IRC-Galleria

Mietiskelin tässä taas maailman menoja ja huomasin ihmetyksekseni, että olen taas alkanut stressaamaan mitä typerimmistä asioista. Ihan vaan stressaamisen vuoksi! Miksi helvetissä minä väännän elämästäni vaikeaa? Stressaan opiskeluista, rahasta, ruoasta, seksielämästäni, ystävistäni, maailmasta, sotkusta ja siitä että stressaan! Tätä vauhtia pian pöpilään ihan vissiin.

Juuri pääsin irti stressistä ja nyt taas olen samanlainen hermoheikki kuin ennen.. miksi? Jotenkin tuntuu, että elämän tyyli, mitä maassamme elämme, aiheuttaa stressin itsestään. Negatiivinen energia, jota niin moni uhkuu.. Se tuntuu taakalta harteilla ja tukahduttaa. En kestä sitä.
Kotona musiikin ja maalaamisen avulla saan positiivisen energiani taas virtaamaan, mutta heti kun astun ulos ovesta, se lyö vasten kasvoja. Miksi olemme surullisia? Miksi meidän on vaikea hyväksyä positiivisuutta? Ei ihme, että on niin paljon masentuneita. He haluaisivat olla, mitä ovat, mutta yhteiskunta ei hyväksy heitä!! He joutuvat tukahdetuksi ja ovat liian väsyneitä taistelemaan.

avoimuutta!
hyväksyntää!
hymyä!
vapautta!
onnellisuutta!

.:Peace:.

You scored 50%
Aphrodite

If you are ruled mostly by Aphrodite, your femininity and passionate spirit are the controlling forces in your life. You tend to be charismatic and self-assured, comfortable with your body and unrestrained sexually. Men are drawn to you like bees to flowers, which satisfies your erotic nature. However, you tend not to form permanent attachments with lovers because you value your sexual freedom, which may leave you feeling lonely and even depleted once a relationship ends. To find and form a more lasting relationship, you need to add more of the goddess Hera to your life. Check out our Become a Love Goddess in 30 Days workshop to find out how.


You scored 25%
Hera

If you possess many of Hera's qualities, you tend to find fulfillment in relationships and look on marriage as a permanent union. In marriage, you feel no sense of frustration or resentment, because you are an equal partner with your spouse. You are confident and have no trouble asserting your authority in and out of the relationship. You seek men who are self-confident and successful, because you are comfortable with the concept that you can be fulfilled through him (and him through you). As long as your partner honors the marriage as much as you do and appreciates you, you will be happy. If he doesn't, you must concentrate on your own growth and discover an identity independent of him.

How one moment of your life can change you as a person so deeply?
It burns in your mind and you keep on finding yoursef living that one moment over and over again. The moment haunts you, it comes in to your dreams, comes in to your mind while you are awake. You cant escape it. It becomes part of you.

This hurtfull and still so, so sweet feeling. You long to be with someone, someone you know you can never be with. Why is that? Why can't you just say: "Stop!", and then you could move on? Why can't you?

You want to cry, but there is no tears. You wan't to scream, but there is no voice, no words to say. You keep on dreaming. You keep on thinking that "what if?".

I'm cursed to be in love with you. I'm cursed to be haunted by your face every singe moment of my life. I'm cursed to hope. Hope, that one day we could be together again.

Where does your steps go now? Are you happy are you safe? Do you ever think of me? Do you as well, live that moment again somewhere? Do you hope at all?

You ones looked at me, said I was beautifull. That I was unique. You made me feel happy, you made me feel safe. You said that you were thankfull, thankfull of meeting me. Even if it was only that one moment. You said it was better than nothing. Did you really mean it? Was I really that important, that unique?

I miss the touch of your hands, I miss the long conversations, I miss the sound of your voice and the way you said my name. I miss your kisses and the blink of your eyes.
I miss you, I miss you so much...

.:Peace:.

