeään. Katson alas ja näen kangistuneen lapsenruumiin. Sen kasvot ovat kääntyneinä ylös ja tyhjät silmäaukot tuijottavat ammottavina ylös tyhjyyteen. Vatsani kääntyy ympäri, enkä voi pidättää oksennusta, joka nousee kurkkuuni. Annan ylen suoraan tuon pienokaisen päälle ja purskahdan uudestaan itkuu. Nyyhkäykset ravistelevat ruumistani kuin maan järistys. Polvistun lapsen viereen ja alan hysteerisesti pyyhkiä oksennusta pois hihallani kyynelten kastellessa tuota punakkaa, turvonnutta ihoa.

Itkuni seasta en huomaa lähestyvää hahmoa, joka kovakouraisesti tarttuu käsivarteeni ja repii minut takaisin luolan suulle. "Ei! Lopeta, päästä irti! Kuuletko! Minun täytyy.. täytyy.. ei, ei.. en jaksa tätä.." Huudan tuolle hahmolle, jonka nyt jo tunnistin mieheksi ja nyyhkytän jälleen voimattomasti. Mies ei sano minulle sanaakaan, vaan repäisee vielä yhden lohkareen suuaukon edestä työntäen minut edellään takaisin luolaan.

Vasta kun minut on kovakouraiseti heitetty luolan seinää vasten istumaan, tuo kookas mies kyykistyy eteeni minua ravistellen. "Rauhoitu nyt jumalauta!" Mies karjaisee läimäisten minua vasten kasvoja ja hiljenen jo pelkästä säikähdyksestä.

Tuijotan miestä silmiin ja yritän pyyhkiä kyyneleeni pois, mutta niitä valuu aina vain lisää ja lisää. Miehen ote olkapäistäni hellittyy ja hänen kova katseensa pehmittyy, mutta vain hetkeksi. "Oletko saatana tyhmä tai jotain!" Mies tiuskaisee minulle päästäen irti olkapäistäni niin nopeasti, että olen horjahtaa kyljelleni maahan. En vieläkään sano sanaakaan. Katson tuota kookasta miestä tuntien vihan nousevan. Ei miestä kohtaan, vaan tätä koko tilannetta kohtaan.
"Tyhmä? Tyhmä!" Karjaisen ja syöksyn miehen kimppuun raivoissani. Lyön tuota jykevää rintaa pienillä nyrkeilläni yhä huutaen. Mies tarttuu minua ranteisiin raudan lujalla otteella ja vääntää toisen käteni selän taakse tuoden karhean poskensa korvaani vasten. Voin haistaa veren rautaiseen tuoksuun sekoittuneen hien hajun sieraimissani ja minua puistattaa. "Pelastin juuri henkesi." Mies kuiskaa korvaani kylmästi ja vääntää kättäni niin voimakkaasti, että luulen sen katkeavan. Puren hampaani yhteen, etten huutaisi ja hetken päästä ote ranteeni ympäriltä hellittyy. Käännähdän ympäri ja katson miestä silmiin yrittäen estää vapinaani, jonka pelko minussa aiheuttaa.

Mies katsoo minua kuin lasta, kuin taakkaa, jonka on juuri saanut kannettavakseen. Yritän ryhdistäytyä, mutta tämä kaikki on minulle liikaa. En edes uskalla ajatella, mitä perheelleni on tapahtunut. Isälle, äidille, siskolle ja veljilleni. En ollut nähnyt heitä aikoihin. Aina ajattelin, että kyllä minulla on aikaa. Siellä he pysyvät, siellä he ovat aina. Olinko väärässä? Entä, jos heitä ei enää olekaan?

