IRC-Galleria

Sairaan tylsä sade pesee meikit naamalta, antaa ylen kalliille takilleni ja pilaa kenkäni laikuttamalla ne valkoisen kirjaviksi. Hameen helmat rapaantuu, vaatteiden paino tuntuu raskaana.
Sade huuhtelee auvoisan olotilani mennessään ja peittelee mieleni harmaan sumuiseen tihkuun. Koko maailma näyttää hämärältä veden pinnalta, missä oma kuva väreilee irvistellen ruman näköisenä.
Olisipa edes riittävän kylmä, että voisi valittaa vielä siitäkin vaan paskat, kamala hikinen huuru liimaa keinokuidun tiiviimmin kainaloihin ja niskaan.
Joku ajattelematon riiviö on peruuttanut lastenpyörän järveen. Sääli sitä pikkuista, jonka kaunis punainen aarre lojuu rantavedessä. Sukellan veteen ja ajelen pyörällä Ahdin luokse juomaan kossua ja syömään sushia.
Kersa tuskin pahastuu, jos lainaan hänen pyöräänsä hetken. Palautan sen kyllä sitten rannalle, jos joskus jaksan polkea takaisin.

Eräänäkin päivänä kävi semmoinen suuri tapaus, että Iitu putosi katolta. Pudota mätkähti vain ja suoraan ruusupensaaseen, ei ollut Iitun hyvä olla siinä. Eukon rähjäkkeen leveä perä sai juhannusruususta monta osumaa ja valkoiset terälehdet vain pölähtivät ilmaan.

Ei ollut ruusupensaallakaan enää niin lokoisat oltavat, kyllä se Iitu rymistellessään niin paljon oksia katkoi.
Suuri oli onni, että Iitu oman tönönsä katolta putosi, muun talon katto olisi voinut olla kohtalokkaan korkealla, mutta Iitun mökki on vaatimaton ja varsin matala siis.
Mökin hormit ovat kuitenkin hyvässä kunnossa ja leivinuuni mitä maan mainioin. Lämpimän uunin suojissa paistuvat niin tattipiiraat kuin sultsinatkin.

Vaan lämpö ja hyvät tuoksut vetävät puoleensa haikaran rutjaketta, joka jokaikinen kevät koettaa vaimoineen rakentaa pesää Iitun tönön piipun nokkaan. Siellä se taaskin keikisteli, kun Iitu sen huomasi ja nappasi käteensä tilsimen keittiön laatikosta. Seuraavaan piirakkaan pistettäisiin tattien sijasta haikaraa, tuumi Iitu, mutta sen, tuliko piirakkaa vai ei, me jo tiedämmekin.

Tarinatalon nurkasta löytyi satulipas, jonka kultaiseen lukkoon kävi vain tietynlainen avain. Avain oli valettu mustan velhon lyijysydämestä ja sen kantaan oli kiinnitetty kaiverrettuja lohikäärmeen kynsiä. Sillä avaimella saattoi vapauttaa lippaasta kaikki maailman sadut, jotka oli jo kauan aikaa sitten kätketty ja unohdettu. Niissä tarinoissa ihmiset kantoivat huolta heikoimmistaan ja auttoivat epäitsekkäästi muita.
Lippaan sai käsiinsä muuan mies, joka hiljentyi sen äärelle ja pohti, miten paljon näillä tarinoilla ehkä voitaisiin vielä muuttaa maailmaa ja saada ihmiset heräämään siihen, että kukaan ei ole yksin tässä maailmassa eikä kukaan tule toimeen ilman toista.
Seisahduttuaan näin asioita miettimään päätyi tämä mies kuitenkin siihen tulokseen, että antaa tämän kurjan ihmisrodun sammua omaan typeryyteensä, ei ihmisyyttä muutama viisaus tai hyvä ajatus miksikään muuta.
Huokaisten raskaasti levitti ajattelijamme nahkaiset siipensä ja jätti tarinatalon, vei lippaan ja kätki sen sydämensä kammioihin.

Käänsin veristä veistä keuhkosi syvyyksissä ja suustasi valui syljen sekainen noro höyryävää punaista. Heittoveitseni kahva, samoin käteni ja kengän kärkeni saivat roiskeita märästä yskähdyksestäsi. Olet hiton sotkuinen tapettava ja vielä sotkuisempi ihminen tunnettavaksi. Miksi valitsinkaan välineeksi veitsen? Olisihan noita ollut siivompiakin tapoja. No, tyyli ennen tarkoitusta...

Kaksoseni tuli vieraille viime yönä. Se löyhytteli punamustilla siivillään kasvojeni edessä minun nukkuessani ja vetäisi synkkiin seikkailuihinsa. Taistelimme kaikkia niitä mielenhirviöitä vastaan, jotka ohuella seitillä sitovat ihmisen tehden tästä voimattoman ja saamattoman raadon.