Elämä potkii päähän. Kukaan ei rakasta mua! Epäonnistun aina ja kaikessa. Olen ruma kuin porsas! En jaksa elää... teen vain kaikille palveluksen jos vajoan maan sisään ja katoan, ei kukaan mua jää kaipaamaan.
Elämä on.

Joskus tuntuu, kuin tämä maailma ei olisi minua varten. Olen liian herkkä, liian erilainen. En oikein sovi mihinkään, eikä minua hyväksytä. Ihmiset katsovat minua kuin muukalaista. Kuin pölyä, jonka he haluaisivat pyyhkäistä maton alle piiloon. Minä kuitenkin olen! Olen ihminen, jolla on tunteet! En ole roska silmässä tai kivi kengässä! Minullakin on oikeus tulla kuulluksi. Kun ei mikään muu auta, lukittaudun huoneeseeni partaveitsen kanssa ja viillän. En liian syvältä, ettei jäisi kovin paha arpi, sillä minua pelottaa. Mutta tarpeeksi syvältä, että punainen veri valuu rannettani pitkin lattialle. En halua kuolla, mutta sattuu niin paljon, että on pakko tehdä jotain konkreettista. Jotain, mikä sattuisi enemmän, kuin kipu rinnassa. Yhtäkkiä minua itkettää. Itken katkerasti pahaa oloani ja haavaa ranteessani, jonka minä itse tein. Haava paranee ja arpeutuu, mutta haava sisälläni vuotaa edelleen verta. Valehtelen vanhemmilleni kissan raapaisseen minua, kun he kysyvät haavastani. Äitini silmistä huomaan, ettei hän usko. Hän soittaa nuorisopolille ja varaa ajan terapiaan. Saan sätkyn ja alan huutaa ja karjua. Heittelen tavaroita ja paukon ovia. Äiti läimäyttää minua kasvoihin ja halaa heti sen jälkeen. Järkyttyneenä alan nyyhkyttää ja puristan äitiä rintaani vasten kuin hukkuva. Miksi paha olo ei enää katoa, kun äiti lohduttaa? Miksi itku ei enää auta?

Olen kasvamassa aikuiseksi. Aikuistuminen sattuu. Etsin itseäni, en vielä tunne itseäni ja se saa aikaan pahan olon. Kuvittelen ettei minusta välitetä ja ettei minua hyväksytä, koska en itse välitä enkä hyväksy itseäni. Olen hukassa, eikä kukaan minua voi ohjata tai auttaa, kuin minä itse. Mutta olen vasta lapsi! Vanhempani yrittävät ohjata ja auttaa, mutta en hyväksy heidän apuaan, he tekevät sen väärin! Kohtelevat minua kuin lasta.. olen lapsi, mutta myös aikuinen. Haluan heidän kohtelevan minua kuin aikuista, jotta oppisin olemaan sellainen. Mutta silloin kuin he yrittävät kohdella minua aikuisena, he tekevät senkin väärin. Eivätkö he perkele osaa tehdä mitään oikein?! Haluan karata, elää omaa elämääni. Olen loukussa, vanki. Turhaudun elämään ja juoksen sillalle. Huudan pahan oloni ulos ja jään tuijottamaan joen kuohuja. Jos vain hyppäisin.. jos vain hyppäisin ja katoaisin pyörteisiin. Saisin nukkua, kipu häviäisi, eikö?

Koulussa pukeudun mustiin, tai pukeudun muotivaatteisiin peittääkseni kipuni. Laitan vahvasti meikkiä, jotta todellinen minäni ei paljastuisi. Haluan kuulua joukkoon. Tiuskin opettajille ja muille oppilaille. Kiusaan ei-suosittuja, jotta oma oloni helpottuisi. Lopulta tulee se ilta, kun vedän ensimmäiset perseet ja menen koulun suosituimman pojan luo höpöttämään äkillisen itseluottamuksen rohkaisemana. Opin, että antamalla pojille, mitä he haluavat, saan hetkeksi hyväksytyn olon. Ei se haittaa, että minusta puhutaan selän takana, ei se haittaa, että he sanovat minua huoraksi. Minua he kuitenkin tarvitsevat. Minulle he soittavat kun haluavat. Olen heille tärkeä, enkö olekin?