Ajatukseni katkaisee ulkoa kuuluva jyrähdys, kuin ukkonen, joka järisyttää luolan seinämiä ja saa sen suuaukolle kasaantuneet lohkareet heilahtamaan pahaenteisesti. Tukahtunut huudahdus purkautuu kurkustani ja painaudun luolan seinämää vasten, mahdollisimman kauas oviaukosta. Mies ei näytä olevan tuosta moksiskaan, vaan kävelee rauhallisena maassa lojuvalle repulleen kaivaen sieltä taskulampun. Tuijotan eteeni tajuamatta mitään, mieleni on mykistynyt, haluan vain lopettaa olemisen, nukkua ja herätä huomenna normaaliin maailmaan. Mies nostaa repun selkäänsä ja sytyttää taskulampun, luola jatkuu syvemmälle maan uumeniin ja sinne hän selvästi aikoo. Tunnen taas kovakouraisen otteen ranteessani, mutten jaksa vastustella. Mies raahaa minua perässään kuin unissakävelijää yhä syvemmälle ja syvemmälle luolaan.

Käytävä pienenee ja käy ahtaaksi, nyt me jo konttaamme. Minä edellä ja hän takana. Olemme kulkeneet jo ikuisuuden, mutta kumpikaan ei ole sanonut sanaakaan. En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut. En tiedä kuinka pitkä aika räjähdyksistä on, mutta minusta tuntuu, että tuo mies tietää mitä tekee. Minun ei auta muuta, kuin luottaa häneen, ajattelen mielessäni.

Vihdoin tunnen, kuinka käytävä taas levenee. Minä voin jo nousta seisomaan ilman, että pääni lyö kiviseen kattoon. Mies ei, hän joutuu kumartaa päätään ja silti hänen vaaleat hiuksensa tarttuvat vähän väliä karhean kiven väleihin. Katselen miestä sivusilmällä, sillä nyt pystymme jo kulkemaan vierekkäin. Hänellä on mielyttävät kasvot, vakavat ja kovat, mutta mielyttävät. Taskulampun valo saa ne näyttämään jotenkin salaperäisiltä ja kiinostavilta. Katseessa on kuitenkin jotain, josta en pidä. Siinä on jotain raakalaismaista, säälimätöntä ja kovaa. Värähdän ja käännän katseeni pois, kun mies yhtäkkiä kääntyy minuun päin mulkaisten.

Olemme varmaan perillä. Saavuimme hetki sitten uuteen "huoneeseen". Tämä osa luolasta on pienempi, kuin edellinen, mutta se on ainakin tarpeeksi syvällä. Niin mies sanoi. Tarpeeksi syvällä miksi? Yritin kysyä mieheltä syytä, mutta hän vain tuhahti ja heitti reppunsa maahan peräseinää vasten. Nyt istun hiljaisena viltillä, jonka mies minulle antoi ja syön tölkkitonnikalaa. Ruokahaluni on mennyt, varmaan iäksi, mutta tiedän, että on parempi syödä. Tarvitsen voimiani. Mies tuijttaa eteensä ilmeettömänä, haluaisin kysyä häneltä paljon. Haluaisin tietää, mitä tapahtuu, mutta en uskalla avata suutani. Pelkään, että hän katkaisisi käteni tälläkertaa oikeasti, jos häntä häiritsisin. Hän selvästi pitää minua typeränä tyttönä. Haluaisin näyttää hänelle, että oletus on väärä, mutta olen epävarma. Ehkä todella olen vain typerä lapsi, vaikka ennen toisin ajattelin. En osaa toimia tällaisissa tilanteissa. En arvannut, että minun joskus täytyisi. Voi, miksi minä jäin henkiin näkemään tämän? Miksi en kuollut muiden mukana?

Tonnikalatölkki on puolillaan, mutta en pysty enää syömään. En saa kuvaa kuolleesta lapsesta pois mielestäni. Ruumis kummittelee alitajunnassani ja kyyneleet taas kirvelevät silmiäni. Jopa paksun kallion läpi saatan kuulla ja tuntea jyrinän. Olen väsynyt, niin väsynyt, etten enää edes jaksa pelätä. Paneudun makuulle viltille, joka haisee palaneelle. Yritän saada mahdollisimman hyvän asennon ja lopulta suljen silmäni kyljelläni maaten, kädet kiedottuna polvien ympäri. Tässä on hyvä, tässä on turvallinen olla. Nukahdan nopeasti ja toivon, etten enää heräisi.

Pitäisi siis vissiin taas jotain kirjoittaa.. Ei siksi, että joku olisi pyytänyt, vaan koska minusta siltä tuntuu.