Maantietyöntekijäin tämän vuotisessa kokouksessa käsiteltiin kovasti työolosuhdeasioita. Puheenvuoron aloitti Maantiekarhu kertoen omasta arjestaan ja työpäivien rankkuudesta
"Kyllä tämä miestä syö tämä minunkin duuni, hampaat irvessä saa jäätä raastaa ja kausityöttömyys,se se on valtavaa, kun eihän tätä tehdä kuin talvisin.."
"Pahemmassa kunnossa on purukalusto kuin eräälläkin jääkiekkoilijalla ja aina se sama haiseva duunari selässä, kun tuolla suorilla mennään"
Värisevällä äänellä, melkein itkua puskien jatkoi Reissupitsa
"vaan ei toista tämmöistä väliinputoajien ryhmää olekaan kuin meidän pitsojen jaosto, villejä ja vapaita eläimiä me olemme ennen uudelleen kouluttamista ja minkä vuoksi.. tai ehkei tässä pitäisi väliinputoamisesta puhua laisinkaan, sillä yleensä me kohtaamme nuo liikenteen hirviöt kasvotusten"
"Itse te sinne autojen alle ittenne tungette, saakutin liikenteen kettutytöt" älähdettiin jostain.
Maantiekarhu palautti keskustelun taas asialinjalle huomauttamalla, ettei tämän kokouksen puitteissa kyllä mentäisi henkilökohtaisuuksiin.
"Niin, mutta on se kovin epäoikeudenmukaista joutua tietämättään joku päivä reissupitsaksi, muistutukseksi autoilevalle kansalle, että villiä luontoa ei voida valjastaa, että eläimetkin on muistettava liikenteessä"
"Taitaa olla tämän päivän pitsassa varista täytteenä, kun noin kovasti raakkuu kohtaloaan" Lohkaisi joku valtavan naurunremakan säestämänä. Maantiekarhu muistutti, että vaikkei kaikki palvelleetkaan Liikennelaitoksen sinikeltaisissa väreissä, ei heidän työtään pitäisi silti vähätellä.
Puheenvuoron otti Betoniporsas
"Minulla nyt ei ole omakohtaista kokemusta villistä ja vapaasta luonnosta sillä olen urbaanipossu, lähiöiden kasvatti, mutta ei ne tuolla asfalttiviidakossakaan ne lait sen hellempiä ole. Työvuorot tuntuvat vuosien mittaisilta ja päivät seuraavat toisiaan toistensa kopioina... aina se sama haiseva mummo istahtaa selkääni kaivelemaan kiveä kengästään tai varsinkin viikonloppuisin päälleeni kustaan surutta ja lukuisia kertoja. Mikä muu työntekijäryhmä saa osakseen tämänlaista kohtelua töissään?" Betoniporsaan sanat saivat osallistujajoukon hiljaiseksi.
"Ei se ole helppoa duunarin arki" mutistiin monesta suusta.

Musta imaisee muka kaiken sisälleen ja piilottaa käyttäjänsä. Musta on paha väri, joka ei anna tai tuo mitään.
Miksi kaikkien pitäisi antaa tai tuoda jotain itsestään muiden tietoisuuteen?
Varoisin ennemminkin korostamasta itseäni liikaa, tyrkyttämästä omia mielipiteitäni, tunnetilojani, omaa kurjuuttani. Heijastan takaisin sitä, mitä minuun projisoidaan.
Liian usein puhumme, emme kuuntele.

Pupun peräreiästä tuli taikurin hattu ja hatusta taikuri. Taikurilla oli ruskeat korvat ja pitkä häntä. Hännästä roikkui lepakkoheijastin, jonka annoin ystävälleni viime lauantaina. Ystäväni suussa oli uusi amalgaamipaikka ja paikkaan oli paskantanut bakteeri. Kiille paikan vieressä kului onnettomaksi ja ystäväni joutui uudelleen hammaslääkäriin ja oksensi hammasta paikattaessa hattuun, jonka taikuri oli jättänyt tunti sitten lääkärin tuolin viereen. Hatussa oli vieläkin onneton pupu, joka kärsi suunnattomista vatsakivuista.

Mäkisen kusipää taltutti talkkaria lapiolla. Jonkun täysin käsittämättömän riidan takia
talkkari sai ilkeitä vammoja kasvoihinsa ja polvitaipeisiin. Niillä oli ollu joku pokeri- illan tynkä jossa sitten äijjät nautti runsaammin viinaksia. Ne oli sitten kait porukalla ruvenneet säveltään jotain talkkarin kiusaksi, vaan se oli ottanu ihan tosissaan. Talkkari oli sitten pistäny takasin ja kettuillu minkä keksi. Jotenkin oli käyny ilmi, että talkkari oli kähminy Mäkisen muijjaa asukastoimikunnan pikkujouluissa. Mäkinen tietty hieman tulistu tästä uutisesta ja tempasi talkkaria lapiolla.
Nyt se sitten on ollu sairaslomalla koko alkuvuoden. Pihat on siivoomatta ja hiekottamatta ja talkkarilla on putki päällä. Mäkinen on taas hakannu muijjansa silmän mustaksi ja näytti se eilen nilkuttavanki kun tapasin sen salen maitohyllyllä.
Risoo tommoset keskinkertasuudet.

Pienen pihapiirimme laitamilla eleli vanha, harmaa, jalostunut valioyksilö; kaikkien mielikuvituksiemme summa, rähjäinen kujakissa.
Otimme vanhuksen hellään huostaamme ja pidimme pienen elämämme keskipisteenä, hetken. Saimme osaksemme omalaatuista välittämistä ja ajoittain jakamatonta huomiota.
Arvokas vieraamme kantoi jalkoihimme varteen otettavia lahjoja; hiiriä ja päästäisiä.
Kuinka meitä pieniä palkittiinkaan antamastamme huomiosta!