Lopulta en enää pysty katsoa itseäni peiliin, en pysty menemään kouluun. Sulkeudun yhä enemmän itseeni. Vanhempani eivät enää saa minuun kontaktia ja he turhautuvat, ovat huolissaan. Sitten, ihan yhtäkkiä tulee se päivä, kun äiti sanoo: "Pakkaa tavarasi muru.. me ei isän kanssa enää tiedetä mitä tehdä, tämä on ainoa vaihtoehto." Alkaa puolivuotinen helvetti nuoriso-osastolla. En saa tehdä mitään. Koulusta suoraan takasin. Kavereiden käynneille on omat ajat, kokoajan joku hengittää niskaan. Pitikö kaiken päätyä tähän. Olisiko ollut joku muu vaihtoehto?

Kuinka moni nuori on oikeasti käynyt tämän ainakin osittain läpi? Kuinka monen ei olisi tarvinnut mennä niin pitkälle? Kuinka moni ei yskinäisyydessään enää löytänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää päättää oma elämänsä? Kuinka moni onnistui? Kuinka moni ystävä onkaan onnistunut teossaan. Kuinka monen ei olisi tarvinnut? Eikö rakkauteni auttanut, eikö se riittänyt? Miksi he eivät nähneet mitään hyvää elämässään? Me elämme tai kuolemme. Fakta, joka pitää hyväksyä. Ihmisiä kuolee ympäriltämme kuin kärpäsiä. Sekin pitää hyväksyä. Meille jäljelle jääneille jää vain kaksi vaihtoehtoa. Vajota syvälle tai jatkaa eteenpäin. Vielä ei ole todistettu, että meillä olisi toinen mahdollisuus. Vielä ei ole todistettu, että kuoltuamme synnymme uudestaan tai jatkamme "kuolemanjälkeiseen elämään". Meillä on yksi mahdollisuus, se on todistettu. Tämä elämä, jota juuri nyt elämme. Miksi kulutamme sen murehtimiseen siitä, mitä olisi voinut olla? Miksi kulutamme sen suruun menetetyistä ystävistä, rakkaudesta tai tilaisuuksista. Miksi emme nouse ylös ja huuda:"Sinä et minua lannista! Olen vahva, minä elän, se on lahja! Aivoni toimivat, se on lahja! Minä taistelen ja minä voitan. Minusta tulee vielä jotain!". Nuoruudessa tulleet haavat arpeutuvat ja tekevät meistä vahvoja, jotta pystymme kohtaamaan tulevan. Aikuisena näemme maailman toisin, saatamme kyynistyä ja kovettua. Se on puolustautumis tapamme. Suojelemme siten itseämme. Nuori ei vielä osaa sitä, siksi hän kamppailee. Hänen silmänsä ovat yhtäkkiä auenneet, eivätkä vanhemmat voi häntä suojella totuudelta. Maailma ei olekaan se kaunis, turvallinen paikka, joksi sen luulimme. Totuus lyö vasten kasvoja ja sattuu. Oman itsen sovittaminen tähän uuteen maailmaan on vaikeaa. Opin kantapään kautta, ettei ihmisiin voi luottaa. Ja silti luotan. Olen naiivi ja saan maksaa siitä. Olen sinisilmäinen ja petyn kerta toisensa perään. Silti, silti aina jostain saan voimia jatkaa. Saan voimia jatkaa koska on pakko. Koska muuten katoan, muuten kaadun enkä jaksa enää nousta. Maailmassa on paljon pahaa, mutta myös hyvää. Se hyvä ei vain ole niin näkyvissä. Emme huomaa sitä ennenkuin menetämme sen. Emme osaa arvostaa sitä hyvää, koska se on itsestään selvyys. Osa meistä tuudittautuu elämään "pahassa maailmassa" ja kaikki hyvä, on vain valetta. Osa taas kieltää maailman pahan ja elää vaaleanpunaisessa pilvessä. He ovat haaveilijoita, hihhuleja. Toiset taas realisteja, he vain näkevät pahan. "Olen realisti, keneenkään ei voi luottaa!". Haloo! Oletko todella realisti, jos katsot maailmaa mustavalkoisen harson läpi? Oletko realisti jos kuvittelet elämän olevan ruusuilla tanssimista? On olemassa lukemattomasti värejä ja ruusut ovat piikikkäitä.