Meillä on täällä lukemattomia kirjoittamattomia sääntöjä, joita lähes kaikki sokeasti seuraavat. Miksi? Onko syynä yleinen normisto, mikä on kohteliasta ja mikä ei? Vai onko syy jossain syvemmällä, kenties aikojen alussa opitussa perimätiedossa? Tiettyjä asioita ei vain tehdä ja se siitä. Ilman perusteluja. Ei saa kysyä miksi.

Vieläkään emme esimerkiksi voi Suomen kaduilla törmätä suutelevaan homopariskuntaan tai lesbopariskuntaan. Tietty jälkimmäinen on yleisempää, mutta ei sekään jokapäiväistä ole. Miksi?
Jos oletettavasti näkisimme kahden miehen halailevan ja suutelevan toisiaan, niin mitä ajattelisimme? Osa ajattelisi kenties, että kuinka he kehtaavat?! Toiset vain yksinkertaisesti: "HYI!" Katseet ainakin kertoisivat enemmän kuin tuhat sanaa. "Niin ei vain tehdä"- eikö?

Miksi ei tehdä? Emmekö elä vapaassa maailmassa? Eikö rakkaus aina ole hyvä asia?

.:peace:.

Mietiskelin tässä taas maailman menoja ja huomasin ihmetyksekseni, että olen taas alkanut stressaamaan mitä typerimmistä asioista. Ihan vaan stressaamisen vuoksi! Miksi helvetissä minä väännän elämästäni vaikeaa? Stressaan opiskeluista, rahasta, ruoasta, seksielämästäni, ystävistäni, maailmasta, sotkusta ja siitä että stressaan! Tätä vauhtia pian pöpilään ihan vissiin.

Juuri pääsin irti stressistä ja nyt taas olen samanlainen hermoheikki kuin ennen.. miksi? Jotenkin tuntuu, että elämän tyyli, mitä maassamme elämme, aiheuttaa stressin itsestään. Negatiivinen energia, jota niin moni uhkuu.. Se tuntuu taakalta harteilla ja tukahduttaa. En kestä sitä.
Kotona musiikin ja maalaamisen avulla saan positiivisen energiani taas virtaamaan, mutta heti kun astun ulos ovesta, se lyö vasten kasvoja. Miksi olemme surullisia? Miksi meidän on vaikea hyväksyä positiivisuutta? Ei ihme, että on niin paljon masentuneita. He haluaisivat olla, mitä ovat, mutta yhteiskunta ei hyväksy heitä!! He joutuvat tukahdetuksi ja ovat liian väsyneitä taistelemaan.

avoimuutta!
hyväksyntää!
hymyä!
vapautta!
onnellisuutta!

.:Peace:.

You scored 50%
Aphrodite

If you are ruled mostly by Aphrodite, your femininity and passionate spirit are the controlling forces in your life. You tend to be charismatic and self-assured, comfortable with your body and unrestrained sexually. Men are drawn to you like bees to flowers, which satisfies your erotic nature. However, you tend not to form permanent attachments with lovers because you value your sexual freedom, which may leave you feeling lonely and even depleted once a relationship ends. To find and form a more lasting relationship, you need to add more of the goddess Hera to your life. Check out our Become a Love Goddess in 30 Days workshop to find out how.


You scored 25%
Hera

If you possess many of Hera's qualities, you tend to find fulfillment in relationships and look on marriage as a permanent union. In marriage, you feel no sense of frustration or resentment, because you are an equal partner with your spouse. You are confident and have no trouble asserting your authority in and out of the relationship. You seek men who are self-confident and successful, because you are comfortable with the concept that you can be fulfilled through him (and him through you). As long as your partner honors the marriage as much as you do and appreciates you, you will be happy. If he doesn't, you must concentrate on your own growth and discover an identity independent of him.

How one moment of your life can change you as a person so deeply?
It burns in your mind and you keep on finding yoursef living that one moment over and over again. The moment haunts you, it comes in to your dreams, comes in to your mind while you are awake. You cant escape it. It becomes part of you.

This hurtfull and still so, so sweet feeling. You long to be with someone, someone you know you can never be with. Why is that? Why can't you just say: "Stop!", and then you could move on? Why can't you?