.:Peace:.

Like a wounded bird you were,
so little, so fragile.
All alone and so, so afraid.

I took your hand,
I huged you.
I told you,
everything darling,
everything is going to be allright.

You looked at me,
and smiled a little.
You looked at me,
with those big dark eyes of yours,
and smiled to me.

Your look was so full of trust,
so depending.
Your eyes were saying:
"Yes, rescue me!
Take away my pain and love me.
Oh, please,
don't ever,
never ever go away!"

Did I deceive you?
For the name of god,
did I?!

Did I give you any good?
Any love,
any hope?

You were dying when you came,
you were dying when I left,
you were dying the age of eight.

Were you alone when you left?

.:For ever loving you:.

Kun katsomme uutislähetyksiä panttivangeista tai kidnappauksista, tai kun näemme kuvia nälkiintyneistä lapsista Itä-Afrikassa.. Mitä me oikeastaan silloin tunnemme?? Mitä mielessämme liikkuu? Tunnemmeko sympatiaa? Ehkä joku itkee vähän ja laittaa muutaman euron hyväntekeväisyyteen. Joku toinen taas on huojentunut, että asuu Suomessa.. "onneksi minä en ole tuolla, onneksi noin ei käynyt minulle tai minun lapselleni", nämä ajatukset saattavat pyöriä päässä, vaikka harvoin niitä tunnustammekaan. On myös niitä, jotka sulkevat television ja kieltävät totuuden. Kieltävät oman vastuunsa maailman kansojen hyvinvoinnista. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kuinka moni oikeasti laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen vain helpottaakseen huonoa omaatuntoaan, ja kuinka moni ajattelee, ettei oma panos auta?? Kuinka moni suojellakseen itseään vain yksinkertaiseti kieltää totuuden, kieltää itseään ajattelemasta, koska se sattuu liikaa. Totta, totuus ottaa joskus kipeää, mutta onko sitten parempi elää pimennossa?

Sitten on niitä ihmisiä, jotka ottavat koko maailman pahuuden niskoilleen ja nujertuvat tuon suuren taakan alla. Niitä ihmisiä, jotka kuluttavat unettomat yönsä itkien maailman pahuutta ja lopulta ovat niin rikki, että päätyvät masennuslääkkeineen hoitoon. Osa menee jopa niin pitkälle, että tappaa itsensä. On vain niin vaikea hyväksyä, että kaikki ihmiset eivät ole hyviä. Että maailma, missä elämme on mätä. Että ihmiset pettävät, tappavat, kiduttavat ja laiminlyövät lähimmäisiään. Ihminen tappaa ihmisiä siinä missä muitakin eläimiä. Ero vain on siinä, että syyt ovat kummallisen kieroutuneita. Syy ei ole ruuasta tai omasta hengissäpysymisestä, sillä kuten jo sanoin, IHMINEN ihmisiä tappaa. Kyse on jostain muusta, "suuremmasta" syystä. Sodat syttyvät mitä omituisimpien perustelujen pohjalta, kuten "kansojen pelastaminen" tai "terrorismin vastainen taistelu" tai "uskonto". Isot poliitikot leikkivät poikien "sotaleikkejä", tälläkertaa vain oikeilla aseilla ja ihmisillä. He piilottavat sodan oikean syyn, rahan, kaukaa haettujen järjettömien syiden taakse. "Biologiset aseet" tai "mennään ja vapautetaan kansa pahan diktaattorin kynsistä" ovat hyviä syitä lähteä taisteluun ja tappaa miljoonittain naisia ja lapsia. Puolustus on "väärä informaatio", toisin sanoen se vanha kunnon vanhemmille sepitetty puolustus, jota jokainen meistä on varmasti käyttänyt: "Kun en mä tiennyt"!!! Tällä kertaa tuo "en mä tiennyt" vain sepitetään hienojen sanojen muotoon, viralliseksi poliittiseksi lausunnoksi!! "Kun en mä tiennyt, että siä oli vain viattomia siviilejä"... No hitto varmasti tiesit!! Nykysodissa käytetty teknologia on niin edistynyttä, ettei tuollaisiin virheisiin ole varaa!! On tutkat sun muut pakanninsysteemit, millä varmasti saadaan selville, että onko kyseessä sotilastukikohta vai sairaala!!

Samalla, kun nämä "turhat sodat" pauhaavat Lähi-Idässä, lapsia kuolee ripuliin ja saastuneeseen juomaveteen.

"2,2 miljoonaa kehitysmaissa asuvaa ihmistä, joista useimmat ovat lapsia, kuolee vuosittain sairauksiin, joiden syynä on saastunut juomavesi, huonot saniteettipalvelut ja alhainen hygieniataso."
(http://www.un.dk/finnish/miljo/Water/Fakta.htm)

Päivittäin kuolee 6000 lasta saastuneen juomaveden aiheuttamiin tauteihin. Samalla kun nämä ihmiset kärsivät, kulutetaan miljardeja dollareita sotiin, joiden syynä on vain yksinkertaisesti, RAHA!! Mitä kaikkea tuolla sotiin menevällä rahamäärällä saisi noille ihmisille? Miten paljon hyvää sillä saisi aikaan? Kuinka mota ihmishenkeä sillä voisi pelastaa? Kun näitä faktoja alkaa tutkimaan ja uutisia oikeasti kastomaan, tulee vihainen ja voimaton olo! Miksi, miksi helvetissä emme vain voisi keskittyä jälleenrakennuksiin ja avunantoon? Miksi on pakko sotia ja tappaa? Miksi on pakko tuottaa toiselle pahaa oloa, antaa toisen kärsiä? Miksi on pakko sulkea silmät ja olla ajattelematta. Pakko elää siinä omassa turvallisessa kuplassaan..

Tottahan se on, että meitä ihmisiä on liikaa, ja luonnolla on oma tapansa, sairaudet, kitkeä osa meistä pois. Järjellä ajatellen, hyvä että ihmisiä kuolee. Hienoa, että on katastrofeja ja sotia, joissa miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat! Mahtavaa, viidakon laki, vahvat selviävät heikot eivät. Pääasia, etten minä ole se heikko, joka pyyhkäistään pois. Tuo toinen voi mennä, mutta minä en. Harmi, että yleensä ne heikot ovat vanhuksia ja lapsia. Tosin, ei heistä mitään väliä, vanhukset kuolevat kuitenkin kohta ja lapsia voi aina tehdä lisää! Mikäs siinä, ne kuolevat siellä toisella puolella maapalloa, mutta minä olen turvassa omassa, pienessä kuplassani.

Mistä lähtien olemme ajatelleet VAIN järjellä?
Eikö meidät erota muista eläimistä juuri kyky empatiaan?
Milloin vajosimme näin alas?
Miksi toimimme näin, vaikka tiedämme paremmin?

.:Peace:.

Toivoin pääseväni takaisin tähän saastaiseen yhteiskuntaan, toivoin pystyväni sanomaan itseäni jälleen suomalaiseksi. Mutta se, mistä itseni löysin, oli tuijottamasta äimistyneenä ohi kulkevaa valkoista väijoukkoa, joka a. pukeutuu täysin samalla tavalla b. tuijottaa eteensä kävellessään välttäen pientäkin mahdollista katsekontaktia naama peruslukemilla, ja c. katsoo nenänvarttaan pitkin ihmisiä, jotka eivät sovi tähän tasapaksuun harmaaseen "suomalaisten" joukkoon.
Suupielet nykien tuijotin tuota joukkoa uskomatta silmiäni! Ovatko he tosissaan?! Ei voi olla..