You want to cry, but there is no tears. You wan't to scream, but there is no voice, no words to say. You keep on dreaming. You keep on thinking that "what if?".

I'm cursed to be in love with you. I'm cursed to be haunted by your face every singe moment of my life. I'm cursed to hope. Hope, that one day we could be together again.

Where does your steps go now? Are you happy are you safe? Do you ever think of me? Do you as well, live that moment again somewhere? Do you hope at all?

You ones looked at me, said I was beautifull. That I was unique. You made me feel happy, you made me feel safe. You said that you were thankfull, thankfull of meeting me. Even if it was only that one moment. You said it was better than nothing. Did you really mean it? Was I really that important, that unique?

I miss the touch of your hands, I miss the long conversations, I miss the sound of your voice and the way you said my name. I miss your kisses and the blink of your eyes.
I miss you, I miss you so much...

.:Peace:.

Elämä potkii päähän. Kukaan ei rakasta mua! Epäonnistun aina ja kaikessa. Olen ruma kuin porsas! En jaksa elää... teen vain kaikille palveluksen jos vajoan maan sisään ja katoan, ei kukaan mua jää kaipaamaan.
Elämä on.

Joskus tuntuu, kuin tämä maailma ei olisi minua varten. Olen liian herkkä, liian erilainen. En oikein sovi mihinkään, eikä minua hyväksytä. Ihmiset katsovat minua kuin muukalaista. Kuin pölyä, jonka he haluaisivat pyyhkäistä maton alle piiloon. Minä kuitenkin olen! Olen ihminen, jolla on tunteet! En ole roska silmässä tai kivi kengässä! Minullakin on oikeus tulla kuulluksi. Kun ei mikään muu auta, lukittaudun huoneeseeni partaveitsen kanssa ja viillän. En liian syvältä, ettei jäisi kovin paha arpi, sillä minua pelottaa. Mutta tarpeeksi syvältä, että punainen veri valuu rannettani pitkin lattialle. En halua kuolla, mutta sattuu niin paljon, että on pakko tehdä jotain konkreettista. Jotain, mikä sattuisi enemmän, kuin kipu rinnassa. Yhtäkkiä minua itkettää. Itken katkerasti pahaa oloani ja haavaa ranteessani, jonka minä itse tein. Haava paranee ja arpeutuu, mutta haava sisälläni vuotaa edelleen verta. Valehtelen vanhemmilleni kissan raapaisseen minua, kun he kysyvät haavastani. Äitini silmistä huomaan, ettei hän usko. Hän soittaa nuorisopolille ja varaa ajan terapiaan. Saan sätkyn ja alan huutaa ja karjua. Heittelen tavaroita ja paukon ovia. Äiti läimäyttää minua kasvoihin ja halaa heti sen jälkeen. Järkyttyneenä alan nyyhkyttää ja puristan äitiä rintaani vasten kuin hukkuva. Miksi paha olo ei enää katoa, kun äiti lohduttaa? Miksi itku ei enää auta?

Olen kasvamassa aikuiseksi. Aikuistuminen sattuu. Etsin itseäni, en vielä tunne itseäni ja se saa aikaan pahan olon. Kuvittelen ettei minusta välitetä ja ettei minua hyväksytä, koska en itse välitä enkä hyväksy itseäni. Olen hukassa, eikä kukaan minua voi ohjata tai auttaa, kuin minä itse. Mutta olen vasta lapsi! Vanhempani yrittävät ohjata ja auttaa, mutta en hyväksy heidän apuaan, he tekevät sen väärin! Kohtelevat minua kuin lasta.. olen lapsi, mutta myös aikuinen. Haluan heidän kohtelevan minua kuin aikuista, jotta oppisin olemaan sellainen. Mutta silloin kuin he yrittävät kohdella minua aikuisena, he tekevät senkin väärin. Eivätkö he perkele osaa tehdä mitään oikein?! Haluan karata, elää omaa elämääni. Olen loukussa, vanki. Turhaudun elämään ja juoksen sillalle. Huudan pahan oloni ulos ja jään tuijottamaan joen kuohuja. Jos vain hyppäisin.. jos vain hyppäisin ja katoaisin pyörteisiin. Saisin nukkua, kipu häviäisi, eikö?

Koulussa pukeudun mustiin, tai pukeudun muotivaatteisiin peittääkseni kipuni. Laitan vahvasti meikkiä, jotta todellinen minäni ei paljastuisi. Haluan kuulua joukkoon. Tiuskin opettajille ja muille oppilaille. Kiusaan ei-suosittuja, jotta oma oloni helpottuisi. Lopulta tulee se ilta, kun vedän ensimmäiset perseet ja menen koulun suosituimman pojan luo höpöttämään äkillisen itseluottamuksen rohkaisemana. Opin, että antamalla pojille, mitä he haluavat, saan hetkeksi hyväksytyn olon. Ei se haittaa, että minusta puhutaan selän takana, ei se haittaa, että he sanovat minua huoraksi. Minua he kuitenkin tarvitsevat. Minulle he soittavat kun haluavat. Olen heille tärkeä, enkö olekin?

Lopulta en enää pysty katsoa itseäni peiliin, en pysty menemään kouluun. Sulkeudun yhä enemmän itseeni. Vanhempani eivät enää saa minuun kontaktia ja he turhautuvat, ovat huolissaan. Sitten, ihan yhtäkkiä tulee se päivä, kun äiti sanoo: "Pakkaa tavarasi muru.. me ei isän kanssa enää tiedetä mitä tehdä, tämä on ainoa vaihtoehto." Alkaa puolivuotinen helvetti nuoriso-osastolla. En saa tehdä mitään. Koulusta suoraan takasin. Kavereiden käynneille on omat ajat, kokoajan joku hengittää niskaan. Pitikö kaiken päätyä tähän. Olisiko ollut joku muu vaihtoehto?

Kuinka moni nuori on oikeasti käynyt tämän ainakin osittain läpi? Kuinka monen ei olisi tarvinnut mennä niin pitkälle? Kuinka moni ei yskinäisyydessään enää löytänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää päättää oma elämänsä? Kuinka moni onnistui? Kuinka moni ystävä onkaan onnistunut teossaan. Kuinka monen ei olisi tarvinnut? Eikö rakkauteni auttanut, eikö se riittänyt? Miksi he eivät nähneet mitään hyvää elämässään? Me elämme tai kuolemme. Fakta, joka pitää hyväksyä. Ihmisiä kuolee ympäriltämme kuin kärpäsiä. Sekin pitää hyväksyä. Meille jäljelle jääneille jää vain kaksi vaihtoehtoa. Vajota syvälle tai jatkaa eteenpäin. Vielä ei ole todistettu, että meillä olisi toinen mahdollisuus. Vielä ei ole todistettu, että kuoltuamme synnymme uudestaan tai jatkamme "kuolemanjälkeiseen elämään". Meillä on yksi mahdollisuus, se on todistettu. Tämä elämä, jota juuri nyt elämme. Miksi kulutamme sen murehtimiseen siitä, mitä olisi voinut olla? Miksi kulutamme sen suruun menetetyistä ystävistä, rakkaudesta tai tilaisuuksista. Miksi emme nouse ylös ja huuda:"Sinä et minua lannista! Olen vahva, minä elän, se on lahja! Aivoni toimivat, se on lahja! Minä taistelen ja minä voitan. Minusta tulee vielä jotain!". Nuoruudessa tulleet haavat arpeutuvat ja tekevät meistä vahvoja, jotta pystymme kohtaamaan tulevan. Aikuisena näemme maailman toisin, saatamme kyynistyä ja kovettua. Se on puolustautumis tapamme. Suojelemme siten itseämme. Nuori ei vielä osaa sitä, siksi hän kamppailee. Hänen silmänsä ovat yhtäkkiä auenneet, eivätkä vanhemmat voi häntä suojella totuudelta. Maailma ei olekaan se kaunis, turvallinen paikka, joksi sen luulimme. Totuus lyö vasten kasvoja ja sattuu. Oman itsen sovittaminen tähän uuteen maailmaan on vaikeaa. Opin kantapään kautta, ettei ihmisiin voi luottaa. Ja silti luotan. Olen naiivi ja saan maksaa siitä. Olen sinisilmäinen ja petyn kerta toisensa perään. Silti, silti aina jostain saan voimia jatkaa. Saan voimia jatkaa koska on pakko. Koska muuten katoan, muuten kaadun enkä jaksa enää nousta. Maailmassa on paljon pahaa, mutta myös hyvää. Se hyvä ei vain ole niin näkyvissä. Emme huomaa sitä ennenkuin menetämme sen. Emme osaa arvostaa sitä hyvää, koska se on itsestään selvyys. Osa meistä tuudittautuu elämään "pahassa maailmassa" ja kaikki hyvä, on vain valetta. Osa taas kieltää maailman pahan ja elää vaaleanpunaisessa pilvessä. He ovat haaveilijoita, hihhuleja. Toiset taas realisteja, he vain näkevät pahan. "Olen realisti, keneenkään ei voi luottaa!". Haloo! Oletko todella realisti, jos katsot maailmaa mustavalkoisen harson läpi? Oletko realisti jos kuvittelet elämän olevan ruusuilla tanssimista? On olemassa lukemattomasti värejä ja ruusut ovat piikikkäitä.