Tajusin, että me suomalaiset elämme kuplassa. Kuvittelemme elämän loppuvan Suomen rajojen sisäpuolelle ja olemme niin epävarmoja itsestämme, että "piiloudumme" muotivaatteiden, värjättyjen muotihiusten ja meikin alle. Ihminen, joka ei toista tätä kaavaa on "friikki", outolinitu, joka pilaa kuvitelmamme omasta ainutlaatuisesta kansastamme, jonka tietenkin, kaikki maailmalla tuntevat. Olemme konservatiivisia, kaavoihin kangistuneita, kiireisiä ja stressaantuneita ihmisiä.
Ja kun suomalainen saa viinapullon käteensä kaikki unohtuu, se on pakotie, sen avulla voi olla se, joka oikeasti haluaisi olla, mutta jonka olemiseen ei itseluottamus riitä.

Mikä on niin kamalaa omassa itsessämme, jonka haluamme peittää? Miksi haluamme olla kuten valtaosa "massasta"? Johtuuko se siitä, että haluamme tuntea kuuluvamme johonkin? Olemmeko me todellakin niin helvetin yksinäisiä? Kai sen voi niinkin ajatella, jos miettii Suomen sijaintia.. me olemme takapajula! Aina olleet Venäjän naapurina ja siten "puskurina". Siksikö emme suvaitse erilaisuutta? Se on uhkaava paha ja ulkomaalaiset "sastuttavat" mahtavan kansamme..? Suomi on sisäsiittoinen!! Ei mikään ihme, että maamme väkilukuun nähden täällä on paljon kehitysvammaisia ja sekoja ihmisiä. Paljon itsemurhia ja vakavasti sairaita. Naimme ristiin ja kaikki ovat toisilleen jotakin kautta sukua.. Sairasta!

Kuvittelin koko Afrikassa asumiseni ajan, että Suomeen tulo olisi helppoa, pehmeä lasku kotiin. Mutta yhtäkkiä se ei tuntunutkaan enää kodilta, se tuntui vankilalta. Kiireisine ihmisineen, huonoine baareineen ja musiikkineen Suomella ei yhtäkkiä ollutkaan enää mitään annettavaa. Olin jo tottunut olemaan oma räiskyvä itseni, ja yhteentörmäys Suomen kanssa yhtäkkiä uhkasi minua. Huomasin sen määrätietoisesti yrittävän sulkea minut takaisin suojaavaan kuplaansa, tasapaksuun kansaansa. Ei! En halua! Minä olen minä ja minuna pysyn.. Vanhat kaverit eivät enää tuntuneetkaan niin läheisiltä. Yhteinen kieli oli hävinnyt. Baareissa porukka örvelsi ympäri kännissä ja tanssi naurettavan suomipopin tahtiin!! Ei sillä, etten tykkäisi suomipopista, ihan ok se on, mutta ei se perkele mitään biletysmusaa ole!!
Sateinen harmaa ilma ei parantanut kulttuurishokkiani. Huomasin hakeutuvani sellaisten ystävieni seuraan, jotka myös olivat matkustaneet, eläneet muualla kuin Suomessa. He ymmärsivät, he tiesivät mitä kävin läpi. Pidin ulkomaan ystäviini aktiivisesti yhteyttä. He tiesivät etten pitäisi Suomesta, "et sovi suomalaisten muottiin", he sanoivat. En juu vissiin.. en sovi mihinkään muottiin. Oma itseni olen aina ollut, joskus olen yrittänyt olla jotain muuta, mutta huomannut sen tylsäksi. Pidän itsestäni ja olen ylpeä itsestäni, enkä häpeä sanoa sitä ääneen!!

.:Peace:.