.:Peace:.

Like a wounded bird you were,
so little, so fragile.
All alone and so, so afraid.

I took your hand,
I huged you.
I told you,
everything darling,
everything is going to be allright.

You looked at me,
and smiled a little.
You looked at me,
with those big dark eyes of yours,
and smiled to me.

Your look was so full of trust,
so depending.
Your eyes were saying:
"Yes, rescue me!
Take away my pain and love me.
Oh, please,
don't ever,
never ever go away!"

Did I deceive you?
For the name of god,
did I?!

Did I give you any good?
Any love,
any hope?

You were dying when you came,
you were dying when I left,
you were dying the age of eight.

Were you alone when you left?

.:For ever loving you:.

Kun katsomme uutislähetyksiä panttivangeista tai kidnappauksista, tai kun näemme kuvia nälkiintyneistä lapsista Itä-Afrikassa.. Mitä me oikeastaan silloin tunnemme?? Mitä mielessämme liikkuu? Tunnemmeko sympatiaa? Ehkä joku itkee vähän ja laittaa muutaman euron hyväntekeväisyyteen. Joku toinen taas on huojentunut, että asuu Suomessa.. "onneksi minä en ole tuolla, onneksi noin ei käynyt minulle tai minun lapselleni", nämä ajatukset saattavat pyöriä päässä, vaikka harvoin niitä tunnustammekaan. On myös niitä, jotka sulkevat television ja kieltävät totuuden. Kieltävät oman vastuunsa maailman kansojen hyvinvoinnista. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kuinka moni oikeasti laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen vain helpottaakseen huonoa omaatuntoaan, ja kuinka moni ajattelee, ettei oma panos auta?? Kuinka moni suojellakseen itseään vain yksinkertaiseti kieltää totuuden, kieltää itseään ajattelemasta, koska se sattuu liikaa. Totta, totuus ottaa joskus kipeää, mutta onko sitten parempi elää pimennossa?

Sitten on niitä ihmisiä, jotka ottavat koko maailman pahuuden niskoilleen ja nujertuvat tuon suuren taakan alla. Niitä ihmisiä, jotka kuluttavat unettomat yönsä itkien maailman pahuutta ja lopulta ovat niin rikki, että päätyvät masennuslääkkeineen hoitoon. Osa menee jopa niin pitkälle, että tappaa itsensä. On vain niin vaikea hyväksyä, että kaikki ihmiset eivät ole hyviä. Että maailma, missä elämme on mätä. Että ihmiset pettävät, tappavat, kiduttavat ja laiminlyövät lähimmäisiään. Ihminen tappaa ihmisiä siinä missä muitakin eläimiä. Ero vain on siinä, että syyt ovat kummallisen kieroutuneita. Syy ei ole ruuasta tai omasta hengissäpysymisestä, sillä kuten jo sanoin, IHMINEN ihmisiä tappaa. Kyse on jostain muusta, "suuremmasta" syystä. Sodat syttyvät mitä omituisimpien perustelujen pohjalta, kuten "kansojen pelastaminen" tai "terrorismin vastainen taistelu" tai "uskonto". Isot poliitikot leikkivät poikien "sotaleikkejä", tälläkertaa vain oikeilla aseilla ja ihmisillä. He piilottavat sodan oikean syyn, rahan, kaukaa haettujen järjettömien syiden taakse. "Biologiset aseet" tai "mennään ja vapautetaan kansa pahan diktaattorin kynsistä" ovat hyviä syitä lähteä taisteluun ja tappaa miljoonittain naisia ja lapsia. Puolustus on "väärä informaatio", toisin sanoen se vanha kunnon vanhemmille sepitetty puolustus, jota jokainen meistä on varmasti käyttänyt: "Kun en mä tiennyt"!!! Tällä kertaa tuo "en mä tiennyt" vain sepitetään hienojen sanojen muotoon, viralliseksi poliittiseksi lausunnoksi!! "Kun en mä tiennyt, että siä oli vain viattomia siviilejä"... No hitto varmasti tiesit!! Nykysodissa käytetty teknologia on niin edistynyttä, ettei tuollaisiin virheisiin ole varaa!! On tutkat sun muut pakanninsysteemit, millä varmasti saadaan selville, että onko kyseessä sotilastukikohta vai sairaala!!

Samalla, kun nämä "turhat sodat" pauhaavat Lähi-Idässä, lapsia kuolee ripuliin ja saastuneeseen juomaveteen.

"2,2 miljoonaa kehitysmaissa asuvaa ihmistä, joista useimmat ovat lapsia, kuolee vuosittain sairauksiin, joiden syynä on saastunut juomavesi, huonot saniteettipalvelut ja alhainen hygieniataso."
(http://www.un.dk/finnish/miljo/Water/Fakta.htm)

Päivittäin kuolee 6000 lasta saastuneen juomaveden aiheuttamiin tauteihin. Samalla kun nämä ihmiset kärsivät, kulutetaan miljardeja dollareita sotiin, joiden syynä on vain yksinkertaisesti, RAHA!! Mitä kaikkea tuolla sotiin menevällä rahamäärällä saisi noille ihmisille? Miten paljon hyvää sillä saisi aikaan? Kuinka mota ihmishenkeä sillä voisi pelastaa? Kun näitä faktoja alkaa tutkimaan ja uutisia oikeasti kastomaan, tulee vihainen ja voimaton olo! Miksi, miksi helvetissä emme vain voisi keskittyä jälleenrakennuksiin ja avunantoon? Miksi on pakko sotia ja tappaa? Miksi on pakko tuottaa toiselle pahaa oloa, antaa toisen kärsiä? Miksi on pakko sulkea silmät ja olla ajattelematta. Pakko elää siinä omassa turvallisessa kuplassaan..

Tottahan se on, että meitä ihmisiä on liikaa, ja luonnolla on oma tapansa, sairaudet, kitkeä osa meistä pois. Järjellä ajatellen, hyvä että ihmisiä kuolee. Hienoa, että on katastrofeja ja sotia, joissa miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat! Mahtavaa, viidakon laki, vahvat selviävät heikot eivät. Pääasia, etten minä ole se heikko, joka pyyhkäistään pois. Tuo toinen voi mennä, mutta minä en. Harmi, että yleensä ne heikot ovat vanhuksia ja lapsia. Tosin, ei heistä mitään väliä, vanhukset kuolevat kuitenkin kohta ja lapsia voi aina tehdä lisää! Mikäs siinä, ne kuolevat siellä toisella puolella maapalloa, mutta minä olen turvassa omassa, pienessä kuplassani.

Mistä lähtien olemme ajatelleet VAIN järjellä?
Eikö meidät erota muista eläimistä juuri kyky empatiaan?
Milloin vajosimme näin alas?
Miksi toimimme näin, vaikka tiedämme paremmin?

.:Peace:.

Toivoin pääseväni takaisin tähän saastaiseen yhteiskuntaan, toivoin pystyväni sanomaan itseäni jälleen suomalaiseksi. Mutta se, mistä itseni löysin, oli tuijottamasta äimistyneenä ohi kulkevaa valkoista väijoukkoa, joka a. pukeutuu täysin samalla tavalla b. tuijottaa eteensä kävellessään välttäen pientäkin mahdollista katsekontaktia naama peruslukemilla, ja c. katsoo nenänvarttaan pitkin ihmisiä, jotka eivät sovi tähän tasapaksuun harmaaseen "suomalaisten" joukkoon.
Suupielet nykien tuijotin tuota joukkoa uskomatta silmiäni! Ovatko he tosissaan?! Ei voi olla..

Tajusin, että me suomalaiset elämme kuplassa. Kuvittelemme elämän loppuvan Suomen rajojen sisäpuolelle ja olemme niin epävarmoja itsestämme, että "piiloudumme" muotivaatteiden, värjättyjen muotihiusten ja meikin alle. Ihminen, joka ei toista tätä kaavaa on "friikki", outolinitu, joka pilaa kuvitelmamme omasta ainutlaatuisesta kansastamme, jonka tietenkin, kaikki maailmalla tuntevat. Olemme konservatiivisia, kaavoihin kangistuneita, kiireisiä ja stressaantuneita ihmisiä.
Ja kun suomalainen saa viinapullon käteensä kaikki unohtuu, se on pakotie, sen avulla voi olla se, joka oikeasti haluaisi olla, mutta jonka olemiseen ei itseluottamus riitä.

Mikä on niin kamalaa omassa itsessämme, jonka haluamme peittää? Miksi haluamme olla kuten valtaosa "massasta"? Johtuuko se siitä, että haluamme tuntea kuuluvamme johonkin? Olemmeko me todellakin niin helvetin yksinäisiä? Kai sen voi niinkin ajatella, jos miettii Suomen sijaintia.. me olemme takapajula! Aina olleet Venäjän naapurina ja siten "puskurina". Siksikö emme suvaitse erilaisuutta? Se on uhkaava paha ja ulkomaalaiset "sastuttavat" mahtavan kansamme..? Suomi on sisäsiittoinen!! Ei mikään ihme, että maamme väkilukuun nähden täällä on paljon kehitysvammaisia ja sekoja ihmisiä. Paljon itsemurhia ja vakavasti sairaita. Naimme ristiin ja kaikki ovat toisilleen jotakin kautta sukua.. Sairasta!

Kuvittelin koko Afrikassa asumiseni ajan, että Suomeen tulo olisi helppoa, pehmeä lasku kotiin. Mutta yhtäkkiä se ei tuntunutkaan enää kodilta, se tuntui vankilalta. Kiireisine ihmisineen, huonoine baareineen ja musiikkineen Suomella ei yhtäkkiä ollutkaan enää mitään annettavaa. Olin jo tottunut olemaan oma räiskyvä itseni, ja yhteentörmäys Suomen kanssa yhtäkkiä uhkasi minua. Huomasin sen määrätietoisesti yrittävän sulkea minut takaisin suojaavaan kuplaansa, tasapaksuun kansaansa. Ei! En halua! Minä olen minä ja minuna pysyn.. Vanhat kaverit eivät enää tuntuneetkaan niin läheisiltä. Yhteinen kieli oli hävinnyt. Baareissa porukka örvelsi ympäri kännissä ja tanssi naurettavan suomipopin tahtiin!! Ei sillä, etten tykkäisi suomipopista, ihan ok se on, mutta ei se perkele mitään biletysmusaa ole!!
Sateinen harmaa ilma ei parantanut kulttuurishokkiani. Huomasin hakeutuvani sellaisten ystävieni seuraan, jotka myös olivat matkustaneet, eläneet muualla kuin Suomessa. He ymmärsivät, he tiesivät mitä kävin läpi. Pidin ulkomaan ystäviini aktiivisesti yhteyttä. He tiesivät etten pitäisi Suomesta, "et sovi suomalaisten muottiin", he sanoivat. En juu vissiin.. en sovi mihinkään muottiin. Oma itseni olen aina ollut, joskus olen yrittänyt olla jotain muuta, mutta huomannut sen tylsäksi. Pidän itsestäni ja olen ylpeä itsestäni, enkä häpeä sanoa sitä ääneen!!

.:Peace:.